Kissan kuolema

Vanha sääntö on, että kissan paras kaveri on toinen kissa. Meillä oli 16 vuoden ajan sisarukset, jotka pitivät toisilleen seuraa, vaikka eivät aina niin kovin läheisiltä vaikuttaneetkaan. Kun näistä poika sitten jouduttiin viemään viimeiselle reissulle, tytölle tuli kauhea ikävä joka ei oikein koskaan tainnut helpottaa. Etsiskeli ja huuteli veljeään ja muuttui hurjan hellyydenkipeäksi. Valitettavasti aloimme etsiä sille kaveria liian myöhään, ja niin meillä on nyt tällä hetkellä vain yksi pentu ilman vanhemman tassun ohjausta. Olemme kyllä tulleet siihen tulokseen, että kun kissan kanssa oppinut elämään, niin ei oikein koskaan voi olla enää ilman. Sitä ammottavaa tyhjyyttä talossa ja sydämessä on kovin vaikea jaksaa.

Tämä kissaherra odottaa että lähdet töihin niin saa nukkua ja huilata rauhassa..niin minun kollikissani teki..hän ei vilkassutkaan minuun kun sanoin heipat

Viikko sitten maanantaina jouduin viemään rakkaan poikasomalimme 16 vuoden ikäisenä viimeiselle matkalleen. Päätös oli tehty edellisenä perjantaina ja sen jälkeen ajattelin joka hetki, että tämä on nyt viimeinen kerta, kun Max venyttelee ja tarjoaa masuaan rapsutettavaksi. Tai että tämä on viimeinen kerta, kun kuulen sen koputtelevan ikkunalaitaa sisälle päästäkseen jne. Ja viimeisenä iltana sitä, että Maxilla on nyt viimeinen yö edessään. Ja miten onnelliselta se kuitenkin näytti. Oli hirveää ajatella, että Max ei tiedä tästä mitään, ja että minä, johon se on aina voinut luottaa tekisin jotain niin hirveää.

Viimeisenä aamuna annoin Maxin vielä syödä ja tarjosin herkkunappeja ja kinkkuakin. Tuli aika lähteä. Viimeinen kerta kun Max astui ovestamme ulos. Viimeinen automatka. Viimeiset ulkona kävelyt. Ja sitten viimeiset maukumiset, viimeiset katseet, viimeinen henkäys. Jo pelkkä asiasta kirjoittaminen saa minut itkemään valtoimesti..

Halusin ehdottomasti olla Maxin luona viimeiseen asti. Rapsutin ja puhelin sille ja katsoin silmiin ja kerroin että kaikki menee nyt hyvin. Mielestäni ei varmasti koskaan unohdu ne viimeiset hetket rakkaan poikamme kanssa. Antaisin mitä vain, jos voisin pyyhkiä mielestäni näyn, joka jäi Maxista viimeiseksi. Kukaan ei haluaisi luopua kissastaan, eikä varmasti kukaan halua nähdä sitä kuolleena. Mutta olin sen Maxille velkaa.

Uurnan saamme parin viikon päästä. Hautajaiset voidaan kuitenkin järjestää vasta roudan sulettua maasta. Suru ei kuitenkaan katoa varmasti koskaan kokonaan. Max oli perheemme ainut lemmikki.

Rakastan sinua Max. Aina. Olet aina mukanani.

..... kirjoitti:

Viikko sitten maanantaina jouduin viemään rakkaan poikasomalimme 16 vuoden ikäisenä viimeiselle matkalleen. Päätös oli tehty edellisenä perjantaina ja sen jälkeen ajattelin joka hetki, että tämä on nyt viimeinen kerta, kun Max venyttelee ja tarjoaa masuaan rapsutettavaksi. Tai että tämä on viimeinen kerta, kun kuulen sen koputtelevan ikkunalaitaa sisälle päästäkseen jne. Ja viimeisenä iltana sitä, että Maxilla on nyt viimeinen yö edessään. Ja miten onnelliselta se kuitenkin näytti. Oli hirveää ajatella, että Max ei tiedä tästä mitään, ja että minä, johon se on aina voinut luottaa tekisin jotain niin hirveää.

Viimeisenä aamuna annoin Maxin vielä syödä ja tarjosin herkkunappeja ja kinkkuakin. Tuli aika lähteä. Viimeinen kerta kun Max astui ovestamme ulos. Viimeinen automatka. Viimeiset ulkona kävelyt. Ja sitten viimeiset maukumiset, viimeiset katseet, viimeinen henkäys. Jo pelkkä asiasta kirjoittaminen saa minut itkemään valtoimesti..

Halusin ehdottomasti olla Maxin luona viimeiseen asti. Rapsutin ja puhelin sille ja katsoin silmiin ja kerroin että kaikki menee nyt hyvin. Mielestäni ei varmasti koskaan unohdu ne viimeiset hetket rakkaan poikamme kanssa. Antaisin mitä vain, jos voisin pyyhkiä mielestäni näyn, joka jäi Maxista viimeiseksi. Kukaan ei haluaisi luopua kissastaan, eikä varmasti kukaan halua nähdä sitä kuolleena. Mutta olin sen Maxille velkaa.

Uurnan saamme parin viikon päästä. Hautajaiset voidaan kuitenkin järjestää vasta roudan sulettua maasta. Suru ei kuitenkaan katoa varmasti koskaan kokonaan. Max oli perheemme ainut lemmikki.

Rakastan sinua Max. Aina. Olet aina mukanani.

Lue lisää

Mitä vikaa kissalla, kun veit sen lopetettavaksi?

Munkeroinen kirjoitti:

Mitä vikaa kissalla, kun veit sen lopetettavaksi?

