Antti asetti kahvikupin huoltoaseman pöydälle ja istuutui. Esa jäähdytteli omaa kahviaan pöydän toisella puolella.
-No, mitäs mies?, Esa kysyi leppoisaan tyyliinsä.
-Ihan okei..tai no.. en mä tiedä, vastasi Antti ajatuksissaan kahviaan sekoittaen. Esa odotti, kyllä Antti kertoisi, jos tahtoisi. Miehet olivat pitkään vaiti, mutta ei se kumpaakaan vaivannut, hyviä ystäviä kun olivat.
-Mä luulen, että Katilla on joku toinen.., sai Antti viimein sanotuksi. Esa laski kupin huuliltaan ja katsoi huolestuneena vakavaa kaveriaan.
-Mistä sä niin päättelet?, Esa kysyi. Antti veti syvään henkeä ja puhalsi ulos nojaten tuoliinsa.
-On vaan sellainen fiilis. Kati on duunipaikan vaihdon jälkeen koko ajan jossain, saa tekstareita pitkin iltaa ja muutenkin tuntuu.. jotenkin etäiseltä ..en mä tiedä, Antti lausui vakavana.
-Oletko jutellu sen kanssa?, Esa kysyi vakavana, sillä pienestä Antti ei murehtinut.
-En. Täytyy nyt katella.. ehkä mä vaan kuvittelen, Antti tokaisi ja maistoi kahviaan.
Kati soitti viipyvänsä hiukan pidempään, palaveri jatkuisi vielä tovin.
-Ok..tule kun ehdit.., Antti sanoi ja epäilys raastoi rintaa. Mielikuvat jylläsivät ja oli vaikeaa istua aloillaan. Antti marssi ikkunaan ja katseli ulos näkemättä mitään. Näitä iltoja oli jatkuvasti enemmän ja enemmän. Antti puki takin ylleen ja istahti autoonsa. Hän suuntasi kohti Katin työpaikkaa ja jäi odottelemaan rakennuksen lähistölle kohtaan, josta Kati toivon mukaan ei häntä huomaisi.
Aika kului, mutta Katia ei näkynyt. Antti alkoi tuntea itsensä täydeksi idiootiksi. Ehkä kaikki olikin vain sattumaa ja mielikuvitus vääristi asiat. Ohi menevän hetken olo helpottui, mutta hiljalleen tunne palasi entistäkin tuskaisempana. Jokainen yksittäinen, sinänsä merkityksetön seikka menneinä viikkoina ruokki vihlovaa tunnetta. Kati saattoi olla työmatkalla, mutta ei palatessaan muistanut hotellin nimeä. Palaverit käytiin yhä useammin ihmisten kanssa, jotka Katin sanoin olivat ”uusia tyyppejä”, joita Antti ei tuntisi. Ilta oli jo pitkällä, mutta Katia ei edelleenkään näkynyt. Puhelin soi ja Antti vastasi.
-Missä sä olet, tulin just kotiin, Kati kysyi.
-Joo..eikun.. lähdin kioskilla käymään.. Mites palaveri meni.., Antti kysyi yrittäen pitää äänensä normaalina.
-Ihan kivasti..!, vastasi Kati iloisesti.
-Aha.. ja siellä duunissa se palaveri oli? Antti kysyi, katui heti suoruuttaan ja lisäksi epäluulo kuului selvästi hänen sanoissaan. Kati oli hetken hiljaa.
-Eikun asiakkaan luona oltiin, hienot tilat niillä.., Kati sanoi viimein.
-Just..mutta mä oon tulossa, nähdään kohta, Antti vastasi. Siksi Katia ei siis ollut näkynyt. Vai keksikö hän vain hätäisen valheen? Yhtä kaikki Antin olo ei helpottunut lainkaan.
Viikot vierivät. Antti matkusteli jonkin verran työnsä tähden ja joka kerta lähteminen tuntui vaikealta. Takaisin kotiin tullessaan hän alituiseen haki todisteita tai merkkejä mahdollisista vierailijoista. Ahdistus kasvoi ja ajatukset pyörivät vain tuon asian ympärillä. Katin lähtiessä harrastuksiin Antti tunsi suunnatonta kiusausta lähteä seuraamaan puolisoaan. Asialle oli pakko tehdä jotain, saatava varmuus. Antti ilmoitti Katille lähtevänsä työmatkalle ja olevansa yön poissa. Mitään matkaa ei ollut, hän oli vakuuttunut, että saisi Katin kiinni rysän päältä. Kati ei juuri reagoinut, luki vain lehteään ja kyseli ohimennen Antin kotiintulosta.
