Koulukiusaus ja arvet aikuisuudessa

Hei täällä myös yksi entinen kiusattu. Tunnen sanoinkuvaamatonta katkeruutta kiusaajiani kohtaan, jotka ovat pärjänneet elämässä hyvin (yksi jopa lukee psykologiaa, ironista? ) ja minä kärsin. Kärsin sosiaalisista peloista, juuri tuosta etten pysty solmimaan kestäviä yhteyksiä, eristäydyn... Luulen aina että minut hylätään tai olen outo, epävarmuus on estänyt monien tilaisuuksien käyttämisen ja olen lopettanut asioita kesken pelkän sosiaalisen ahdistuksen takia.

Monet eivät ajattele että miten herkät ihmiset reagoivat kiusaamiseen. Se on monesti miltei elinikäiset traumat. Muistan sen eristäytyneisyyden tunteen ja sen etten kelvannut kenellekään kaveriksi kuin eilisen päivän. Ilkkuvat laput mitä tunneilla sain.. Toivottavasti kiusaajillani edes nykyään hävettää, vaan tuskin ei.

hdffdh kirjoitti:

Hei täällä myös yksi entinen kiusattu. Tunnen sanoinkuvaamatonta katkeruutta kiusaajiani kohtaan, jotka ovat pärjänneet elämässä hyvin (yksi jopa lukee psykologiaa, ironista? ) ja minä kärsin. Kärsin sosiaalisista peloista, juuri tuosta etten pysty solmimaan kestäviä yhteyksiä, eristäydyn... Luulen aina että minut hylätään tai olen outo, epävarmuus on estänyt monien tilaisuuksien käyttämisen ja olen lopettanut asioita kesken pelkän sosiaalisen ahdistuksen takia.

Monet eivät ajattele että miten herkät ihmiset reagoivat kiusaamiseen. Se on monesti miltei elinikäiset traumat. Muistan sen eristäytyneisyyden tunteen ja sen etten kelvannut kenellekään kaveriksi kuin eilisen päivän. Ilkkuvat laput mitä tunneilla sain.. Toivottavasti kiusaajillani edes nykyään hävettää, vaan tuskin ei.

Lue lisää

Hyvä että kohtalontovereita alkaa löytyä :) Livenä on ollut hankalaa löytää ihmisiä joiden kanssa jakaa tunteita ja ajatuksia.

bird2: lääkityksenä löytyy Cipralex 10 mg ja Doxal 10 mg

Minulla on tunnepuolella myös lukkoja joihin osittain olen terapiassa päässyt järkipuolella käsiksi. Tiedän että kiusaus on voimakasta väkivaltaa ja kiusaajat etsivät uhrinsa jonkin hieman valtavirrasta poikkeavan ominaisuuden perusteella (yleensä ulkonäössä oleva asia )ja uhri on sopivasti jo valmiiksi puolustuskyvytön (yleensä ujo ja hiljainen). Kiusaajilla on itsellään paha olla ja uhriksi saattaa päätyä kuka vaan.

Tunnepuoli ja alitajunta elävätkin kuitenkin ihan omaa, järjestä erillistä elämäänsä, jonne järjen "selostukset" tapahtumien syistä ja seurauksista eivät ylety.

Alitajuisesti olen jotenkin jämähtänyt noihin tunteisiin ja traumoihin joita ilkeät sanat ja porukasta eristäminen aiheuttivat. Pelkään hylkäämistä ja yksin jäämistä ja olen työyhteisössä liikaakin"tuntosarvet" pystyssä; väsyneensä saatan poimia ihmisten ilmeistä ja eleistä vahvistusta sisäiselle uskomukselleni : -"en kelpaa, joskus nuokin minut kuitenkin hylkäävät."

Erittäin raskasta, viime keväänä olinkin jo 4 kk sairaslomalla uupumuksen takia ja nyt pimeän talven jäljiltä olen taas tosi väsynyt.

Terapia auttaa, mutta aivan tajuttoman hitaasti. Ja rankka prosessi se on, myllätä oma mieli läpikotaisin, elää ne samat raskaat tunteet uudelleen. Mutta luulen että siinä psykoanalyyttisen terapian avain onkin; elää kipeät tunteet uudelleen turvallisessa ympäristössä terapautin tukemana.

Kirjoitelkaahan ajatuksianne :)

hdffdh kirjoitti:

Hei täällä myös yksi entinen kiusattu. Tunnen sanoinkuvaamatonta katkeruutta kiusaajiani kohtaan, jotka ovat pärjänneet elämässä hyvin (yksi jopa lukee psykologiaa, ironista? ) ja minä kärsin. Kärsin sosiaalisista peloista, juuri tuosta etten pysty solmimaan kestäviä yhteyksiä, eristäydyn... Luulen aina että minut hylätään tai olen outo, epävarmuus on estänyt monien tilaisuuksien käyttämisen ja olen lopettanut asioita kesken pelkän sosiaalisen ahdistuksen takia.

Monet eivät ajattele että miten herkät ihmiset reagoivat kiusaamiseen. Se on monesti miltei elinikäiset traumat. Muistan sen eristäytyneisyyden tunteen ja sen etten kelvannut kenellekään kaveriksi kuin eilisen päivän. Ilkkuvat laput mitä tunneilla sain.. Toivottavasti kiusaajillani edes nykyään hävettää, vaan tuskin ei.

Lue lisää

Minulla on ihan sama, olen 22-vuotias ja minua on kiusattu koko kouluikäni, joka luokalla eri ihminen/ihmiset (vaihdoin usein koulua, kiusaaminen ei loppunut). Aloin jo uskomaan että pakko olla jotain väärin minussa kun joka luokalla oli joku joka kiusasi, fyysistä väkivaltaa ei ollut, mitä nyt käytävillä tönimistä, mutta henkistä pahoinpitelyä kyllä! Kaikki kiusaajani ovat olleet naispuolisia.
Nimittelyä, selän takana juonimista, ihmisten kääntämistä minua vastaan valheilla, huutelua, nolaamista, nöyryyttämistä, opettajille valehtelua jotta joutuisn pulaan, varastelua, omaisuuden tärväämistä, ystävän esittämistä jonka jälkeen puukotetaan selkään ja nolataan...
Vasta yläasteelta päästyäni (menin ammattikouluun, jonka lopetin kesken 3kk päästä) kiusaaminen loppui. Mutta se riitti pilaamaan elämäni!
Aamuisin on hyvin vaikea nousta sängystä ja masentaa ja ahdistaa poikkeuksetta joka aamu, sosiaaliset tilanteet pelottavat ja ahdistavat, yksin en pysty menemään minnekkään. Ystävyys- tai kaverisuhteita ei juurikaan ole... En vain kykene pitämään minkäänlaisia suhteita yllä, pakenen ja piiloudun, lopetan yhteydenpidon pelkojeni takia, pelkään että ne alkaa juonimaan minua vastaan ja etsin ilkeitä piilomerkityksiä kaikkien puheista...
Töihin en ole kyennyt, olen ollut muutamassa paikassa mutta lähtenyt kuukauden, parin päästä ahdistuksen ja pelkojeni takia... En luota ihmisiin, vaikka he olis mulle kuinka mukavia, luulen aina että juonii jotain tai puhuu sontaa selän takan ja naureskelee...
Jos lähellä joku tyttö nauraa, luulen AINA että se/ne nauraa minulle, sama hymyilyn kanssa.
On ollut viiltelyä, alkoholiongelman poikasta ja muuta riippuvutta.
Olen henkisesti HYVIN herkkä ja heikko, pienikin ilkeämielisyys minua kohtaa saa aikaan itkua, pelkoa ja äärimmäistä piiloutumisen tunnetta.
Itken usein.
Mitään lääkkeitä ei ole, en ole käynyt missään puhumassa, varmaan kannattaisi? Vai onko nämä vaan jotain laiskuus ja keskenkasvuisuus juttuja? Kuuluuko jokapäiväinen ahdistus ja pelko normaaliin elämään? En ole yhtään varma itsestäni, vihaan itseäni ja tahtoisin olla joku muu tai lakata vaan olemasta. Itsemurhaan minusta ei ole, mielessä se on toki usein käynyt mutta se kai on normaalia?
Ulkopuolisen silmään en kai näytä siltä mitä sisältä olen, yritän piilottaa heikkoa sisintäni ihmisiltä. Perheeni tietää osasta ajatuksistani ja tunteistani mutta vähättelen niitä heille joten he eivät ymmärrä, en halua että muut tietää tai puuttuu tai huolehtii, se ahdistaa.
Kiusaajiani en vihaa, mutta en heistä pidäkään.
En kertakaikkiaan kykene normaaliin elämään.

hdffdh kirjoitti:

Hei täällä myös yksi entinen kiusattu. Tunnen sanoinkuvaamatonta katkeruutta kiusaajiani kohtaan, jotka ovat pärjänneet elämässä hyvin (yksi jopa lukee psykologiaa, ironista? ) ja minä kärsin. Kärsin sosiaalisista peloista, juuri tuosta etten pysty solmimaan kestäviä yhteyksiä, eristäydyn... Luulen aina että minut hylätään tai olen outo, epävarmuus on estänyt monien tilaisuuksien käyttämisen ja olen lopettanut asioita kesken pelkän sosiaalisen ahdistuksen takia.

Monet eivät ajattele että miten herkät ihmiset reagoivat kiusaamiseen. Se on monesti miltei elinikäiset traumat. Muistan sen eristäytyneisyyden tunteen ja sen etten kelvannut kenellekään kaveriksi kuin eilisen päivän. Ilkkuvat laput mitä tunneilla sain.. Toivottavasti kiusaajillani edes nykyään hävettää, vaan tuskin ei.

Lue lisää

Huomasin tämän keskustelun nousseen takaisin ja voisin myös ehkä itsekkin avautua, vaikka olen näin 24-vuotias nainen.
Ala-asteella tulin ihan hyvin toimeen tyttöjen kanssa, mutta tietysti olin jo hieman silloin kolmas pyörä. Koska tyttöjen lukumäärä oli aina se pariton ja jopa liikuntatunneilla kukaan ei koskaan halunnut pariksi, vaan kaikki ottivat minut hieman vastahakoisesti kolmanneksi henkilöksi. Ja joka kerta, kun meidän pieni tyttöporukka ahtautui ala-asteella samaan pukukoppiin, loppupeleissä. Minun tavarani olivat lattialla. Joten kiusaaminen oli alkanut jo 6. luokalla huomaamatta.

7. luokka tuli ja kaikki muuttui silloin. Tyttöjä oli kaksi lisää, joista toinen oli opettajien lemmikki ja pärjäsi kaikessa täydellisesti. Toinen vuorostaan kovakin blondi ja oli mukamas kovis, että piti polttaa jopa koulussa tupakkia. Itse aloin viimein olla se omituinen, joka ei polttanut tupakkaa, ei juonnut, en kiinnostunut seurustelusta. Elämä siis alkoi muuttua erillaiseksi, millainen se oli ollut ala-asteella. Pahemmaksi.

Viimein huomasin, että aloin pelätä kouluun menemistä. Melkein toivoin, että lauantai ja sunnuntai jatkuisivat vielä pari päivää lisää. Pahinta oli se, että meidän lukujärjestys oli sama koko vuoden ajan, ettei se muuttunut ollenkaan. Mutta viimein aloin jäädä liikunta tunneilla oven ulkopuolelle ja menin poikien pukukoppiin pukeutumaan ja istumaan odotten liikunta tunnin alkua. Viimein luokalleni tuli kolmaskin uusi tyttö tulokas, mutta tämä vain pahensi tilannetta. Pelkästin häntä ja sisaruksia, en tiedä miksi. Se ihminen aina komensi ja yritti jopa maksaa 5 markkaa silloin, että siirryn pois takapenkiltä. En suostunut, koska en halunnut aina olla se etupenkin tyttö.
Loppupeleissä tytöt eivät olleet ainoat, jotka alkoivat kiusata. Myös pojat alkoivat kiusata.

