Tuli suruviesti: lasten koulukaveri, joka oli jo pitkään sairastanut leukemiaa, oli menehtynyt kotonaan. Kaikki mahdollinen oli sairaalassa tehty, mutta hoidot eivät tehonneet, ja loppuajaksi hänet päästettiin kotiin kipulääkityksen turvin.
Vielä viime viikolla hän jaksoi irkissä kertoa, että oli ollut kiva päivä, kun kaverit kävi katsomassa häntä. Nyt ei enää tule viestejä häneltä.
Aamulla ajoi tästä ohi ruumisauto hitaasti kohti hautausmaan ruumishuonetta. Minulla on mieli mustana vaikkei hän meille kovin läheinen tuttu ollutkaan. Voi vain kuvitella, mikä on vanhempien kipu ja ikävä, kun rakas oma lapsi viedään kotoa mustalla autolla kylmään kellariin hautausta odottamaan.
:´(
Vielä viime viikolla hän jaksoi irkissä kertoa, että oli ollut kiva päivä, kun kaverit kävi katsomassa häntä. Nyt ei enää tule viestejä häneltä.
Aamulla ajoi tästä ohi ruumisauto hitaasti kohti hautausmaan ruumishuonetta. Minulla on mieli mustana vaikkei hän meille kovin läheinen tuttu ollutkaan. Voi vain kuvitella, mikä on vanhempien kipu ja ikävä, kun rakas oma lapsi viedään kotoa mustalla autolla kylmään kellariin hautausta odottamaan.
:´(
Vastaukset 11
Vanhimmat
Kuolema koskettaa aina. Lapsen kuolema erityisesti.
" Itkekää itkevien kanssa, lohduttakaa surevia!" Leukemia on vaikea sairaus, ja raskaat sytostaatttihoidot tosi rankkoja. Mutta onhan meillä lohtu ettei kuolema ole kaiken loppu,vaan meillä on jälleennäkemisen toivo ja varmuus. Nuoren ihmisen kuolema koskettaa syvästi, myötätuntoni.
Nämä lasten menehtymiset ovat aina rankkoja vanhemille, sukulaisille, ystäville ja jopa ihan vieraille.
Monilla uskovaisilla voi tietenkin hieman helpottaa kun eivät usko että kuolema on ihan lopullinen.
Usko toimii apuna vaikeissa tilanteissa. Siksipä en uskovia halua käännyttää agnostismiin tai ateismiin. Elämä on kertajuttu ja liian kova pala suurelle osalle hyväksyä, ettei tämän jälkeen ole mitään iloista jälleentapaamista. Jos itse uskoisin taivaaseen tms ja sinne uskoisin pääseväni, niin miksi surisin esim lapsen kuolemaa, taivashan olisi parempi paikka. Kun tiedän että jatko-osaa tälle elämälle ei ole, niin se tekee kuolemasta lopullisen. Mutta on hyväksyttävissä.
En edes ymmärrä, kuinka oman lapsen kuolemasta voi toipua. Se on niin väärältä tuntuva asia. Voin vain toivoa voimia lapsen vanhemmille, perheelle ja ystäville.
Nämä ovat asioita joihin ei koskaan totu.
Ääärettömän surullista.
Nasse
on sairastanut selästä alkanutta syöpää nyt pari vuotta. Se todettiin kun kaveri oli 15 v. Nyt on löytynyt uusia etäpesäkkeitä ja poika on keuhkokuumeessa. Ei hyvältä näytä hänenkään kohdallaan. Erittäin surullista.
Ei sitä voi tetää kuka elää vanhaksi, ja kauanko ihmisellä on loppujen lopuksi aikaa, kunnes kuolema tulee. Onhan niitä auto-onnettomuuksia ja muita, joita ei voi etukäteen arvata.
Otan osaa suruun.
Ehkäpä edes hieman helpottaa se, että se jota surraan ei itse enää sure. Vanhempien tuska on varmasti suuri, sitä en osaa edes kuvitella. Ei ehkä kannata kuitenkaan mennä kovin syvälle sellaisiin ajatuksiin että siellä kylmässä ja pimeässä... Kuollut ei enää kylmää ja pimeää tunne, enempää kuin lämpimässä makuupussissaan sikeästi nukkuva tuntee talvisen yön kylmyyttä ja pimeyttä.
Osanottoni, tälläisissä tilanteissa ei ole edes aina sanoja. Hiljaisuus ja suru ottaa tilan.