Antti sulki oven takanaan ja ajoi ulos kaupungista. Hän kulutti aikaa istumalla kahvioissa ja autolla ajellen. Kati soitti ja kyseli, missä hän olisi. Antin mielestä Kati halusi vain varmistaa, että mies pysyisi poissa. Ilta oli jo pitkällä, kun Antti soitti Katille. Vastaaminen kesti ja kun Kati vastasi, oli hän selvästi hengästynyt.
-Tein tuossa vatsalihaksia..huh..!, sanoi Kati.
Antti puri hammasta ja käänsi autonsa kohti kotikaupunkiaan. Teki mieli painaa kaasu pohjaan, mutta vaivoin Antti malttoi ajella rajoitusten mukaan. Hän pysäköi autonsa ja jatkoi matkaa kävellen. Jos Katilla seuraa olisi, saattaisivat he huomata auton lähestymisen. Ajatus Katista vieraan kanssa tuntui sietämättömältä. Jos taas niin ei ollut, tekisi hän nyt itsestään täydellisen narrin. Sama se, hän halusi tietää. Antti hiippaili pihan läpi kotitalonsa ovelle. Pelko kasvoi hänen kaivaessaan avaimiaan taskusta. Hiljaa avain liukui lukkoon ja yhtä hiljaa hän käänsi sitä. Lukko naksahti ja Antti kiitteli itseään siitä, että oli äskettäin saranat öljynnyt.
Eteisessä oli miehen jalkineet. Tuska löi rintaan kuin leka. Antti puri hammasta ja tunsi tarvetta huutaa, mutta malttoi mielensä ja riisui ääneti kenkänsä. Makuuhuoneesta kuului ääniä ja ne äänet eivät jättäneet mitään epäselväksi. Hiljainen voihkina voimistui. Makuuhuoneen ovi oli raollaan ja täysikuu valaisi huonetta verhojen välistä. Antti tönäisi ovea ja seisahtui oviaukkoon.
Kati makasi selällään vuoteella ja hänen kätensä liukuivat miehen selkää pitkin. Alastomat vartalot keinuivat ja vuode oli sekaisin. Mies makasi päällä, puristi lakanaa nyrkissään ja suuteli Katin kaulaa. Kati raotti silmiään, säpsähti kuin unesta ja katsoi Antin liikkumatonta hahmoa oviaukossa. Kati tuijotti miestään, suu aukesi sanoakseen jotain, mutta ääntä ei tullut. Antin luhistunut olemus ja epätoivoa huokuva katse sai Katin kasvot vääristymään ja silmät kostumaan. Mies havahtui Katin liikkumattomuuteen ja katsoi olkansa yli. Kalpeassa kuun kajossa varjot saivat Esan kasvot näyttämään kammottavilta, kuin peto olisi virnistänyt.
Antti kääntyi ympäri sanaakaan sanomatta. Kipu ja tuska raastoivat ja repivät, ja kuitenkin hän oli täysin turta. Äskeinen näky poltti tiensä syvälle mieleen ja hapon lailla syövytti ja tuhosi kaiken. Hän astui kenkiinsä, käveli ulos talosta ja edelleen tielle. Ei hän tiennyt, minne oli menossa. Eikä välittänytkään.
-No, mitäs mies?, Esa kysyi leppoisaan tyyliinsä.
-Ihan okei..tai no.. en mä tiedä, vastasi Antti ajatuksissaan kahviaan sekoittaen. Esa odotti, kyllä Antti kertoisi, jos tahtoisi. Miehet olivat pitkään vaiti, mutta ei se kumpaakaan vaivannut, hyviä ystäviä kun olivat.
-Mä luulen, että Katilla on joku toinen.., sai Antti viimein sanotuksi. Esa laski kupin huuliltaan ja katsoi huolestuneena vakavaa kaveriaan.
-Mistä sä niin päättelet?, Esa kysyi. Antti veti syvään henkeä ja puhalsi ulos nojaten tuoliinsa.
-On vaan sellainen fiilis. Kati on duunipaikan vaihdon jälkeen koko ajan jossain, saa tekstareita pitkin iltaa ja muutenkin tuntuu.. jotenkin etäiseltä ..en mä tiedä, Antti lausui vakavana.
-Oletko jutellu sen kanssa?, Esa kysyi vakavana, sillä pienestä Antti ei murehtinut.
-En. Täytyy nyt katella.. ehkä mä vaan kuvittelen, Antti tokaisi ja maistoi kahviaan.
Kati soitti viipyvänsä hiukan pidempään, palaveri jatkuisi vielä tovin.