En muista kaikkia kiusaamis muotoja, mutta yhtinä oli vaatteiden varastaminen, kenkien pölliminen, vaatteiden siirtäminen toiseen naulakkoon, etten heti löytänyt niitä enää. Myös kaksi tyttöä luokallani kirjasivat nimeni koulunpenkkiin, missä aina istuin ja siitä opettaja viimein syytti minua asiasta, se kuitenkin päättyi niin, että luokkalaiset tytöt jäivät kiinni. Ironista myös oli se, että vuoden nuoremmalla luokalla olevat tytöt alkoivat kiusaamaan minua myös ja tämän pikkusisko myös. Lopetin viimein 9. luokalla ruuan syönnin kokonaan koulussa, koska istuin aina yksin.

Tämän pätkän kohdalla minun ei ole tarkoitus solvata ketään, mutta minulla oli eräs yksi kaveri lestaadiolaisessa perheessä. Mutta hän ei pahemmin puolustanut minua, vain pariin kertaan ruokailussa tullut viereeni istumaan, mutta kun menin hänen viereen istumaan, muut olivat heti ajamassa minua pois. Kiusaajina toimivat lestaadiolais tytöt sekä tavalliset nuoret tytöt. Pojatkin kiusasivat, mutta enimmäkseen vaatteiden pöllimisellä.

Hassulta tämä saatta kuulostaa, mutta selvisin nuo kolme helvetillistä vuotta vain nykyään rakkaimman harrastukseni avulla. Fantasia kirjojen ja sarjakuvien avulla. Pystyin siis pakenemaan mielikuvitusmaailmaan sitä kaikkea. Myönnän useita kertoja, että halusin vain kadota ja aloittaa kaiken alusta. Uusien ystävien ja ympäristön kanssa.

Nyt aikuisempana melkein kiroan sitä, että miksi... Miksi kiusaajat oikeasti saavat elää parempaa elämää? Heillä menee paremmin kuin minulla, koska heidän takia olen alkanut kärsiä masennuksesta, omatuntoni on alhaalla, ja se myös vaikuttaa minun työhöni, jos en jaksa enää töihin, en saa rahaa... Ja kyseessä oli sen verran pieni kunta, ettei kavereita ollut tai ketään, kehen olisin voinut tukeutua. Opettaja ja äitini kyllä yrittivät kitkeä sen jo heti 7. luokalla, mutta se ei onnistunut. Vaan se jatkui.

väsynyt katse kirjoitti:

Huomasin tämän keskustelun nousseen takaisin ja voisin myös ehkä itsekkin avautua, vaikka olen näin 24-vuotias nainen.
Ala-asteella tulin ihan hyvin toimeen tyttöjen kanssa, mutta tietysti olin jo hieman silloin kolmas pyörä. Koska tyttöjen lukumäärä oli aina se pariton ja jopa liikuntatunneilla kukaan ei koskaan halunnut pariksi, vaan kaikki ottivat minut hieman vastahakoisesti kolmanneksi henkilöksi. Ja joka kerta, kun meidän pieni tyttöporukka ahtautui ala-asteella samaan pukukoppiin, loppupeleissä. Minun tavarani olivat lattialla. Joten kiusaaminen oli alkanut jo 6. luokalla huomaamatta.

7. luokka tuli ja kaikki muuttui silloin. Tyttöjä oli kaksi lisää, joista toinen oli opettajien lemmikki ja pärjäsi kaikessa täydellisesti. Toinen vuorostaan kovakin blondi ja oli mukamas kovis, että piti polttaa jopa koulussa tupakkia. Itse aloin viimein olla se omituinen, joka ei polttanut tupakkaa, ei juonnut, en kiinnostunut seurustelusta. Elämä siis alkoi muuttua erillaiseksi, millainen se oli ollut ala-asteella. Pahemmaksi.

Viimein huomasin, että aloin pelätä kouluun menemistä. Melkein toivoin, että lauantai ja sunnuntai jatkuisivat vielä pari päivää lisää. Pahinta oli se, että meidän lukujärjestys oli sama koko vuoden ajan, ettei se muuttunut ollenkaan. Mutta viimein aloin jäädä liikunta tunneilla oven ulkopuolelle ja menin poikien pukukoppiin pukeutumaan ja istumaan odotten liikunta tunnin alkua. Viimein luokalleni tuli kolmaskin uusi tyttö tulokas, mutta tämä vain pahensi tilannetta. Pelkästin häntä ja sisaruksia, en tiedä miksi. Se ihminen aina komensi ja yritti jopa maksaa 5 markkaa silloin, että siirryn pois takapenkiltä. En suostunut, koska en halunnut aina olla se etupenkin tyttö.
Loppupeleissä tytöt eivät olleet ainoat, jotka alkoivat kiusata. Myös pojat alkoivat kiusata.

En muista kaikkia kiusaamis muotoja, mutta yhtinä oli vaatteiden varastaminen, kenkien pölliminen, vaatteiden siirtäminen toiseen naulakkoon, etten heti löytänyt niitä enää. Myös kaksi tyttöä luokallani kirjasivat nimeni koulunpenkkiin, missä aina istuin ja siitä opettaja viimein syytti minua asiasta, se kuitenkin päättyi niin, että luokkalaiset tytöt jäivät kiinni. Ironista myös oli se, että vuoden nuoremmalla luokalla olevat tytöt alkoivat kiusaamaan minua myös ja tämän pikkusisko myös. Lopetin viimein 9. luokalla ruuan syönnin kokonaan koulussa, koska istuin aina yksin.

Tämän pätkän kohdalla minun ei ole tarkoitus solvata ketään, mutta minulla oli eräs yksi kaveri lestaadiolaisessa perheessä. Mutta hän ei pahemmin puolustanut minua, vain pariin kertaan ruokailussa tullut viereeni istumaan, mutta kun menin hänen viereen istumaan, muut olivat heti ajamassa minua pois. Kiusaajina toimivat lestaadiolais tytöt sekä tavalliset nuoret tytöt. Pojatkin kiusasivat, mutta enimmäkseen vaatteiden pöllimisellä.

Hassulta tämä saatta kuulostaa, mutta selvisin nuo kolme helvetillistä vuotta vain nykyään rakkaimman harrastukseni avulla. Fantasia kirjojen ja sarjakuvien avulla. Pystyin siis pakenemaan mielikuvitusmaailmaan sitä kaikkea. Myönnän useita kertoja, että halusin vain kadota ja aloittaa kaiken alusta. Uusien ystävien ja ympäristön kanssa.

Nyt aikuisempana melkein kiroan sitä, että miksi... Miksi kiusaajat oikeasti saavat elää parempaa elämää? Heillä menee paremmin kuin minulla, koska heidän takia olen alkanut kärsiä masennuksesta, omatuntoni on alhaalla, ja se myös vaikuttaa minun työhöni, jos en jaksa enää töihin, en saa rahaa... Ja kyseessä oli sen verran pieni kunta, ettei kavereita ollut tai ketään, kehen olisin voinut tukeutua. Opettaja ja äitini kyllä yrittivät kitkeä sen jo heti 7. luokalla, mutta se ei onnistunut. Vaan se jatkui.

Lue lisää

Joskus kauan aikaa sitten ollut puhetta, että olisi luokkakokous tulossa. Jos olisi voimia tai joku, joka olisi kanssani antamassa tukeaan, sanoisin nyt suorat sanat siitä ajasta. Mutta voi olla, että rohkeuteni pettäisi ja en pystyisi, vaan hymyilisin pienesti, että olen ihan ok. Vaikka sisällä kirkuu ja huutaa tuskasta, että nuo tekivät elämästästi 3 vuoden helvetin!

Loppupeleissä en tiedä vieläkään, miksi minua kiusattiin. Oliko se, että olin sopiva kohde, ei kavereita, en halunnut olla samanlainen teini kuin he, olin ainoa luokan tyttö, joka oli maatilalta kotoisin, en ollut hyvä koulussa... Voin sanoa, että helpotuin, kun pääsin pois peruskoulusta. Ja vielä yllätyksenä oli se, että sain 50 euron stipendin luokan mukavimpana tyttönä. En tiedä miksi, kuka oli äänestänyt minua. Me saimme äänestää itseämme jos halusimme, mutta panin kylmästi ? -merkit, että oliko tässä luokassa muka sellaisia ihmisiä?

En tiedä nyt miten minulla viimeiset viime vuodet ovat menneet. Eka vuosi kauppakoulussa oli aika shokkia, kun minua jo hieman silloin kiusattiin. Mutta sain jo silloin omalaatuista tukea juttelemalla luokan vanhimman oppilaan kanssa ja heittämällä vitsiä, niin se eka vuoden kiusaaminen jäi siihen.

3 viimeistä opinto vuottani... En muista niitä tarkkaan, mutta niissäkin oli pientä piilovittuilua. Mutta suurin osa luokkalaisista oli teinejä ja viikonloput menivät juhliessa ja arkisin tunneilla meikattiin ja tämä tapahtui siis sosiaali ja terveysalan koululla.

Vaikka ensimmäisestä koulukiusaamisesta on kulunut kohta puoliin 11 vuotta ja silti kannana sen tuomia arpia mukanaan, jotka ovat alkaneet parantua hiljalleen uusien ystävien kanssa. Jos nyt alkaisi saamaan parempaa elämän suuntaa.

Hieman helpotti oloa, kun sain kirjoittaa tämän. Jotenkin tämä kaikki nyt vyöryi suoraan tänne, joten jospa tämä helpottaisi tulevaisuudessakin oloa, että saan purkaa ja kertoa tästä.

hdffdh kirjoitti:

Hei täällä myös yksi entinen kiusattu. Tunnen sanoinkuvaamatonta katkeruutta kiusaajiani kohtaan, jotka ovat pärjänneet elämässä hyvin (yksi jopa lukee psykologiaa, ironista? ) ja minä kärsin. Kärsin sosiaalisista peloista, juuri tuosta etten pysty solmimaan kestäviä yhteyksiä, eristäydyn... Luulen aina että minut hylätään tai olen outo, epävarmuus on estänyt monien tilaisuuksien käyttämisen ja olen lopettanut asioita kesken pelkän sosiaalisen ahdistuksen takia.

Monet eivät ajattele että miten herkät ihmiset reagoivat kiusaamiseen. Se on monesti miltei elinikäiset traumat. Muistan sen eristäytyneisyyden tunteen ja sen etten kelvannut kenellekään kaveriksi kuin eilisen päivän. Ilkkuvat laput mitä tunneilla sain.. Toivottavasti kiusaajillani edes nykyään hävettää, vaan tuskin ei.

Lue lisää

Minua kiusattiin niin kauan kun sitte yläasteen jälkeen annoin turpiin ja kunnolla.Jotkut ei näkyy ymmärrä ku ruumiin kieltä.Meinaa että turha sanoa mitään.Turpiin vaan onnea kiusaajille.Musta silmä paras lääke kiusaajille.

