Juha Molari, "Venäjästä ilman fobiaa ja russofobiasta" (2009), s. 25-26:
"Karjalan ja Leningradin alue ovat olleet venäläistä aluetta vuodesta 1323. Ihmiskunnan historiassa tuo
aika on toki aika lyhyt, mutta Suomen valtion nuorehkoon ikään nähden nämä lähes 700 vuotta ovat kuin
ikuisuus. Venäjän näkökulmasta Karjalan kuuluminen federaation alueisiin ei ole mitenkään outo, vaan
pikemmin luonnollinen asia. Vuoden 1323 rauhansopimus tehtiin Novgorodin ja Ruotsin välillä. Suomea
ei ollut olemassa tämänkään jälkeen yli puoleen vuosituhanteen. Valtaosa suomalaisista tietää hyvin, ettei
Suomella ole mitään erityisoikeutta Karjalaan ja Leningradin alueeseen, puhumattakaan Inkeristä.
Venäläisillä on historian vuosisatainen taju luonnollisesti syvempää kuin Suomessa, jonka historia alkoi
vasta vuodesta 1809 tai vuodesta 1917. Ruotsi käsitti myös valtakuntansa itäisen alueen, joka vasta lähes
puolivuosituhatta myöhemmin keksittiin Suomeksi. Vähintään merkittävä osa kiitoksesta kuuluu
venäläisille. Aleksander lienee tästä hyvästä syystä seuraavan poikani nimi! Vuosisatojen ajan tuolla
alueella asusti karjalaisia, venäläisiä, ruotsalaisia, suomalaisia, inkerinmaalaisia, mutta alue oli pääosin
Venäjän valtakunnan aluetta. Kiril Gluschkoff on kysynyt ihan aiheellisesti, miksi vuoden 1939 raja olisi
arvokkaampi rajapyykkinä kuin muiden aikojen rajat. Vuoden 1939 raja on kulkenut vain 20 vuotta.
Nykyinen raja on lähellä sitä, missä se oli jo 1700-luvulla.
Vuosien 1700–1721 Suuressa Pohjan sodassa Ruotsi palautti taas uudestaan Karjalan kannaksen, Viipurin
ja Pohjois-Laatokan sekä muita alueita Venäjälle ”ikuisella luovuttamattomalla omistusoikeudella”, mihin liittyi myös maksettu valtava rahallinen korvaus alueesta. Ikuisia sopimuksia on tehnyt vanhaan aikaan useitakin, vaikka rajat vaihtoivat sittemmin paikkaa. Ikuisuuden parhaana asiantuntijana jopa kirkko on oikeuslaitoksen avustuksella kohtuullistanut ”ikuiset” hautasopimuksetkin määräaikaisiksi. ”Ikuisten” rajasopimusten kanssa käy samalla tavalla. Suomea valtiona ja suomalaisuutta kansakuntana ei ollut vielä tässä vaiheessa, vaikka luterilaisuus oli toki herättänyt alkeellisen kirjoitetun suomen kielen luterilaisen kirkon tarpeita varten.
En paheksu ihmistä, joka kokee ikävää ”menetetystä” Karjalasta. Tuo menetys on todella totta, jos
historiaa mittaa vuosituhantisen perspektiivin sijasta nopeasti hiekkaansa tiputtavalla tiimalasilla ja
yksityisen perheen näkökulmasta. Samanaikaisesti voi hyvin nähdä, että nykyinen järjestely on sekä
historiallisesti, oikeudellisesti että kansantaloudellisesti kestävin. Tämä järjestely on syntynyt järkyttävän
verenvuodatuksen aikana. Olot eivät olleet mitenkään suositeltavat. Emme voi kuitenkaan pyyhkiä kuutta
vuosikymmentä pois, koska sellainen tuottaisi valtavasti uutta väkivaltaa – vähintään sosiaalista ja
moraalista – sukupolvelle, joka tänään asuu Karjalassa. Nämä ihmiset ovat eläneet ehkä koko pienen
elämänsä tuolla. Se on heidän kotinsa, jossa on kaikki jo muistot, työ, perhe, ystävät ja turva. ProKarelia –
liikkeellä ja lahkon hengenheimolaisilla ei ole oikeutta riistää näitä muistoja pois ihmisiltä, jotka elävät
tuolla alueella tällä hetkellä. He noudattavat mustatakkien ja AKS:n vaarallista intoilua, jonka tähden
Suomen ja Venäjän veteraanit ovat vuodattaneet toistensa verta jo aivan liian paljon. Vanhaan väkivaltaan
ja vääryyteen viitaten ei ole moraalisesti oikein perustella tavoitteita, joissa Karjalan tämän päivän
ihmisten elämä raiskattaisiin ProKarelia-fantasioiden tyydytystä varten. Historia kulki niin, että Karjala
kuuluu nyt Venäjälle. Karjala ei kuulu Suomelle."