-Ok..tule kun ehdit.., Antti sanoi ja epäilys raastoi rintaa. Mielikuvat jylläsivät ja oli vaikeaa istua aloillaan. Antti marssi ikkunaan ja katseli ulos näkemättä mitään. Näitä iltoja oli jatkuvasti enemmän ja enemmän. Antti puki takin ylleen ja istahti autoonsa. Hän suuntasi kohti Katin työpaikkaa ja jäi odottelemaan rakennuksen lähistölle kohtaan, josta Kati toivon mukaan ei häntä huomaisi.
Aika kului, mutta Katia ei näkynyt. Antti alkoi tuntea itsensä täydeksi idiootiksi. Ehkä kaikki olikin vain sattumaa ja mielikuvitus vääristi asiat. Ohi menevän hetken olo helpottui, mutta hiljalleen tunne palasi entistäkin tuskaisempana. Jokainen yksittäinen, sinänsä merkityksetön seikka menneinä viikkoina ruokki vihlovaa tunnetta. Kati saattoi olla työmatkalla, mutta ei palatessaan muistanut hotellin nimeä. Palaverit käytiin yhä useammin ihmisten kanssa, jotka Katin sanoin olivat ”uusia tyyppejä”, joita Antti ei tuntisi. Ilta oli jo pitkällä, mutta Katia ei edelleenkään näkynyt. Puhelin soi ja Antti vastasi.
-Missä sä olet, tulin just kotiin, Kati kysyi.
-Joo..eikun.. lähdin kioskilla käymään.. Mites palaveri meni.., Antti kysyi yrittäen pitää äänensä normaalina.
-Ihan kivasti..!, vastasi Kati iloisesti.
-Aha.. ja siellä duunissa se palaveri oli? Antti kysyi, katui heti suoruuttaan ja lisäksi epäluulo kuului selvästi hänen sanoissaan. Kati oli hetken hiljaa.
-Eikun asiakkaan luona oltiin, hienot tilat niillä.., Kati sanoi viimein.
-Just..mutta mä oon tulossa, nähdään kohta, Antti vastasi. Siksi Katia ei siis ollut näkynyt. Vai keksikö hän vain hätäisen valheen? Yhtä kaikki Antin olo ei helpottunut lainkaan.
Viikot vierivät. Antti matkusteli jonkin verran työnsä tähden ja joka kerta lähteminen tuntui vaikealta. Takaisin kotiin tullessaan hän alituiseen haki todisteita tai merkkejä mahdollisista vierailijoista. Ahdistus kasvoi ja ajatukset pyörivät vain tuon asian ympärillä. Katin lähtiessä harrastuksiin Antti tunsi suunnatonta kiusausta lähteä seuraamaan puolisoaan. Asialle oli pakko tehdä jotain, saatava varmuus. Antti ilmoitti Katille lähtevänsä työmatkalle ja olevansa yön poissa. Mitään matkaa ei ollut, hän oli vakuuttunut, että saisi Katin kiinni rysän päältä. Kati ei juuri reagoinut, luki vain lehteään ja kyseli ohimennen Antin kotiintulosta.
Antti sulki oven takanaan ja ajoi ulos kaupungista. Hän kulutti aikaa istumalla kahvioissa ja autolla ajellen. Kati soitti ja kyseli, missä hän olisi. Antin mielestä Kati halusi vain varmistaa, että mies pysyisi poissa. Ilta oli jo pitkällä, kun Antti soitti Katille. Vastaaminen kesti ja kun Kati vastasi, oli hän selvästi hengästynyt.
-Tein tuossa vatsalihaksia..huh..!, sanoi Kati.
Antti puri hammasta ja käänsi autonsa kohti kotikaupunkiaan. Teki mieli painaa kaasu pohjaan, mutta vaivoin Antti malttoi ajella rajoitusten mukaan. Hän pysäköi autonsa ja jatkoi matkaa kävellen. Jos Katilla seuraa olisi, saattaisivat he huomata auton lähestymisen. Ajatus Katista vieraan kanssa tuntui sietämättömältä. Jos taas niin ei ollut, tekisi hän nyt itsestään täydellisen narrin. Sama se, hän halusi tietää. Antti hiippaili pihan läpi kotitalonsa ovelle. Pelko kasvoi hänen kaivaessaan avaimiaan taskusta. Hiljaa avain liukui lukkoon ja yhtä hiljaa hän käänsi sitä. Lukko naksahti ja Antti kiitteli itseään siitä, että oli äskettäin saranat öljynnyt.