Minusta kasvatettiin kiltti, hiljainen tyttö, joka tunsi nuorena ylpeyttä siitä että oli niin kiltti ja opettajat palkitsivat hyvillä käytösnumeroilla. Tämä kiltti ja hiljainen tyttö meni ensimmäisenä ala-asteelle, jossa hän sai henkisesti turpaan monesti ja siitä alkoi pohdinta päässä, että mikäköhän minussa on vikana. Päätin että se on ulkonäkö, luulin että pääni on kummallisen muotoinen ja kehoni liian lihava - siksi minua kiusataan, koska minä olen vaan vähän poikkeava ja kummallinen. Ala-asteen loppupuolella koin itseni hyväksytyksi vaihtaessani koulussa ja se aika olikin elämässäni hyvin mukavaa aikaa, jos perhehelvettiä ei lasketa. Mutta pohja huonolle itsetunnolle ja jollekin henkiselle synkkyydelle ja lannistumiselle oli jo tuolloin kylvetty. Yläasteella tästä kiltistä miellyttäjäihmisestä tuli suorittajaihminen - kaikessa piti onnistua. Kun yhtäkkiä en kelvannut kenellekään kaveriksi ja jäin jalkoihin ja henkinen kiusaaminen alkoi, sitä enemmän totesin että minussa on jokin vikana ja minun pitää muuttua paremmaksi. Ja niin minä lopetin syömisen ja aloitin lukemisen ja minun piti olla kaikessa hyvä. Ja niin minä olinkin, jonkin aikaa, kunnes koin täydellisen henkisen romahtamisen kaiken nälän, masennuksen, yksinäisyyden ja ennenkaikkea kiusaamisen takia. Tuntui että kukaan ei nähnyt että mietin kuolemaa päivittäin ja olin oikein otollinen kiusattavaksi, lyötyä on helppo lyödä. Sain lapun jossa minut haukuttiin (miksi? minähän yritin olla näkymätön), sain sähköpostin jossa sanottiin että "minä tiedän sinut, mutta sinä et minua, olet ääliö, tiedätkös?" Luokassamme oli muutenkin sairas ilmapiiri ja yhtäkkiä kaikki kävi liian raskaaksi. En edes tiennyt kuka minua kiusasi, pystyin vain aavistelemaan ja minusta tuli vainoharhainen. Ylisuoriutujaperfektionistista tuli alisuoriutuja, poissaolija, jonka piti esittää kuitenkin että kaikki on hyvin ja olin jatkuvasti opettajan puhuttelussa poissaolojeni takia - olin kuolla häpeään tunnollisena oppilaana, vaikka olin tuolloin todella sekaisin ja masentunut. En voinut edes sanoa että minua kiusataan opettajalle, koska häpesin. Alkoi häpeä, josta kärsin vieläkin. Häpeä olemustani ja kaikkia tekojani kohtaan. Halusin olla joku muu. Elämäni alkoi repeillä liitoksistaan ja sitä se on tehnyt 10 vuotta. En edes syytä välttämättä kiusaajiani - mutta silti vihaan heitä. Vieläkin syyllistän itseäni hukatusta elämästäni ja epäonnistumisistani.
Siitä alkoi alamäki, muutettuani toiselle paikkakunnalle vanhempieni kanssa eristäydyin ihan totaalisesti. En osannut edes puhua ihmisille enää, aloin ylitulkita ihmisten eleitä ja luulin itseni niin tyhmäksi ja tyhjäksi ihmiseksi ja kuvittelin että olen niin epäkiinnostava, ettei kukaan halua minuun tutustua. Olin näkymätön, hiljainen ja kadotin identiteettinikin siinä teini-iän paskassa.

muntarina_ kirjoitti:

Minusta kasvatettiin kiltti, hiljainen tyttö, joka tunsi nuorena ylpeyttä siitä että oli niin kiltti ja opettajat palkitsivat hyvillä käytösnumeroilla. Tämä kiltti ja hiljainen tyttö meni ensimmäisenä ala-asteelle, jossa hän sai henkisesti turpaan monesti ja siitä alkoi pohdinta päässä, että mikäköhän minussa on vikana. Päätin että se on ulkonäkö, luulin että pääni on kummallisen muotoinen ja kehoni liian lihava - siksi minua kiusataan, koska minä olen vaan vähän poikkeava ja kummallinen. Ala-asteen loppupuolella koin itseni hyväksytyksi vaihtaessani koulussa ja se aika olikin elämässäni hyvin mukavaa aikaa, jos perhehelvettiä ei lasketa. Mutta pohja huonolle itsetunnolle ja jollekin henkiselle synkkyydelle ja lannistumiselle oli jo tuolloin kylvetty. Yläasteella tästä kiltistä miellyttäjäihmisestä tuli suorittajaihminen - kaikessa piti onnistua. Kun yhtäkkiä en kelvannut kenellekään kaveriksi ja jäin jalkoihin ja henkinen kiusaaminen alkoi, sitä enemmän totesin että minussa on jokin vikana ja minun pitää muuttua paremmaksi. Ja niin minä lopetin syömisen ja aloitin lukemisen ja minun piti olla kaikessa hyvä. Ja niin minä olinkin, jonkin aikaa, kunnes koin täydellisen henkisen romahtamisen kaiken nälän, masennuksen, yksinäisyyden ja ennenkaikkea kiusaamisen takia. Tuntui että kukaan ei nähnyt että mietin kuolemaa päivittäin ja olin oikein otollinen kiusattavaksi, lyötyä on helppo lyödä. Sain lapun jossa minut haukuttiin (miksi? minähän yritin olla näkymätön), sain sähköpostin jossa sanottiin että "minä tiedän sinut, mutta sinä et minua, olet ääliö, tiedätkös?" Luokassamme oli muutenkin sairas ilmapiiri ja yhtäkkiä kaikki kävi liian raskaaksi. En edes tiennyt kuka minua kiusasi, pystyin vain aavistelemaan ja minusta tuli vainoharhainen. Ylisuoriutujaperfektionistista tuli alisuoriutuja, poissaolija, jonka piti esittää kuitenkin että kaikki on hyvin ja olin jatkuvasti opettajan puhuttelussa poissaolojeni takia - olin kuolla häpeään tunnollisena oppilaana, vaikka olin tuolloin todella sekaisin ja masentunut. En voinut edes sanoa että minua kiusataan opettajalle, koska häpesin. Alkoi häpeä, josta kärsin vieläkin. Häpeä olemustani ja kaikkia tekojani kohtaan. Halusin olla joku muu. Elämäni alkoi repeillä liitoksistaan ja sitä se on tehnyt 10 vuotta. En edes syytä välttämättä kiusaajiani - mutta silti vihaan heitä. Vieläkin syyllistän itseäni hukatusta elämästäni ja epäonnistumisistani.
Siitä alkoi alamäki, muutettuani toiselle paikkakunnalle vanhempieni kanssa eristäydyin ihan totaalisesti. En osannut edes puhua ihmisille enää, aloin ylitulkita ihmisten eleitä ja luulin itseni niin tyhmäksi ja tyhjäksi ihmiseksi ja kuvittelin että olen niin epäkiinnostava, ettei kukaan halua minuun tutustua. Olin näkymätön, hiljainen ja kadotin identiteettinikin siinä teini-iän paskassa.

Lue lisää

Perfektionismista tuli selviytymiskeino - päätin että näytän onnistumalla koulussa täydellisesti. Itsetuntoni oli hajalla ja se perustui lähinnä arvosanoihin yms. suorituksiin. Sitten äitini kuoli (rakkain ihmiseni koko maailmassa) ja lopulta koko maailmankuvani sortui, lihoin 30 kiloa ja elämästä tuli pelkkää ahmimista eli syömishäiriö muutti muotoaan. En pitänyt enää keneenkään yhteyttä ja minusta tuli erakko. Olin epäonnistunut kaikessa ja minulla ei ollut ketään tuttua. Olin vakavasti masentunut ja mietin itsemurhaa joka päivä.
18-vuotiaana hain apua. Sain masennuslääkkeet ja sain käytyä lukion loppuun, tosin poissaolojaksoja oli jatkuvasti. Nyt olen 23, kärsin erittäin pahoista sosiaalisista fobioista ja elämäni on edelleen sekaisin. Opiskelemaan en ole päässyt ja työelämään en pysty. Sosiaalisia suhteita minulla on muutama, mutta tietyistä syistä lukien hyvin vähän. Huonon itsetunnon takia olen ollut monesti alttiina hyväksikäyttämiselle ja olen joutunut kasvattamaan itselleni kovempaa luonnetta, mutta tämä on jokapäiväistä taistelua tämä elämä välillä. Pitkäkestoisia ystävyyssuhteita minun on melkein mahdotonta solmia. Pystyn ehkä nykyään small talkiin mutta jotenkin en vain osaa muodostaa ihmissuhteita vieläkään. Välillä on parempia aikoja, välillä en pääse kotoa ulos. Välillä olen vihainen elämälle ja välillä katkera. Tällä hetkellä en näe edessäni kovin valoisaa tulevaisuutta, mutta kai minä yritän opiskelemaan. Rankan tien olen joutunut kulkemaan, sen voin sanoa. Välillä olen ollut niin eristynyt, että olen kokenut etten osaa edes jutella ihmisten kanssa. Vieläkin kärsin häpeän ja syyllisyyden tunteista päivittäin ja koen epäonnistuneeni elämässä. Tuntuu että jumitan elämässä siinä missä muut siirtyvät kokoajan eteenpäin. Olen jättänyt niin paljon asioita kesken pelkän epävarmuuteni takia.
Olen jälkikäteen miettinyt että mistä nämä kaikki ongelmani johtuvat. Onko se ylisuorittajaluonteeni joka nämä on laukaissut vai liiallinen kiltteys tai herkkyys. Vai onko kyseessä ollut koulukiusaaminen. Noh, ei se ainakaan varmaan edesauttanut asioita. Jos joskus lapsia hankin (mikä tällä hetkellä tuntuu epätodennäköiseltä) , en ikinä kasvata tytöstäni kilttiä ylisuoriutujaa. Ihmisarvo ei tule suoritusten perusteella, kunpa sen joskus oppisin käsittämään.
Tuskin minäkään tätä aamulla olisin kirjoittanut, mutta tulipa kirjoitettua omista ongelmista. Koulukiusaaminen on oikeasti vakava ongelma ja se voi aiheuttaa ihmisen totaalisen hajoamisen ja pahoja mielenterveysongelmia.

muntarina_ kirjoitti:

Perfektionismista tuli selviytymiskeino - päätin että näytän onnistumalla koulussa täydellisesti. Itsetuntoni oli hajalla ja se perustui lähinnä arvosanoihin yms. suorituksiin. Sitten äitini kuoli (rakkain ihmiseni koko maailmassa) ja lopulta koko maailmankuvani sortui, lihoin 30 kiloa ja elämästä tuli pelkkää ahmimista eli syömishäiriö muutti muotoaan. En pitänyt enää keneenkään yhteyttä ja minusta tuli erakko. Olin epäonnistunut kaikessa ja minulla ei ollut ketään tuttua. Olin vakavasti masentunut ja mietin itsemurhaa joka päivä.
18-vuotiaana hain apua. Sain masennuslääkkeet ja sain käytyä lukion loppuun, tosin poissaolojaksoja oli jatkuvasti. Nyt olen 23, kärsin erittäin pahoista sosiaalisista fobioista ja elämäni on edelleen sekaisin. Opiskelemaan en ole päässyt ja työelämään en pysty. Sosiaalisia suhteita minulla on muutama, mutta tietyistä syistä lukien hyvin vähän. Huonon itsetunnon takia olen ollut monesti alttiina hyväksikäyttämiselle ja olen joutunut kasvattamaan itselleni kovempaa luonnetta, mutta tämä on jokapäiväistä taistelua tämä elämä välillä. Pitkäkestoisia ystävyyssuhteita minun on melkein mahdotonta solmia. Pystyn ehkä nykyään small talkiin mutta jotenkin en vain osaa muodostaa ihmissuhteita vieläkään. Välillä on parempia aikoja, välillä en pääse kotoa ulos. Välillä olen vihainen elämälle ja välillä katkera. Tällä hetkellä en näe edessäni kovin valoisaa tulevaisuutta, mutta kai minä yritän opiskelemaan. Rankan tien olen joutunut kulkemaan, sen voin sanoa. Välillä olen ollut niin eristynyt, että olen kokenut etten osaa edes jutella ihmisten kanssa. Vieläkin kärsin häpeän ja syyllisyyden tunteista päivittäin ja koen epäonnistuneeni elämässä. Tuntuu että jumitan elämässä siinä missä muut siirtyvät kokoajan eteenpäin. Olen jättänyt niin paljon asioita kesken pelkän epävarmuuteni takia.
Olen jälkikäteen miettinyt että mistä nämä kaikki ongelmani johtuvat. Onko se ylisuorittajaluonteeni joka nämä on laukaissut vai liiallinen kiltteys tai herkkyys. Vai onko kyseessä ollut koulukiusaaminen. Noh, ei se ainakaan varmaan edesauttanut asioita. Jos joskus lapsia hankin (mikä tällä hetkellä tuntuu epätodennäköiseltä) , en ikinä kasvata tytöstäni kilttiä ylisuoriutujaa. Ihmisarvo ei tule suoritusten perusteella, kunpa sen joskus oppisin käsittämään.
Tuskin minäkään tätä aamulla olisin kirjoittanut, mutta tulipa kirjoitettua omista ongelmista. Koulukiusaaminen on oikeasti vakava ongelma ja se voi aiheuttaa ihmisen totaalisen hajoamisen ja pahoja mielenterveysongelmia.