Näin Molari. Kuten olen itse sanonut: hyvä raja, pitkä rauha. Suomen ja Venäjän raja on Venäjän läntisistä rajoista rauhallisin. Venäjä ei uhkaa Suomea, koska Suomi ei uhkaa Venäjää. Toistaiseksi. Nato-haukat ja suursuomalaiset "Karjalan palauttajat" ovat tällä hetkellä Suomen ja Venäjän jatkuvien hyvien turvallisuus- ja taloussuhteiden pahimpia vihollisia. Nämä Lännen lakeijat vahingoittavat kummankin maan, mutta ennen kaikkea Suomen etua. Ei ole tervettä levittää uhkakuvia naapurimaasta, joka ei ole uhka. Ei ole tervettä haaveilla toisen valtion alueiden anastamisesta. Suomella ei ole mitään syytä toistaa v:n 1941 virhettään, liittyä aluelaajennusten toivossa läntiseen sotaliittoon joka uhkaa Venäjää.
Suursuomalaisuus oli kerran Suomen puolivirallinen ideologia. Tämä "Drang nach Osten" -henki, joka saavutti "1. tasavallan" Suomessa hysteeriset mittasuhteet, johti osaltaan Neuvostoliiton koviin vastatoimiin v. 1939. Olivatko ne ylimitoitettuja? Kenties eivät, jos ajattelee miten Suomi toimi Saksan rinnalla (liitossa, "im Bund") v. 1941. Suomalaiset ja natsit yrittivät nimittäin tosissaan. Muurmannin rata oli katketa, Leningrad kukistua. Näitä asioita ei Venäjällä ole unohdettu. Ne on kuitenkin annettu anteeksi. Toivottavasti Nato-kiihotus ei kykene tuhoamaan tätä rauhanomaisen rinnakkaiselon perinnettä ja luottamuksen henkeä.
"Karjalan ja Leningradin alue ovat olleet venäläistä aluetta vuodesta 1323. Ihmiskunnan historiassa tuo
aika on toki aika lyhyt, mutta Suomen valtion nuorehkoon ikään nähden nämä lähes 700 vuotta ovat kuin
ikuisuus. Venäjän näkökulmasta Karjalan kuuluminen federaation alueisiin ei ole mitenkään outo, vaan
pikemmin luonnollinen asia. Vuoden 1323 rauhansopimus tehtiin Novgorodin ja Ruotsin välillä. Suomea
ei ollut olemassa tämänkään jälkeen yli puoleen vuosituhanteen. Valtaosa suomalaisista tietää hyvin, ettei
Suomella ole mitään erityisoikeutta Karjalaan ja Leningradin alueeseen, puhumattakaan Inkeristä.
Venäläisillä on historian vuosisatainen taju luonnollisesti syvempää kuin Suomessa, jonka historia alkoi
vasta vuodesta 1809 tai vuodesta 1917. Ruotsi käsitti myös valtakuntansa itäisen alueen, joka vasta lähes
puolivuosituhatta myöhemmin keksittiin Suomeksi. Vähintään merkittävä osa kiitoksesta kuuluu
venäläisille. Aleksander lienee tästä hyvästä syystä seuraavan poikani nimi! Vuosisatojen ajan tuolla
alueella asusti karjalaisia, venäläisiä, ruotsalaisia, suomalaisia, inkerinmaalaisia, mutta alue oli pääosin
Venäjän valtakunnan aluetta. Kiril Gluschkoff on kysynyt ihan aiheellisesti, miksi vuoden 1939 raja olisi
arvokkaampi rajapyykkinä kuin muiden aikojen rajat. Vuoden 1939 raja on kulkenut vain 20 vuotta.