Eteisessä oli miehen jalkineet. Tuska löi rintaan kuin leka. Antti puri hammasta ja tunsi tarvetta huutaa, mutta malttoi mielensä ja riisui ääneti kenkänsä. Makuuhuoneesta kuului ääniä ja ne äänet eivät jättäneet mitään epäselväksi. Hiljainen voihkina voimistui. Makuuhuoneen ovi oli raollaan ja täysikuu valaisi huonetta verhojen välistä. Antti tönäisi ovea ja seisahtui oviaukkoon.
Kati makasi selällään vuoteella ja hänen kätensä liukuivat miehen selkää pitkin. Alastomat vartalot keinuivat ja vuode oli sekaisin. Mies makasi päällä, puristi lakanaa nyrkissään ja suuteli Katin kaulaa. Kati raotti silmiään, säpsähti kuin unesta ja katsoi Antin liikkumatonta hahmoa oviaukossa. Kati tuijotti miestään, suu aukesi sanoakseen jotain, mutta ääntä ei tullut. Antin luhistunut olemus ja epätoivoa huokuva katse sai Katin kasvot vääristymään ja silmät kostumaan. Mies havahtui Katin liikkumattomuuteen ja katsoi olkansa yli. Kalpeassa kuun kajossa varjot saivat Esan kasvot näyttämään kammottavilta, kuin peto olisi virnistänyt.
Antti kääntyi ympäri sanaakaan sanomatta. Kipu ja tuska raastoivat ja repivät, ja kuitenkin hän oli täysin turta. Äskeinen näky poltti tiensä syvälle mieleen ja hapon lailla syövytti ja tuhosi kaiken. Hän astui kenkiinsä, käveli ulos talosta ja edelleen tielle. Ei hän tiennyt, minne oli menossa. Eikä välittänytkään.
Vastaukset 8
Vanhimmat
Nooh..... onhan siitä jo yli parikymmentä
vuotta aikaa, mutta silloin luettiin Reginaa.
Lieko moinen kansankulttuurijulkaisu
enää hengissäkään?
Tuli tässä vain mieleen, että jotta juttusi
on kuin copy-paste suoraan silloisesta Reginasta.
Näinköhän mahd. nykyisessä Reginassa on
juttujen taso parantunut ja mitäköhän ne mahtaa
maksaa julkaisupalkkiota.
Ookkona nä ottanu seleville?
Niin, aikoinaan tytöt ja pojat selailivat Reginaa ja posket punoittaen lukivat pikkutuhmia kirjoituksia. Epäilen vahvasti, että kyseinen laatujulkaisu on jo kuopattu.
Julkaisupalkkioista en tiedä ja kopioi-liitä toimintoa käytän toki, mutta vain muokatakseni omaa tekstiäni.
Kun istuudun ja alan kirjoittaa, on se aina jokseenkin mysteeri, mitä tuleman pitää. Ajatus irti ja sanoja pötköön.. ja lopussa ihmetellään, että mitähän sieltä tursusi..
heti alusta mieleen hiipi epäilys minkä tuntoja kuvasit. Olis voinu olla todellisesta elämästä niin todentuntoisia selitykset ja tunteen kuvaukset oli. Loppuun asti säilyi tai vahvistui epäilys. En tiedä miks mut itte olin yllättyny lopusta. En olis uskonu näin päättyvän. En osaa sanoo vaikuttimia. Ehkä tietoisena kiireisestä ajankäytöstä tuli mieleen et selitykset vois olla ok.
Kuulostaa jotenki..Dejavu..??
..kiinnostavaa.. DejaVu..missä mielessä.. Tarkennappa hiukan?
tuli tuossa lukiessa..Eli että oon lukenut samanlaista ennenkin ja lääkärinvastaanotolle pääsyä ootellessa..??Hmm..kuitenki hyvin harvoin lääkärillä käyn ja lehtiä en kyllä ootellesani lue.Unta tai utopiaa..Ken tietää :)
Aihepiiriltään samat sepustukset varmasti toisiaan muistuttavatkin, mutta tämä tekele kyllä raapustettu totaalisen itsenäisesti.
Jos harvoin lääkärillä käyt ja vieläpä lehtiäkään et juuri lue, niin jos samantyyppisen tarinan olet lueskellut, on sen täytynyt lukuhetkellä vaikuttaa sinuun. Et sitä muutoin muistaisi.
Ken tietää.. Barbiesta puhumattakaan...=)
tai Katkeruus alkaa tuollaisesta tilanteesta.
Ainakin kestää aikaa että siitä toipuu.
Katkeruus ja kyynisyys tunteisiin seuraa tuota ..
Mutta eikö Tämä olekin yleistä .. P-Suhteet ovat niin parisuhteen Suola,, vai mitä ?=)
Sehän on nykypäivänä jo vakiotoiminto >>>petos