Lue lisää

Kuullostipa tutulta "muntarina_:n" elämä. Minut myös kasvatettiin kiltiksi, sain kuulla toistuvasti että ompa siinä kiltti tyttö ja kilttiydestä tehtiin minulle ihanne jota sitten noudatin vaikka turpaan tuli henkisesti.
Luulen että tuo sunkin suorittaminen lähtee siitä ikuisesta huonommuuden ja kelpaamattomuuden tunteesta jonka myös tunnistan; pitää tehdä vielä paremmin ja enemmän jotta voisi tulla rakastetuksi eikä menettäisi niitä läheisiä jotka ovat rinnalla. Ikuinen epävarmuus ja pelko, pelko että jää taas yksin. Koulukiusattuna tunsin niin syvää yksinäisyyttä että se on jäänyt minuun traumana.

Jatkuva suoritaminen väsyttää ja ajanmittaan johtaa lamaantumiseen, sen olen monta kertaa huomannut.

Koulukiusaus on todella raakaa väkivaltaa ja seuraukset uhrille sen mukaiset. Jos vihaa ei saa/osaa purkaa mihinkään (kuten me kiltit tytöt) tai saa oikeutta kokemaansa vääryyteen vihan kääntää itseensä - minussa täytyy olla todellakin vikaa ja olen huono. Viha muokkautuu ajanmittaan masennukseksi.

Itse olen kolmikymppien mies, joka on jumittunut johonkin. Minua kiusattiin ala-asteelta yläasteelle.
Osa harmitonta mutta myös kenkää, räkää ja nyrkkiä tuli naamaan. Voin sanoa, että kaikkien teidän tuntemukset ovat ihan kuin omiani. En ole oikein löytänyt sanoja sille tunteelle, miksi olen aina yksin mutta juuri hyljätyksi tulemisen pelko ja kaikkien pienienkin eleiden tulkinta sitä enteileviksi on juuri se mikä pahiten vaivaa itseäni. Voisipa haastaa oikeuteen näin yli kymmen vuoden päästäkin kaikki mahdolliset osallistujat ja koululaitoksen myös.

** kirjoitti:

Itse olen kolmikymppien mies, joka on jumittunut johonkin. Minua kiusattiin ala-asteelta yläasteelle.
Osa harmitonta mutta myös kenkää, räkää ja nyrkkiä tuli naamaan. Voin sanoa, että kaikkien teidän tuntemukset ovat ihan kuin omiani. En ole oikein löytänyt sanoja sille tunteelle, miksi olen aina yksin mutta juuri hyljätyksi tulemisen pelko ja kaikkien pienienkin eleiden tulkinta sitä enteileviksi on juuri se mikä pahiten vaivaa itseäni. Voisipa haastaa oikeuteen näin yli kymmen vuoden päästäkin kaikki mahdolliset osallistujat ja koululaitoksen myös.

Lue lisää

Olen 30-vuotias nainen. Minua kiusattiin ala-asteella monta vuotta. Ylä-asteella kiusaaminen väheni, mutta samata ihmiset seurasivat minua kuitenkin niin kyllä sitä paikkansa tiesi. Ala-asteella minulla oli yksi ystävä olimme olleet kavereita neljä vuotiaista saakka. Eräänä päivänä hän sanoi minulle, että ei ehkä voi enää olla ystäväni koska häntäkin saatetaan alkaa kiusaamaan sen takia. Se tuntui maailmanlopulta. Yläasteen jälkeen vaihdoin koulua aloin vetämään "roolia" olin sosiaalinen ja hyvä tyyppi.
Masennukseen sairastuin varmaan aika nuorena jo. Ensimmäisen kerran yritin itsemurhaa 15-vuotiaana. Kuitenkin vasta 2004 uskallauduin tosissani hakemaan apua. 2007 tämä "roolini" sitten murtui lopullisesti. Tiedä sitten miten tästä eheydytään ikinä. Terapiassa olen käynyt nyt yhteensä viisi vuotta ja lääkkeittä noin kuusi vuotta puolen vuoden tauko oli kyllä välissä. Tällä hetkellä olen kuntoutustuella.
Niin ja kyllä vihaan kiusaajiani ja olen katkera heille. Haluaisin että he saisivat tietää millaisen tekivät elämästäni. Riittäisi kun vain saisin sen kertoa sen heille.

häiriöinen kirjoitti:

Olen 30-vuotias nainen. Minua kiusattiin ala-asteella monta vuotta. Ylä-asteella kiusaaminen väheni, mutta samata ihmiset seurasivat minua kuitenkin niin kyllä sitä paikkansa tiesi. Ala-asteella minulla oli yksi ystävä olimme olleet kavereita neljä vuotiaista saakka. Eräänä päivänä hän sanoi minulle, että ei ehkä voi enää olla ystäväni koska häntäkin saatetaan alkaa kiusaamaan sen takia. Se tuntui maailmanlopulta. Yläasteen jälkeen vaihdoin koulua aloin vetämään "roolia" olin sosiaalinen ja hyvä tyyppi.
Masennukseen sairastuin varmaan aika nuorena jo. Ensimmäisen kerran yritin itsemurhaa 15-vuotiaana. Kuitenkin vasta 2004 uskallauduin tosissani hakemaan apua. 2007 tämä "roolini" sitten murtui lopullisesti. Tiedä sitten miten tästä eheydytään ikinä. Terapiassa olen käynyt nyt yhteensä viisi vuotta ja lääkkeittä noin kuusi vuotta puolen vuoden tauko oli kyllä välissä. Tällä hetkellä olen kuntoutustuella.
Niin ja kyllä vihaan kiusaajiani ja olen katkera heille. Haluaisin että he saisivat tietää millaisen tekivät elämästäni. Riittäisi kun vain saisin sen kertoa sen heille.

Lue lisää

Minua todenännäköisesti alettiin kiusaamaan sen vuoksi, että olin kiltti. Sain vanhemmiltani paljon. En tarkoita rahaa vaan kaikkea sitä, mitä ei rahalla voi ostaa. Olin pehmoinen ja en osannut antaa takaisin (enkä löisi vieläkään ketään) ja ehkä kiusaajani olivat minulle kateellisia semmoisesta, mitä heillä ei itsellään ollut. Monta vuotta olin poissa ihmisten silmistä ja varmasti parhaat vuodet meni hukkaan. Sitä ei vain ihmiset tajua miten herkästi joku toinen särkyy siitä mistä toinen ei ole moksiskaan. Kyllä haavat ovat edelleen syvällä ja en osaa olla sellainen kuin jotenkin tuntuu, että olisin ilman tuota kouluaikaa. (H)

** kirjoitti:

Minua todenännäköisesti alettiin kiusaamaan sen vuoksi, että olin kiltti. Sain vanhemmiltani paljon. En tarkoita rahaa vaan kaikkea sitä, mitä ei rahalla voi ostaa. Olin pehmoinen ja en osannut antaa takaisin (enkä löisi vieläkään ketään) ja ehkä kiusaajani olivat minulle kateellisia semmoisesta, mitä heillä ei itsellään ollut. Monta vuotta olin poissa ihmisten silmistä ja varmasti parhaat vuodet meni hukkaan. Sitä ei vain ihmiset tajua miten herkästi joku toinen särkyy siitä mistä toinen ei ole moksiskaan. Kyllä haavat ovat edelleen syvällä ja en osaa olla sellainen kuin jotenkin tuntuu, että olisin ilman tuota kouluaikaa. (H)

Lue lisää

Minun kiusaamiseni johtui luultavasti siitä, että harrastin kouluaikana aktiivisesti urheilua enkä notkunut kylillä ja polttanut tupakkaa kuten suuri osa ikäisistäni (olin siis nössö). Olin poissa koulusta silloin tällöin leirien ja kilpailumatkojen takia, joten ehkä se aiheutti joissakin tyypeissä kateutta. Olin liikuntatunneilla selkeästi parempi kuin muut, mutta yleensä minut valittiin joukkueisiin viimeisten joukossa, koska en ollut kenenkään kaveri. Joskus harvoin valittiin ensimmäisten joukossa, jos siitä oli jotain hyötyä näille paremmille tyypeille. Ilman tätä rakasta harrastustani en olisi yläasteesta selvinnyt. Se piti minut kasassa ja vielä näin aikuisenakin kunnon hikilenkki on minulle parasta lääkettä ahdistukseen.

** kirjoitti:

Minua todenännäköisesti alettiin kiusaamaan sen vuoksi, että olin kiltti. Sain vanhemmiltani paljon. En tarkoita rahaa vaan kaikkea sitä, mitä ei rahalla voi ostaa. Olin pehmoinen ja en osannut antaa takaisin (enkä löisi vieläkään ketään) ja ehkä kiusaajani olivat minulle kateellisia semmoisesta, mitä heillä ei itsellään ollut. Monta vuotta olin poissa ihmisten silmistä ja varmasti parhaat vuodet meni hukkaan. Sitä ei vain ihmiset tajua miten herkästi joku toinen särkyy siitä mistä toinen ei ole moksiskaan. Kyllä haavat ovat edelleen syvällä ja en osaa olla sellainen kuin jotenkin tuntuu, että olisin ilman tuota kouluaikaa. (H)

Lue lisää

Todella tutun oloisia kuvauksia tässä ketjussa on juuri tuosta sosiaalisesta epävarmuudesta, mitä kiusaaminen ainakin korostaa tai jopa aiheuttaa. Minua ei kiusattu kouluaikoina, mutta yläasteelle en silti sopeutunut ollenkaan ja eristäydyin. Lukion kävin loppuun iltalukiossa missä ei tarvinnut tehdä mitään ryhmätöitä yms.

Opiskelupaikassa kiusaaminen tuli aika yllätyksenä, sitä kuvittelee ettei aikuisilla ihmisillä ole enää tarvetta sellaiseen mutta kokemus osoittaa toista. Toisaalta kiusaamiseen ei tarvita kuin yksi käytösongelmainen kusipää ja muutamia perseennuolijoita. Kiusaaminen oli aika "harmitonta" - nälvimistä ja selän takana mustamaalaamista - mutta kuitenkin melko selkeää ja toistuvaa. Loukkaavimpana asiana pidän sitä että kiusaaja hakee ja saa itselleen jotain palkintoja/statuksen nostatusta kiusatun kustannuksella.

En etsi itsestäni syytä kiusatuksi joutumiseen - varmaan jossain olisin voinut toimia toisin, mutta kiusaamistilanteissa olen kuitenkin ollut passiivinen eikä muuta vaihtoehtoa oikeastaan olekaan, miten muka puutut johonkin selän takana parjaamiseen ja ihmisten manipulointiin? Omalla tavallaan haasteellista on myös se, että kaikki selän takana puhuminen ei ole kiusaamista.

Joka tapauksessa olen hyvin epäsosiaalinen enkä osaa/jaksa/uskalla hakeutua ihmisten seuraan koska haluan jotenkin suojata itseäni. Useimmiten tämä asia ei ahdista minua, välillä kuitenkin harmittaa se että olen jäänyt paitsi positiivisista sosiaalisista kokemuksista joita useimmilla nuorilla on. Haluaisin myös parisuhteen ja "löytää paikkani" työelämässä.