Nykyinen raja on lähellä sitä, missä se oli jo 1700-luvulla.
Vuosien 1700–1721 Suuressa Pohjan sodassa Ruotsi palautti taas uudestaan Karjalan kannaksen, Viipurin
ja Pohjois-Laatokan sekä muita alueita Venäjälle ”ikuisella luovuttamattomalla omistusoikeudella”, mihin liittyi myös maksettu valtava rahallinen korvaus alueesta. Ikuisia sopimuksia on tehnyt vanhaan aikaan useitakin, vaikka rajat vaihtoivat sittemmin paikkaa. Ikuisuuden parhaana asiantuntijana jopa kirkko on oikeuslaitoksen avustuksella kohtuullistanut ”ikuiset” hautasopimuksetkin määräaikaisiksi. ”Ikuisten” rajasopimusten kanssa käy samalla tavalla. Suomea valtiona ja suomalaisuutta kansakuntana ei ollut vielä tässä vaiheessa, vaikka luterilaisuus oli toki herättänyt alkeellisen kirjoitetun suomen kielen luterilaisen kirkon tarpeita varten.
En paheksu ihmistä, joka kokee ikävää ”menetetystä” Karjalasta. Tuo menetys on todella totta, jos
historiaa mittaa vuosituhantisen perspektiivin sijasta nopeasti hiekkaansa tiputtavalla tiimalasilla ja
yksityisen perheen näkökulmasta. Samanaikaisesti voi hyvin nähdä, että nykyinen järjestely on sekä
historiallisesti, oikeudellisesti että kansantaloudellisesti kestävin. Tämä järjestely on syntynyt järkyttävän
verenvuodatuksen aikana. Olot eivät olleet mitenkään suositeltavat. Emme voi kuitenkaan pyyhkiä kuutta
vuosikymmentä pois, koska sellainen tuottaisi valtavasti uutta väkivaltaa – vähintään sosiaalista ja
moraalista – sukupolvelle, joka tänään asuu Karjalassa. Nämä ihmiset ovat eläneet ehkä koko pienen
elämänsä tuolla. Se on heidän kotinsa, jossa on kaikki jo muistot, työ, perhe, ystävät ja turva. ProKarelia –
liikkeellä ja lahkon hengenheimolaisilla ei ole oikeutta riistää näitä muistoja pois ihmisiltä, jotka elävät
tuolla alueella tällä hetkellä. He noudattavat mustatakkien ja AKS:n vaarallista intoilua, jonka tähden
Suomen ja Venäjän veteraanit ovat vuodattaneet toistensa verta jo aivan liian paljon. Vanhaan väkivaltaan
ja vääryyteen viitaten ei ole moraalisesti oikein perustella tavoitteita, joissa Karjalan tämän päivän
ihmisten elämä raiskattaisiin ProKarelia-fantasioiden tyydytystä varten. Historia kulki niin, että Karjala
kuuluu nyt Venäjälle. Karjala ei kuulu Suomelle."
Näin Molari. Kuten olen itse sanonut: hyvä raja, pitkä rauha. Suomen ja Venäjän raja on Venäjän läntisistä rajoista rauhallisin. Venäjä ei uhkaa Suomea, koska Suomi ei uhkaa Venäjää. Toistaiseksi. Nato-haukat ja suursuomalaiset "Karjalan palauttajat" ovat tällä hetkellä Suomen ja Venäjän jatkuvien hyvien turvallisuus- ja taloussuhteiden pahimpia vihollisia. Nämä Lännen lakeijat vahingoittavat kummankin maan, mutta ennen kaikkea Suomen etua. Ei ole tervettä levittää uhkakuvia naapurimaasta, joka ei ole uhka. Ei ole tervettä haaveilla toisen valtion alueiden anastamisesta. Suomella ei ole mitään syytä toistaa v:n 1941 virhettään, liittyä aluelaajennusten toivossa läntiseen sotaliittoon joka uhkaa Venäjää.