Kiusaamisen merkitys ihmisten syrjäytymisessä pitäisi ymmärtää - yhä useammat nuoret tarvitsevat terapioita ja monet nuoret aikuiset eivät jaksa työelämässä.

nainen20+ kirjoitti:

Todella tutun oloisia kuvauksia tässä ketjussa on juuri tuosta sosiaalisesta epävarmuudesta, mitä kiusaaminen ainakin korostaa tai jopa aiheuttaa. Minua ei kiusattu kouluaikoina, mutta yläasteelle en silti sopeutunut ollenkaan ja eristäydyin. Lukion kävin loppuun iltalukiossa missä ei tarvinnut tehdä mitään ryhmätöitä yms.

Opiskelupaikassa kiusaaminen tuli aika yllätyksenä, sitä kuvittelee ettei aikuisilla ihmisillä ole enää tarvetta sellaiseen mutta kokemus osoittaa toista. Toisaalta kiusaamiseen ei tarvita kuin yksi käytösongelmainen kusipää ja muutamia perseennuolijoita. Kiusaaminen oli aika "harmitonta" - nälvimistä ja selän takana mustamaalaamista - mutta kuitenkin melko selkeää ja toistuvaa. Loukkaavimpana asiana pidän sitä että kiusaaja hakee ja saa itselleen jotain palkintoja/statuksen nostatusta kiusatun kustannuksella.

En etsi itsestäni syytä kiusatuksi joutumiseen - varmaan jossain olisin voinut toimia toisin, mutta kiusaamistilanteissa olen kuitenkin ollut passiivinen eikä muuta vaihtoehtoa oikeastaan olekaan, miten muka puutut johonkin selän takana parjaamiseen ja ihmisten manipulointiin? Omalla tavallaan haasteellista on myös se, että kaikki selän takana puhuminen ei ole kiusaamista.

Joka tapauksessa olen hyvin epäsosiaalinen enkä osaa/jaksa/uskalla hakeutua ihmisten seuraan koska haluan jotenkin suojata itseäni. Useimmiten tämä asia ei ahdista minua, välillä kuitenkin harmittaa se että olen jäänyt paitsi positiivisista sosiaalisista kokemuksista joita useimmilla nuorilla on. Haluaisin myös parisuhteen ja "löytää paikkani" työelämässä.

Kiusaamisen merkitys ihmisten syrjäytymisessä pitäisi ymmärtää - yhä useammat nuoret tarvitsevat terapioita ja monet nuoret aikuiset eivät jaksa työelämässä.

Lue lisää

Hei!

Löysin netistä koulukiusaamiseen liittyvän videon. Toivottavasti siitä on apua monelle:

http://www.nuotta.com/torni

Olen nyt 23, ja tuossa parikymppisenä alkoi tulla kouluaikojen traumat pintaan.

Kiusaamista oli heti yläasteelle siirtymisestä lukion 2. luokalle asti, mutta lukiossa kiusaaminen oli erilaista eikä enää niin rajua. Yläasteella mun kaksi parasta kaveria (oltiin tunnettu toisemme aina, oltu aina yhdessä, ne tunsi mut siis läpikotaisin salaisuuksineni ja nämähän ne sitten levitteli kaikille muuttamalla niitä ihan kummallisiksi...) sitten ne päättikin jättää mut koko ryhmän ulkopuolelle. Ne valehteli musta kaikille niille uusille luokkalaisille vaikka mitä, enkä vieläkään edes tiedä mitä kaikkea ne on puhuneet ja se häiritsee... Nämä kaksi kaveria oli siis myös poikia. Yleensähän pojat kiusaa nimittelemällä ja sitten fyysisesti, mutta nämä osasi kyllä kiusata henkisestikin.
En oikein ymmärtänyt miksi ne yhtäkkiä alkoivat niin julmiksi. Ehkä mulla oli liian tasainen ja leppoisa murrosikä. Muut muuttui heti seiskaluokalle mentäessä kapinallisiksi. Opettajien kanssa piti tapella ihan joka asiasta, ja kiroilla piti tottakai ihan koko ajan. Mä olin sellainen rauhallinen ja nähtävästi liian kiltti kaveri omaikäisteni seuraan. Mä tutustuin helposti niihin meidän kanssa samaan luokkaan tulleiden oppilaitten kanssa. Olin silloin vielä tosi avoin ja toiset ihmiset kiinnosti. Nämä mun kaverit saattoi luulla, että kerron näille uusille niiden todelliset puolet?.. Kun ne mun kaksi kaveria todellakin alkoi esittää jotain muuta kuin mitä ne oli heti kun 7lk alkoi. No, tätä saan kai arvailla loppuikäni.

Kiusaaminen oli nimittelyä, syrjimistä, välillä sitä että mua ei oltu huomaavinaan, mutta välillä ne oli myös tosi väkivaltaisia. Pahinta kai oli se, miten ne huuteli mun yksityisasioitani pilkalliseen sävyyn. Kun aiemmin oli tapahtunut pari tosi pahaa juttua elämässä, enkä ollut niistä puhunut kun kahden parhaan kaverini kanssa. Ne tuntui oikeasti ymmärtävän. Mutta sitten kun ne ryhtyi kiusaajiksi, ne tiesi käyttää nuita menneisyyden asioita aseenaan. Kaiken muun olisin varmaan sietänyt, mutta nuo oli niin pahoja juttuja. Tuli kauhea stressi ja masennus, unettomuus ja paniikki- ja ahdistushäiriöt ja vaikka mitä. Mutta en puhunut kellekään, koska en saanut näyttää kiusaajille, että niiden teot ja puheet jotenkin vaikuttais muhun. En halunnut mitään puhuttelua, jossa me kaikki keskusteltais kaikessa rauhassa ja vielä vanhemmat ja opettajatkin olisi siinä. Tuollaisista keskusteluista oli huonoja muistoja ala-asteajoilta. Olin silloin pari kertaa puhuttelussa ja vaikka mä olin syytön, mut aina lopulta tehtiin syyliseksi. Opettaja aina puolusteli niitä muita. Ja sitten kun en osannut puolustaa itseä vaan aina aloin vaan itkeä, niin tietysti mua pidettiin syyllisenä. Ja sitten aloin kai itsekin pitää... Päätin etten enää kerro tyhmille aikuisille mitään jos jotain ongelmaa on, koska mun vikaahan kaikki ongelmat on.

Sitten ne kiusaajat haukkui mua toisilleen tosi isoon ääneen. Ne aina esitteli mut kavereilleen: "Tuo on se *n ****, joka ..." Siinä mun kuullen puhui tuollaisia.
Sitten ne kiusasi tietysti vaatteista. Ne aina repi ja hajotti vaatteetkin päältä, ja koska en voinut käskeä äitin korjata niitä (kiusaaminen paljastuisi...) kuljin koulussa risaisissa vaatteissa. Ja niitä vaatteitakin sai piilotella koko ajan! Pestä salaa, kuivata salaa... Joskus äiti kuitenkin aina huomasi ja kysyi miksi uusi paita on tällaisessa kunnossa.. No vastasin huolettomasti jotain, että "me vähän poikien kans hehheh" ja ei äiti osannut epäillä mitään. Se luuli, että mulla on koulussa kavereita. Ja se luuli, että olen siksi illat vain kotona, kun koulupäivät on niin raskaita ettei niiden jälkeen jaksa enää tehdä mitään. Mutta oikeasti en voinut mennä mihinkään harrastuksiinkaan enää, kun joka paikassahan oli jotain tuttuja, ja kaikki tutut olivat kiusaajia. Eikä mun hiljaisemmaksi muuttunutta käytöstä huomattu kotona, kun äiti ja isä oli tosi paljon pois kotoa.

Lukioon pahimmista kiusaajista ei tullut kukaan. En ollut ollenkaan hyvä lukiossa, kun on tarkkaavaisuushäiriö ja siinä lisäksi oli niitä mielenterveysongelmia. Vaikeat kouluaineet vain lisäsi stressiä ja nuihin aikoihin mun itsetuhoisuus oli tosi pahana. En kuitenkaan uskaltanut ikinä itsemurhaa yrittää. Enkä oikein uskaltanut ajatellakaan sitä. Se oli niin ahdistava ja surullinen ajatus. Sen jälkeen ei olisi enää yhtään mitään. En uskonut elämän voivan muuttua enää hyväksi, mutta en uskaltanut lopettaa sitä. Kai siihen huonoonkin elämään sitten jotenkin tottui.
Lukiossakin oli siis kiusaamista, mutta se oli erilaista. Yksi tyttö johon ihastuin, muisti kyllä mun maineeni yläasteajoilta. Ja se halusi tehdä selväksi kaikille, ettei se ole kiinnostunut musta. Ja niin se sitten aina hypähteli kauas minusta jos kävelin ohi, ja se alkoi supattaa kavereilleen ärsyttävästi. Kaikki ne sitten supisi, nimitteli ja naureskeli, mutta ei ne enää hyökänneet päälle.

E-87 kirjoitti:

Olen nyt 23, ja tuossa parikymppisenä alkoi tulla kouluaikojen traumat pintaan.

Kiusaamista oli heti yläasteelle siirtymisestä lukion 2. luokalle asti, mutta lukiossa kiusaaminen oli erilaista eikä enää niin rajua. Yläasteella mun kaksi parasta kaveria (oltiin tunnettu toisemme aina, oltu aina yhdessä, ne tunsi mut siis läpikotaisin salaisuuksineni ja nämähän ne sitten levitteli kaikille muuttamalla niitä ihan kummallisiksi...) sitten ne päättikin jättää mut koko ryhmän ulkopuolelle. Ne valehteli musta kaikille niille uusille luokkalaisille vaikka mitä, enkä vieläkään edes tiedä mitä kaikkea ne on puhuneet ja se häiritsee... Nämä kaksi kaveria oli siis myös poikia. Yleensähän pojat kiusaa nimittelemällä ja sitten fyysisesti, mutta nämä osasi kyllä kiusata henkisestikin.
En oikein ymmärtänyt miksi ne yhtäkkiä alkoivat niin julmiksi. Ehkä mulla oli liian tasainen ja leppoisa murrosikä. Muut muuttui heti seiskaluokalle mentäessä kapinallisiksi. Opettajien kanssa piti tapella ihan joka asiasta, ja kiroilla piti tottakai ihan koko ajan. Mä olin sellainen rauhallinen ja nähtävästi liian kiltti kaveri omaikäisteni seuraan. Mä tutustuin helposti niihin meidän kanssa samaan luokkaan tulleiden oppilaitten kanssa. Olin silloin vielä tosi avoin ja toiset ihmiset kiinnosti. Nämä mun kaverit saattoi luulla, että kerron näille uusille niiden todelliset puolet?.. Kun ne mun kaksi kaveria todellakin alkoi esittää jotain muuta kuin mitä ne oli heti kun 7lk alkoi. No, tätä saan kai arvailla loppuikäni.

Kiusaaminen oli nimittelyä, syrjimistä, välillä sitä että mua ei oltu huomaavinaan, mutta välillä ne oli myös tosi väkivaltaisia. Pahinta kai oli se, miten ne huuteli mun yksityisasioitani pilkalliseen sävyyn. Kun aiemmin oli tapahtunut pari tosi pahaa juttua elämässä, enkä ollut niistä puhunut kun kahden parhaan kaverini kanssa. Ne tuntui oikeasti ymmärtävän. Mutta sitten kun ne ryhtyi kiusaajiksi, ne tiesi käyttää nuita menneisyyden asioita aseenaan. Kaiken muun olisin varmaan sietänyt, mutta nuo oli niin pahoja juttuja. Tuli kauhea stressi ja masennus, unettomuus ja paniikki- ja ahdistushäiriöt ja vaikka mitä. Mutta en puhunut kellekään, koska en saanut näyttää kiusaajille, että niiden teot ja puheet jotenkin vaikuttais muhun. En halunnut mitään puhuttelua, jossa me kaikki keskusteltais kaikessa rauhassa ja vielä vanhemmat ja opettajatkin olisi siinä. Tuollaisista keskusteluista oli huonoja muistoja ala-asteajoilta. Olin silloin pari kertaa puhuttelussa ja vaikka mä olin syytön, mut aina lopulta tehtiin syyliseksi. Opettaja aina puolusteli niitä muita. Ja sitten kun en osannut puolustaa itseä vaan aina aloin vaan itkeä, niin tietysti mua pidettiin syyllisenä. Ja sitten aloin kai itsekin pitää... Päätin etten enää kerro tyhmille aikuisille mitään jos jotain ongelmaa on, koska mun vikaahan kaikki ongelmat on.

Sitten ne kiusaajat haukkui mua toisilleen tosi isoon ääneen. Ne aina esitteli mut kavereilleen: "Tuo on se *n ****, joka ..." Siinä mun kuullen puhui tuollaisia.
Sitten ne kiusasi tietysti vaatteista. Ne aina repi ja hajotti vaatteetkin päältä, ja koska en voinut käskeä äitin korjata niitä (kiusaaminen paljastuisi...) kuljin koulussa risaisissa vaatteissa. Ja niitä vaatteitakin sai piilotella koko ajan! Pestä salaa, kuivata salaa... Joskus äiti kuitenkin aina huomasi ja kysyi miksi uusi paita on tällaisessa kunnossa.. No vastasin huolettomasti jotain, että "me vähän poikien kans hehheh" ja ei äiti osannut epäillä mitään. Se luuli, että mulla on koulussa kavereita. Ja se luuli, että olen siksi illat vain kotona, kun koulupäivät on niin raskaita ettei niiden jälkeen jaksa enää tehdä mitään. Mutta oikeasti en voinut mennä mihinkään harrastuksiinkaan enää, kun joka paikassahan oli jotain tuttuja, ja kaikki tutut olivat kiusaajia. Eikä mun hiljaisemmaksi muuttunutta käytöstä huomattu kotona, kun äiti ja isä oli tosi paljon pois kotoa.

Lukioon pahimmista kiusaajista ei tullut kukaan. En ollut ollenkaan hyvä lukiossa, kun on tarkkaavaisuushäiriö ja siinä lisäksi oli niitä mielenterveysongelmia. Vaikeat kouluaineet vain lisäsi stressiä ja nuihin aikoihin mun itsetuhoisuus oli tosi pahana. En kuitenkaan uskaltanut ikinä itsemurhaa yrittää. Enkä oikein uskaltanut ajatellakaan sitä. Se oli niin ahdistava ja surullinen ajatus. Sen jälkeen ei olisi enää yhtään mitään. En uskonut elämän voivan muuttua enää hyväksi, mutta en uskaltanut lopettaa sitä. Kai siihen huonoonkin elämään sitten jotenkin tottui.
Lukiossakin oli siis kiusaamista, mutta se oli erilaista. Yksi tyttö johon ihastuin, muisti kyllä mun maineeni yläasteajoilta. Ja se halusi tehdä selväksi kaikille, ettei se ole kiinnostunut musta. Ja niin se sitten aina hypähteli kauas minusta jos kävelin ohi, ja se alkoi supattaa kavereilleen ärsyttävästi. Kaikki ne sitten supisi, nimitteli ja naureskeli, mutta ei ne enää hyökänneet päälle.

Lue lisää

Ammattikoulussa ei ollut enää kiusaamista. En varmaan olisi huomannutkaan jos olisi ollut. Masennuskin oli jo niin pahana, että kaikki päivät meni vain ihan sumussa. En edes muista paljon mitään amisajoilta. Poissaoloja oli hurjasti ja tuli vaikeuksia vaikka missä. Työharjoittelutkin oli hankalia. En voinut enää sietää mitään uusia ihmisiä. Enkä niitä uusia luokkakavereita. En antanut kenenkään tutustua muhun, enkä halunnut itsekään tutustua niihin. Enkä puhunut ikinä tunneilla. Sanoin ehkä "En tiiä, joo, ei." Mutta jutella en enää voinut. Olin kuullut mun äänestäkin niin paljon koulukiusaajilta, että olin alkanut itekin vihata mun ääntä. Jos piti sanoa vähänkään pitempi lause, se tuli tosi vaikeasti ja ihme sokelluksena kun kirjaimet meni ihan sekaisin kun hermostutti niin paljon. Enkä voinut puhua kun olisin punastunut ja sehän on kauheinta mitä maailmassa voi tapahtua :D

Ammattikoulussa oli taas pakollinen aika terveydenhoitajalle heti ykkösvuonna. Piti täyttää joku lappu etukäteen ja antaa se sitten terkkarille. No tähän lappuun mä vihdoin myönsin, ettei mieliala ole ollut kovin hyvänä. Ja terkkari varasi mulle ajan psykologille, ja siitä sitten alkoi uusi vaikea aika elämässä... Tähän mennessä oon saanut diagnooseja ja kokeillut erilaisia lääkkeitä, terapiaa ja sairaalaa ja muuta... Mä olin vihainen kun psykologi halusi puhua vain koulukiusaamisesta, koska se on kuulemma vaikuttanut mun elämään niin paljon ja se on mun elämän käännekohta. Se kyseli ja kaiveli kaikki tiedot julki, ja sieltä niitä traumoja tuli... Ja nyt kaikki väistetyt tunteet ja ajatukset on jumittaneet päässä tuosta terkkarikäynnistä asti. Nyt äiti ja isäkin on saaneet kuulla että olin aina koulukiusattu, ja nehän oli ihan ihmeissään! Ei olleet huomanneet yhtään mitään. En pystynyt itse kertomaan. Ne tuli mukaan psykologikäynnille ja psykologi kertoi. Kun ne selvisi ensijärkytykseltä, isä puhkesi itkuun kun taas äiti totesi koviksena, että ei menneitä kannata muistella. Me ei olla puhuttu menneistä sitten sen enempää. Ei ne oikein ymmärrä miten musta on tullut tällainen. Enkä osaa selittääkään. Välttelen sellaisia keskusteluja. Nyt ne ainakin tietää, miten huono ja vihattu ja epäonnistunut niitten ainut pentu on.

Ammattikoulunkin pääsin kuitenkin läpi. Ja sen jälkeen kokeilin toista ammattikoulua, kun mun rajoitukset oli tulleet selvemmiksi edellisessä koulussa. Se ammatti mihin valmistuin ei ollut mulle sopiva. Tuo toinen amis jäi kuitenkin kesken ja nyt oon ollut vaan vapaalla. Tulevaisuus näyttää tosi synkältä. Varmaan joudun jo eläkkeelle, koska en pysty menemään enää kouluun enkä aloittamaan työelämää. Vaikka terapeutti miten uskottelisi, että kyllä ihmisiin voi luottaa ja kaikki ei ole pahoja, niin en ala uskoa sellaista. Vaikka mitä väliä sillä edes olisi, jos joku taas pettäisi luottamuksen? Onko mulla edes enää mitään salattavaa... Ja enkö ole jo tottunut huonoon kohteluun... Nyt kun kukaan ei ole enää edes haukkumassa ja satuttamassa, niin itse jatkan. Musta itsestäkin on tullut sellainen idiootti kiusaaja, ehkä pahin mitä voi ollakaan...

Nyt olen vaan tällainen yksinäinen yksin asuva, hylätty ja unohdettu mikä lie. En edes haluaisi seurustella. Oon saanut ihmisistä niin tarpeekseni. Sukulaiset kyselee ja ihmettelee tätä mun erakkoelämää ja mykkyyttä. Niin kuin se niille kuuluisi. Niiden kyselyt ja arvostelu ärsyttää. Rasittaa olla tällainen epäsikiö. Kiusaajat leuhkii koko ajan ympärillä upeilla työpaikoillaan. Niistä tuli niin rikkaita ja ne pääsi kihloihin tai naimisiinkin asti, niillä on lapsia, niillä on oma talo ja kaikki niin hienosti... Ja luulen, että ne ihan koko ajan muistelee mua ja haukkuu mua vieläkin.

Sori pitkä viesti.. En ole taas paljon jutellut viime aikoina ja sanottavaa olisi.. :I

E-87 kirjoitti:

Ammattikoulussa ei ollut enää kiusaamista. En varmaan olisi huomannutkaan jos olisi ollut. Masennuskin oli jo niin pahana, että kaikki päivät meni vain ihan sumussa. En edes muista paljon mitään amisajoilta. Poissaoloja oli hurjasti ja tuli vaikeuksia vaikka missä. Työharjoittelutkin oli hankalia. En voinut enää sietää mitään uusia ihmisiä. Enkä niitä uusia luokkakavereita. En antanut kenenkään tutustua muhun, enkä halunnut itsekään tutustua niihin. Enkä puhunut ikinä tunneilla. Sanoin ehkä "En tiiä, joo, ei." Mutta jutella en enää voinut. Olin kuullut mun äänestäkin niin paljon koulukiusaajilta, että olin alkanut itekin vihata mun ääntä. Jos piti sanoa vähänkään pitempi lause, se tuli tosi vaikeasti ja ihme sokelluksena kun kirjaimet meni ihan sekaisin kun hermostutti niin paljon. Enkä voinut puhua kun olisin punastunut ja sehän on kauheinta mitä maailmassa voi tapahtua :D

Ammattikoulussa oli taas pakollinen aika terveydenhoitajalle heti ykkösvuonna. Piti täyttää joku lappu etukäteen ja antaa se sitten terkkarille. No tähän lappuun mä vihdoin myönsin, ettei mieliala ole ollut kovin hyvänä. Ja terkkari varasi mulle ajan psykologille, ja siitä sitten alkoi uusi vaikea aika elämässä... Tähän mennessä oon saanut diagnooseja ja kokeillut erilaisia lääkkeitä, terapiaa ja sairaalaa ja muuta... Mä olin vihainen kun psykologi halusi puhua vain koulukiusaamisesta, koska se on kuulemma vaikuttanut mun elämään niin paljon ja se on mun elämän käännekohta. Se kyseli ja kaiveli kaikki tiedot julki, ja sieltä niitä traumoja tuli... Ja nyt kaikki väistetyt tunteet ja ajatukset on jumittaneet päässä tuosta terkkarikäynnistä asti. Nyt äiti ja isäkin on saaneet kuulla että olin aina koulukiusattu, ja nehän oli ihan ihmeissään! Ei olleet huomanneet yhtään mitään. En pystynyt itse kertomaan. Ne tuli mukaan psykologikäynnille ja psykologi kertoi. Kun ne selvisi ensijärkytykseltä, isä puhkesi itkuun kun taas äiti totesi koviksena, että ei menneitä kannata muistella. Me ei olla puhuttu menneistä sitten sen enempää. Ei ne oikein ymmärrä miten musta on tullut tällainen. Enkä osaa selittääkään. Välttelen sellaisia keskusteluja. Nyt ne ainakin tietää, miten huono ja vihattu ja epäonnistunut niitten ainut pentu on.

Ammattikoulunkin pääsin kuitenkin läpi. Ja sen jälkeen kokeilin toista ammattikoulua, kun mun rajoitukset oli tulleet selvemmiksi edellisessä koulussa. Se ammatti mihin valmistuin ei ollut mulle sopiva. Tuo toinen amis jäi kuitenkin kesken ja nyt oon ollut vaan vapaalla. Tulevaisuus näyttää tosi synkältä. Varmaan joudun jo eläkkeelle, koska en pysty menemään enää kouluun enkä aloittamaan työelämää. Vaikka terapeutti miten uskottelisi, että kyllä ihmisiin voi luottaa ja kaikki ei ole pahoja, niin en ala uskoa sellaista. Vaikka mitä väliä sillä edes olisi, jos joku taas pettäisi luottamuksen? Onko mulla edes enää mitään salattavaa... Ja enkö ole jo tottunut huonoon kohteluun... Nyt kun kukaan ei ole enää edes haukkumassa ja satuttamassa, niin itse jatkan. Musta itsestäkin on tullut sellainen idiootti kiusaaja, ehkä pahin mitä voi ollakaan...