Suursuomalaisuus oli kerran Suomen puolivirallinen ideologia. Tämä "Drang nach Osten" -henki, joka saavutti "1. tasavallan" Suomessa hysteeriset mittasuhteet, johti osaltaan Neuvostoliiton koviin vastatoimiin v. 1939. Olivatko ne ylimitoitettuja? Kenties eivät, jos ajattelee miten Suomi toimi Saksan rinnalla (liitossa, "im Bund") v. 1941. Suomalaiset ja natsit yrittivät nimittäin tosissaan. Muurmannin rata oli katketa, Leningrad kukistua. Näitä asioita ei Venäjällä ole unohdettu. Ne on kuitenkin annettu anteeksi. Toivottavasti Nato-kiihotus ei kykene tuhoamaan tätä rauhanomaisen rinnakkaiselon perinnettä ja luottamuksen henkeä.
Vastaukset 5
Vanhimmat
Toimittaja Leena Hietanen nosti kissan pöydälle blogissaan:
"Juha Molaria vainoaa Suomessa Karjalan palautusta vaativa Pro Karelia. Järjestö on saanut rauhassa toimia ja laajentua niin, että se oli jo muutama vuosi sitten saanut sata tuhatta allekirjoitusta Karjala takaisin-hankkeelleen. On käsittämätöntä, ettei valtakunnan johto ole selkeästi tuominnut Pro Karelian toimintaa varsinkin, kun sen toiminta on avoimesti Pariisin rauhansopimuksen vastainen.
Pro Karelian saama hiljainen hyväksyntä on johtanut siihen, että järjestö on tullut yhä röyhkeämmäksi ja julkeammaksi puuttuessaan viimeksi Suomessa luterilaisen kirkon sisäisiin asioihin. Pro Karelian pääsihteeri Veikko Saksi ja järjestön lakimies Kari Silvennoinen ovat nyt lähteneet erottamaan pappia virastaan sen takia, että tämä on tuominnut järjestön Venäjä-vihan lietsonnan ja Karjalan palauttajien revanssipyrkimykset. Jokaisen järkevän ihmisen kuuluisi tuomita ne.
Suomessa on valtion kirkko ja presidentti on kirkon pää juuri sen takia, etteivät sellaiset tahot kuin Veikko Saksi ja Kari Silvennoinen pääse erottamaan pappia."
http://leenahietanen.blogit.uusisuomi.fi/2010/01/08/poliittinen-vaino-suomessa/
Leena Hietasen kissan pöydältä ja pyyhin perseeni siihen.
Ps. Onko Bätmanilla tai Molarilla kissoja jos tarve myöhemmin uusiutuu.
"Toimittaja Leena Hietanen nosti kissan pöydälle blogissaan:"
Kovin on yksipuolista ja harhaan johtavaa eräiden tiedonvälitys! Onneksi Suomessa on vielä sananvapaus ja tietoa saatavissa monelta taholta. Palautusjärjestöt eivät harrasta poliittista vainoa, toisin kuin tämä pieni klikki, jonkaympärillä tämäkin tarina näyttää pyörivän.
Kertokaahan nyt ensin näiden desanttien ja molarien toimista palautusjärjestöjä vastaan.
jos suomi ei olisi liitoutunut natsien kanssa ja antanut vuokralle ja suostunut ehtoihin niin ei tarvitsisi ketrjää karjaloita takaisin. natsi mikä natsi
Mutta totuuden nimessä on sanottava, että ProKarelia on järjestönä ihmeellinen ilmestys. Järjestö sekoilee aktiivisesti valtioiden välisiin asioihin, kuten tuiossa kaasuputkijutussa. Aivan naurettavaa ja lapsellista touhua. Ei pitäisi ProKarelian sekaantua aikuisten asioihin, eihän ne kuulu järjestölle mitenkään.
Onhan tämä ProKarelia toiminut ansiokkaasti Karjalan palauttamista vastaan koko toimintansa ajan. Toimintaperiaatteet ovat olleet koko ajan onnenomiaan lietsomaan vihamielisyyttä venäläisiä kohtaan.
Periaatteella "kuollut ryssä on paras ryssä" ei maiden ja kansojen välisiä suhteita rakenneta.
Viime vuosina järjestö on pyrkinyt aktiivisesti leimautumaan vihamieliseksi ja provokatiiviseksi hyvien naapurussuhteiden vastustajaksi.
Näinkö Karjalan palauttamista edistetään? Hyvissä käsissäpä tuntuu olevan aate. ProKarelia ei ainakaan edistä palautushanketta.