Nyt olen vaan tällainen yksinäinen yksin asuva, hylätty ja unohdettu mikä lie. En edes haluaisi seurustella. Oon saanut ihmisistä niin tarpeekseni. Sukulaiset kyselee ja ihmettelee tätä mun erakkoelämää ja mykkyyttä. Niin kuin se niille kuuluisi. Niiden kyselyt ja arvostelu ärsyttää. Rasittaa olla tällainen epäsikiö. Kiusaajat leuhkii koko ajan ympärillä upeilla työpaikoillaan. Niistä tuli niin rikkaita ja ne pääsi kihloihin tai naimisiinkin asti, niillä on lapsia, niillä on oma talo ja kaikki niin hienosti... Ja luulen, että ne ihan koko ajan muistelee mua ja haukkuu mua vieläkin.

Sori pitkä viesti.. En ole taas paljon jutellut viime aikoina ja sanottavaa olisi.. :I

Lue lisää

Surullista luettavaa, kovin tuttua. Oma poikani on kokenut vastaavaa toisen asteen oppilaitoksessa. Yritämme nyt oikeusteitse saada oppilaitosta vastuuseen, koska eivät puuttuneet ajoissa kiusaamiseen. Tuntuu vain siltä, että vaikka laki vaatii oppilaitosta puuttumaan kiusaamiseen ja nykyään myös tekemään ennaltaehkäisevää työtä, ei oppilaitoksen tarvitse käytännössä lakia noudattaa. Myöskään oikeuslaitoksen mielestä. Mutta yritämme jatkaa taistelua!
Tästä pitkästä taistelusta on ollut se hyöty, että poikani on kirjoittanut omat kokemuksensa paperille kerta toisensa jälkeen, uudelleen ja uudelleen, ja terapoinut siinä sivusa itseään kokemuksistaan irti. Aluksi se oli vaikeaa, mutta on vähitellen tullut helpommaksi ja kokemukset ovat jäsentyneet hänen mielessään. Hän kävi myös psykiatrisessa hoidossa, mutta siitä ei ollut mitään hyötyä, koska lääkäri ei tajunnut, mistä kiusaamisessa on kysymys ja 'hoito' lopetettiin. Lääkkeitä hänelle tarjottiin heti, mutta hän ei suostunut niitä syömään.
Voisin suositella kaikille tuota kirjoittamista. Aluksi sen verran kuin pystyy ja sitten vähitellen yhä tarkempia kuvauksia ja kokemiaan tunteita. Olisi tietysti hyvä, jos niistä voisi jonkun kanssa keskustella tai näyttää niitä jollekin, jakaa kokemukset jonkun kanssa.
Luin äskettäin Päivi Hamaruksen kirjan: Koulukiusaaminen, huomaa, puutu, ehkäise. Siinä on mielestäni todella hyvin kuvattu kiusaamisilmiön taustoja ja rakenteita, erittäin oivaltavasti, voin suositella. Minua sen lukeminen helpotti; ainakin joku ammattilainen tajuaa, mistä on kysymys!
Haluaisin koota teidät kaikki syliini ja poistaa kiusaamisen traumat viimeistä murua myöten! Toivon sydämestäni teille voimia ja valoisampaa tulevaisuutta! Aikakin parantaa haavoja, mutta kovin hitaasti...

Tuskin katuvat. Niiltä puuttuu empatiakyky.

9876556789 kirjoitti:

Tuskin katuvat. Niiltä puuttuu empatiakyky.

Mäkin voisin täällä taas hiukan avautua. Joo, oon vaan huolistaan vinkuva teini, mut kuitenkin. Tänään mä esim. jäin pois koulust, kun en vaan olis millään jhaksanu lähtee sinne 7 tunniks ja kun mä sit oksensin heti syötyäni, niin asia oli kotona olevan isänkin puolesta selvä ja, et mul on varmaan joku oksennustauti. Joo, porukat siis on niin perillä mun asioista. mä oon kaikille se kiltti, outo hikke koulussa. No, mä luen kyl kokeisiin aina, kun ne on varmana ainut asia, jos mä en oo muita huonompi ja en haluu olla siinäkin huono. Vai kei tavalllaan ees jaksais luekk, nini on jotenkin saanu käytyy kouluu. Aina välil on kyl näit aiheettoii poissaoloi. Ja syy tähän kaikkeen lähtee varmaan jostain kaukaa lapsuudesta. Mä oon päiväkodiskin ollu se kiusattu, vaik olihan mul kavereit, mut myös kiusaajii. Ja ala-asteel sit jo heti ekal opettaja rupes valittamana, kun oon muit hitaampi, teen asiat oudosti etc. Ja se jopa hommas mulle jotkut laput, miten ulkovaatteet puetaan puetaan oikeaoppisesti päälle. Ja sit käytti jollain kouupsykologil, joka sit mietti, mikä vika mussa on. Mun opettaja oli sitä mieltä, et mul on asperger ja sit puhu siitä reksille, joka sano mun vanhemmille taas, kun ne ei voinu mulle suoraan sanoa, että pitäis mennä asperger-kouluun. Ja sit mä oln siel pari kertaa viikos ja aina lähin joltain välkält sinnew loppupäiväks. Se oli kakkosella siis ja sillon mä tajusin olevani erilainen ja yritin oiekeen esittää sille asperger-luokan opettajalle, et oon erilainen ja normaalimpi kuin ne. Ja se sanokin, etten mä sinne kouluun kuulu. Ja sit mentiin psykiatril, joka sano, et mus on aspergerin piirteit, mut ei tautii ja täs vaihees reksi teki pakkosiirron asperger-kouluun, joka oli tullu oikeen mukavasti meiän koulun viereen parakkeihin homeongelman takii. Eli mut oli helppo aina lährttää sinne sillon kesken päivän pois normaaleitten joukost. Ja sit se pakkosiirtopäätös onneks purettiin lääninhallitukses ja oli kuulemma Suoen kouluhistorian toinen pakkosiirto. Tunsiun itteni aika erityisen oudosk sillon.

joku vain kirjoitti:

Mäkin voisin täällä taas hiukan avautua. Joo, oon vaan huolistaan vinkuva teini, mut kuitenkin. Tänään mä esim. jäin pois koulust, kun en vaan olis millään jhaksanu lähtee sinne 7 tunniks ja kun mä sit oksensin heti syötyäni, niin asia oli kotona olevan isänkin puolesta selvä ja, et mul on varmaan joku oksennustauti. Joo, porukat siis on niin perillä mun asioista. mä oon kaikille se kiltti, outo hikke koulussa. No, mä luen kyl kokeisiin aina, kun ne on varmana ainut asia, jos mä en oo muita huonompi ja en haluu olla siinäkin huono. Vai kei tavalllaan ees jaksais luekk, nini on jotenkin saanu käytyy kouluu. Aina välil on kyl näit aiheettoii poissaoloi. Ja syy tähän kaikkeen lähtee varmaan jostain kaukaa lapsuudesta. Mä oon päiväkodiskin ollu se kiusattu, vaik olihan mul kavereit, mut myös kiusaajii. Ja ala-asteel sit jo heti ekal opettaja rupes valittamana, kun oon muit hitaampi, teen asiat oudosti etc. Ja se jopa hommas mulle jotkut laput, miten ulkovaatteet puetaan puetaan oikeaoppisesti päälle. Ja sit käytti jollain kouupsykologil, joka sit mietti, mikä vika mussa on. Mun opettaja oli sitä mieltä, et mul on asperger ja sit puhu siitä reksille, joka sano mun vanhemmille taas, kun ne ei voinu mulle suoraan sanoa, että pitäis mennä asperger-kouluun. Ja sit mä oln siel pari kertaa viikos ja aina lähin joltain välkält sinnew loppupäiväks. Se oli kakkosella siis ja sillon mä tajusin olevani erilainen ja yritin oiekeen esittää sille asperger-luokan opettajalle, et oon erilainen ja normaalimpi kuin ne. Ja se sanokin, etten mä sinne kouluun kuulu. Ja sit mentiin psykiatril, joka sano, et mus on aspergerin piirteit, mut ei tautii ja täs vaihees reksi teki pakkosiirron asperger-kouluun, joka oli tullu oikeen mukavasti meiän koulun viereen parakkeihin homeongelman takii. Eli mut oli helppo aina lährttää sinne sillon kesken päivän pois normaaleitten joukost. Ja sit se pakkosiirtopäätös onneks purettiin lääninhallitukses ja oli kuulemma Suoen kouluhistorian toinen pakkosiirto. Tunsiun itteni aika erityisen oudosk sillon.

Lue lisää

Sitten tuli kolosluokka ja olin normaalikoulus, mut siin oli jtn, et piti vaihtaa kouluu, tai olisin menny sinne asperger-kouluun. Niin siis vahdoin yhteen toiseen, jonka rehtori onneks ottii sinne, tai olisin nyt sitten erityiskoulussa. Ja tuol edellises koulus oli ollu koko ajan jtn pienimuotoista kiusaamista, kun ne päiväkodin pääskiusaajat oli eri luokal. Niin nyt tos uudes se sitten alkoi taas. Päiväkodis se oli lähinnä, ettei otettu mukaan leikkin tai sain leikkiä vaikka patsasta, kuten Cia kerran sano. ja jtn yksittäisii päivii, kun muistan, et esim. yks Cia käski odottamaan jossain, et se tulee pian takas ja sit mä näin, kun se sano yhel Nillal jtn ja tajusin sit, mitä ne oli puhunu, kun se tuli vetämään mua pois siitä ja Cia tuli sitten ja sanoi, miksen mä ollu oottanu ja rupes heittämään hikekka mua päin. mut sillon aina päiväkodin tädit näkin ja Cia oli aikamoisis puhutteluis usein ja söi eri paikas. Sitten siis takaisin sinne kolosluokalle, kun kaikki rupes kiusaaman, mä en kuulunu mihinkään porukkaan ja varsinkin pojhat alko haukkumaan mm. sorsaks, kun mun nimi on Sini, niin sit sitit tulee Sini-sorsa. Niin, sit tytöt meni tottakai mukaan ja koko luokka kiusas ja haukkus ja opettaja puhu monta kertaa siit, tuloksetta. Ja ne syytti mua, kun ne sai jälkkää. Sittne tuli nelosluokak ja kiusaamine vaik jatkus ja jatkus ja ei ollu oikeen kavereit ja alko mennä jo sellaseks, et pukukopis joku tuli ja yritti vetää keksken vaatteitten vaihdon multa pikkareita ja kiakki nauro. Se kiusaamien meni muutenkin niin pahaks, et usein mä itkin heti kotiin päästyäni. Mut en osannu pienenä kakarana masentua. Ja sit nelosella se meni vähän paremmaks jo jossain vaihee,s kun ne olikni kavereit ja sit se taas meni pahemmaks uudelleen. Tällasta oli nelonen ja vitonen ja kutosella mulla oli kaverieta, mut sit kaikki tuli vaan jotenkin välinpitämättömäks mua kohtaan, eikä yhtään kiinnostanu, miltä musta joku tuntuu, kun mä olin taas ulkopuolinen. Ja sitten koko itsetunto romahti ja usein mä vaan istuin sisällä koulun jälkeen ja itkin enkä jaksanu tehä mtn, kun ei-koulukaveritkin oli aina parempien kavereitten kaa. SIt se tilanne vähän parani kutosel ja mullakin loppus se sisäl kyhjöttäminen, mut itsetunto ei koskaan palannu normaaliks. Niin meni kutonen ja seiska alko lupaavasti, kun oli uus koulu ja osa vanhoi luokkalisii, jotka nyt oli kaverei ja mä jaksoin uskoo, et asiat tulee olemaan paremmin, mut sit ne jotkut eri koulust tulleet rupes ensin aina yrittämään ajaa pyöäl mua päin, kun mä menin nussipysäkil päin. Vähitelleen koko luokka vihas mua ja varsinkin yks Johanna, joka aina selitti opettajille, et mä oon se koulukiusaaja ja kulittleen olevani pyhmimys. Tätä kok oasiaa kun ajattlee, niin en pysty kuin itkemään, vaik kirjotan, enkä ees sano ääneen. Se oli koko seiska meleken sitä hlvettiä.

joku vain kirjoitti:

Sitten tuli kolosluokka ja olin normaalikoulus, mut siin oli jtn, et piti vaihtaa kouluu, tai olisin menny sinne asperger-kouluun. Niin siis vahdoin yhteen toiseen, jonka rehtori onneks ottii sinne, tai olisin nyt sitten erityiskoulussa. Ja tuol edellises koulus oli ollu koko ajan jtn pienimuotoista kiusaamista, kun ne päiväkodin pääskiusaajat oli eri luokal. Niin nyt tos uudes se sitten alkoi taas. Päiväkodis se oli lähinnä, ettei otettu mukaan leikkin tai sain leikkiä vaikka patsasta, kuten Cia kerran sano. ja jtn yksittäisii päivii, kun muistan, et esim. yks Cia käski odottamaan jossain, et se tulee pian takas ja sit mä näin, kun se sano yhel Nillal jtn ja tajusin sit, mitä ne oli puhunu, kun se tuli vetämään mua pois siitä ja Cia tuli sitten ja sanoi, miksen mä ollu oottanu ja rupes heittämään hikekka mua päin. mut sillon aina päiväkodin tädit näkin ja Cia oli aikamoisis puhutteluis usein ja söi eri paikas. Sitten siis takaisin sinne kolosluokalle, kun kaikki rupes kiusaaman, mä en kuulunu mihinkään porukkaan ja varsinkin pojhat alko haukkumaan mm. sorsaks, kun mun nimi on Sini, niin sit sitit tulee Sini-sorsa. Niin, sit tytöt meni tottakai mukaan ja koko luokka kiusas ja haukkus ja opettaja puhu monta kertaa siit, tuloksetta. Ja ne syytti mua, kun ne sai jälkkää. Sittne tuli nelosluokak ja kiusaamine vaik jatkus ja jatkus ja ei ollu oikeen kavereit ja alko mennä jo sellaseks, et pukukopis joku tuli ja yritti vetää keksken vaatteitten vaihdon multa pikkareita ja kiakki nauro. Se kiusaamien meni muutenkin niin pahaks, et usein mä itkin heti kotiin päästyäni. Mut en osannu pienenä kakarana masentua. Ja sit nelosella se meni vähän paremmaks jo jossain vaihee,s kun ne olikni kavereit ja sit se taas meni pahemmaks uudelleen. Tällasta oli nelonen ja vitonen ja kutosella mulla oli kaverieta, mut sit kaikki tuli vaan jotenkin välinpitämättömäks mua kohtaan, eikä yhtään kiinnostanu, miltä musta joku tuntuu, kun mä olin taas ulkopuolinen. Ja sitten koko itsetunto romahti ja usein mä vaan istuin sisällä koulun jälkeen ja itkin enkä jaksanu tehä mtn, kun ei-koulukaveritkin oli aina parempien kavereitten kaa. SIt se tilanne vähän parani kutosel ja mullakin loppus se sisäl kyhjöttäminen, mut itsetunto ei koskaan palannu normaaliks. Niin meni kutonen ja seiska alko lupaavasti, kun oli uus koulu ja osa vanhoi luokkalisii, jotka nyt oli kaverei ja mä jaksoin uskoo, et asiat tulee olemaan paremmin, mut sit ne jotkut eri koulust tulleet rupes ensin aina yrittämään ajaa pyöäl mua päin, kun mä menin nussipysäkil päin. Vähitelleen koko luokka vihas mua ja varsinkin yks Johanna, joka aina selitti opettajille, et mä oon se koulukiusaaja ja kulittleen olevani pyhmimys. Tätä kok oasiaa kun ajattlee, niin en pysty kuin itkemään, vaik kirjotan, enkä ees sano ääneen. Se oli koko seiska meleken sitä hlvettiä.

Lue lisää

Sit mul oli kuitenkin kaks kaverii, jotka oli mun kaa vapaa-ajal ja toiselt luokalt kaverei. Ja opettajajt puhu luokal, kaikki kouukuraattorit ja reksi ja ne vana nauro ja sano, et jos ne siirrettäis pois luokalt, jotka kiusaa mua, mää olisin tää yksinään, kun reksi sellasella uhkas. Ja sit mä usein kotona vaan itkin ja kaikkee aina viiltelystä itsemurhaan tuli mieleen, mit äen kuitenkaan uskaltanu tehä. Ja mä yritin päätätä, etten silleen masennu kuin kutosella jao on kavereitten, mut ei kaverien kaa olo oikeesti auttanu kauheesti siihen. Ja sit kasilla mä vaihdoin luokkaa ja ne pari kuukautta élo-lokakuu kaikki vanha luokaaliset viel kiusas,m minkä ehti ja sit mul oli yks kaveri tos uudes luokas ja jtn muilta luokilta. Sit mä päätin olal kuin ne kiusaajat olis ilmaa, enkä puhunu tai välittäny mtn, kun se Johanna tuli mun kaverien kaa juttelemana sihen ja mä olin siin, kun sehän on niitten kaveri ja se aian jotain valitit must. Sit se ja sen mukana koko luolla alko olla normaalimpii ja lopult se rupes jopa juttelemaan mulle ihan normaalisti, mut luuleeko se houra oikeesti saavansa anteeks kaiken ton? En mä sen kaveri oo, enikä tuukaan olemaan. Ja teksis mieli jotenkin kostaa, toislaat eie taas yhtään mahdollisesti pahentaa tilannetta. No nyt mul on yks kaveri sit meiän luokalt ja muut ei ees yritä ystävystyy ja sekin mieluummni parempien kaverietten kaa. Ja jtn muita kvereita on ja sit jotkut pojat kiusaa etenkin kotsantunneil ja työt on kuni mä olisin ilmaa. Ja aika usein mul tulee päivii, jolloin mä vana istun konele ja angstaan ja aina on jotenkin sellanen ei.nomraali olo ja joskus toivois vaan kuolevansa. Viime viikol mä rupesin yhel veitsel teke narrmui käteen, mut en mä oikeesti mtn uskalla tehä. Ja joskus voin vetästä saksilla jonkun naarmun, kun on niin kauhee olla. Ja nuýtkin mä itken, ei jaksais tätä elää tässä mudossaan ainakaan. Ja kouluunmeno on yhtä pakottamista, kun vanhemmat valitta, kuin hidas mä oon ja pitää jo lähtee kävele
bussipysäkil. Oon sanonu yhelle Facessa hiuakan mun ongelmista ja netissä kertonu yhel nettikaveril aika paljon. Mut mä en pydty puhumaan ääneen. Ja se nettikaveri sanoo, et oon mä sentään masentunutta pirtempi. En en sit tiiä. Terkkaril piti tänään mennä puhumaan sen yhen kaverin kaa, mut mähän oksensin, niin jäin sit kotiin. Ja sit tää on nini outoo, kun joskus m naurna kaverie nkaa, mut heti, kun oon yksin, nini tulee joku angsti. Mitä tä voi olla? Antteks, kun tuli näin pitkä viesti, jos joku ees jaksaa lukee. Mä en oo koskaan missää ikinä kertonu näin paljon. Mut ois kiva, jos joku ois lukenu ja sanois tähän jtn. Nyt onvaan jotenkin tyhjä outo olo ja samal voisn ruveta itkemään.

Joku vain kirjoitti:

Sit mul oli kuitenkin kaks kaverii, jotka oli mun kaa vapaa-ajal ja toiselt luokalt kaverei. Ja opettajajt puhu luokal, kaikki kouukuraattorit ja reksi ja ne vana nauro ja sano, et jos ne siirrettäis pois luokalt, jotka kiusaa mua, mää olisin tää yksinään, kun reksi sellasella uhkas. Ja sit mä usein kotona vaan itkin ja kaikkee aina viiltelystä itsemurhaan tuli mieleen, mit äen kuitenkaan uskaltanu tehä. Ja mä yritin päätätä, etten silleen masennu kuin kutosella jao on kavereitten, mut ei kaverien kaa olo oikeesti auttanu kauheesti siihen. Ja sit kasilla mä vaihdoin luokkaa ja ne pari kuukautta élo-lokakuu kaikki vanha luokaaliset viel kiusas,m minkä ehti ja sit mul oli yks kaveri tos uudes luokas ja jtn muilta luokilta. Sit mä päätin olal kuin ne kiusaajat olis ilmaa, enkä puhunu tai välittäny mtn, kun se Johanna tuli mun kaverien kaa juttelemana sihen ja mä olin siin, kun sehän on niitten kaveri ja se aian jotain valitit must. Sit se ja sen mukana koko luolla alko olla normaalimpii ja lopult se rupes jopa juttelemaan mulle ihan normaalisti, mut luuleeko se houra oikeesti saavansa anteeks kaiken ton? En mä sen kaveri oo, enikä tuukaan olemaan. Ja teksis mieli jotenkin kostaa, toislaat eie taas yhtään mahdollisesti pahentaa tilannetta. No nyt mul on yks kaveri sit meiän luokalt ja muut ei ees yritä ystävystyy ja sekin mieluummni parempien kaverietten kaa. Ja jtn muita kvereita on ja sit jotkut pojat kiusaa etenkin kotsantunneil ja työt on kuni mä olisin ilmaa. Ja aika usein mul tulee päivii, jolloin mä vana istun konele ja angstaan ja aina on jotenkin sellanen ei.nomraali olo ja joskus toivois vaan kuolevansa. Viime viikol mä rupesin yhel veitsel teke narrmui käteen, mut en mä oikeesti mtn uskalla tehä. Ja joskus voin vetästä saksilla jonkun naarmun, kun on niin kauhee olla. Ja nuýtkin mä itken, ei jaksais tätä elää tässä mudossaan ainakaan. Ja kouluunmeno on yhtä pakottamista, kun vanhemmat valitta, kuin hidas mä oon ja pitää jo lähtee kävele
bussipysäkil. Oon sanonu yhelle Facessa hiuakan mun ongelmista ja netissä kertonu yhel nettikaveril aika paljon. Mut mä en pydty puhumaan ääneen. Ja se nettikaveri sanoo, et oon mä sentään masentunutta pirtempi. En en sit tiiä. Terkkaril piti tänään mennä puhumaan sen yhen kaverin kaa, mut mähän oksensin, niin jäin sit kotiin. Ja sit tää on nini outoo, kun joskus m naurna kaverie nkaa, mut heti, kun oon yksin, nini tulee joku angsti. Mitä tä voi olla? Antteks, kun tuli näin pitkä viesti, jos joku ees jaksaa lukee. Mä en oo koskaan missää ikinä kertonu näin paljon. Mut ois kiva, jos joku ois lukenu ja sanois tähän jtn. Nyt onvaan jotenkin tyhjä outo olo ja samal voisn ruveta itkemään.

Lue lisää

Joo, älkää nyt tulko valittamaan, vaik tää olikin aikuisille. Mä taas unohdin ton otsikon , kun aloin kirjottamaan. Ja joo, mä olen siis 14 ja nyt kasilla.

joku vain kirjoitti:

Joo, älkää nyt tulko valittamaan, vaik tää olikin aikuisille. Mä taas unohdin ton otsikon , kun aloin kirjottamaan. Ja joo, mä olen siis 14 ja nyt kasilla.

joku vain, uskon että sinulla oli oikeus myös kertoa omasta kiusaamisesta, vaikka olet vielä nuori.
Mutta täällä on helppo myös puhua, tukeutua muihin ja kertoa oma tarinansa, vaikka näin tuntemattomia olemme toisillemme :)

Itse olen huomannut, että tukeudun helpommin nettituttaviin, koska heille voi puhua helpommin, vaikka en näe kasvotusten, silti... He kuuntelevat ja minäkin voin kuunnella heitä.

Noh, on olemassa oppivelvollisuus laki, mutta ehkä tässä tapauksessa kyse on siitä, että jokaisella, myös kiusatulla on oikeus oppiin, siihen tietoon ja taitoon, millä elämä tulisi elää.

Kiusaamiseen pitää löytyä muita työkaluja kuin se että kiusatuista tulisi koulupudokkaita.