Maxilla olivat sisuskalut pettäneet siten, että ruoka tuli samantien läpi ja oli kuralla koko ajan. Lääkärin mukaan mitään ei olisi ollut tehtävissä tai kannattanut tehdä 16-vuotiaan kissalle. Eivät lääkkeet ja muut kuurit auttaneet.

Kuten aloittajalla, näen Maxista vilauksen kodissamme silloin tällöin. Kuulen sen olevan ikkunalaudalla tai ajattelen oven avautuessa Maxin jolkottavan sisään. Tarkistan monesti päivässä edelleen Maxin lempipaikan, enkä vieläkään ole ottanut ruokakuppia kuivauskaapista pois. On niin vaikeaa hyväksyä se, ettemme enää koskaan näe rakastamme.

..... kirjoitti:

Viikko sitten maanantaina jouduin viemään rakkaan poikasomalimme 16 vuoden ikäisenä viimeiselle matkalleen. Päätös oli tehty edellisenä perjantaina ja sen jälkeen ajattelin joka hetki, että tämä on nyt viimeinen kerta, kun Max venyttelee ja tarjoaa masuaan rapsutettavaksi. Tai että tämä on viimeinen kerta, kun kuulen sen koputtelevan ikkunalaitaa sisälle päästäkseen jne. Ja viimeisenä iltana sitä, että Maxilla on nyt viimeinen yö edessään. Ja miten onnelliselta se kuitenkin näytti. Oli hirveää ajatella, että Max ei tiedä tästä mitään, ja että minä, johon se on aina voinut luottaa tekisin jotain niin hirveää.

Viimeisenä aamuna annoin Maxin vielä syödä ja tarjosin herkkunappeja ja kinkkuakin. Tuli aika lähteä. Viimeinen kerta kun Max astui ovestamme ulos. Viimeinen automatka. Viimeiset ulkona kävelyt. Ja sitten viimeiset maukumiset, viimeiset katseet, viimeinen henkäys. Jo pelkkä asiasta kirjoittaminen saa minut itkemään valtoimesti..

Halusin ehdottomasti olla Maxin luona viimeiseen asti. Rapsutin ja puhelin sille ja katsoin silmiin ja kerroin että kaikki menee nyt hyvin. Mielestäni ei varmasti koskaan unohdu ne viimeiset hetket rakkaan poikamme kanssa. Antaisin mitä vain, jos voisin pyyhkiä mielestäni näyn, joka jäi Maxista viimeiseksi. Kukaan ei haluaisi luopua kissastaan, eikä varmasti kukaan halua nähdä sitä kuolleena. Mutta olin sen Maxille velkaa.

Uurnan saamme parin viikon päästä. Hautajaiset voidaan kuitenkin järjestää vasta roudan sulettua maasta. Suru ei kuitenkaan katoa varmasti koskaan kokonaan. Max oli perheemme ainut lemmikki.

Rakastan sinua Max. Aina. Olet aina mukanani.

Lue lisää

tuo Tarina MAX 15.3.2010 09:44

ihmettelen samaa!!

Miksi ihmeessä piti viedä Max lopetettavaksi???????????????

..... kirjoitti:

Maxilla olivat sisuskalut pettäneet siten, että ruoka tuli samantien läpi ja oli kuralla koko ajan. Lääkärin mukaan mitään ei olisi ollut tehtävissä tai kannattanut tehdä 16-vuotiaan kissalle. Eivät lääkkeet ja muut kuurit auttaneet.

Kuten aloittajalla, näen Maxista vilauksen kodissamme silloin tällöin. Kuulen sen olevan ikkunalaudalla tai ajattelen oven avautuessa Maxin jolkottavan sisään. Tarkistan monesti päivässä edelleen Maxin lempipaikan, enkä vieläkään ole ottanut ruokakuppia kuivauskaapista pois. On niin vaikeaa hyväksyä se, ettemme enää koskaan näe rakastamme.

Lue lisää

ai sorry vastauksen annoitkin jo! en nähnyt!

..... kirjoitti:

Maxilla olivat sisuskalut pettäneet siten, että ruoka tuli samantien läpi ja oli kuralla koko ajan. Lääkärin mukaan mitään ei olisi ollut tehtävissä tai kannattanut tehdä 16-vuotiaan kissalle. Eivät lääkkeet ja muut kuurit auttaneet.

Kuten aloittajalla, näen Maxista vilauksen kodissamme silloin tällöin. Kuulen sen olevan ikkunalaudalla tai ajattelen oven avautuessa Maxin jolkottavan sisään. Tarkistan monesti päivässä edelleen Maxin lempipaikan, enkä vieläkään ole ottanut ruokakuppia kuivauskaapista pois. On niin vaikeaa hyväksyä se, ettemme enää koskaan näe rakastamme.

Lue lisää

kyllä vaan näemme takaisin!! sitten kun on meidän aika ,niin kaikki rakkaat edesmenneet lemmikit juoksee meitä iloisesti riemuiten vastaan!!

itse ainakin uskon näin!

Meidän 15v. kissa piti nukuttaa eilen aamupäivällä ja tuntuu etten saa koottua itseäni, jouduin olemaan eilisen töissä kun mieheni vei kissan eläinlääkärille. Onneksi en ole asiakaspalvelutyössä mutta suurin osa työkavereista ei ole"eläinihmisiä"joten ymmärrystä ja myötätuntoa ei välttämättä tule minun surutyötä kohtaan. Itkeskelin jo eilispäivän töissä  ja kotiin tultua olen pimahdellut tuon tuostakin parkumaan. Miehelleni ,vaikka aika karski luonteinen onkin, on tämä kissan kuolema ollut myös  liikuttava asia, me itkettiin yhdessä jo edellisenä iltana kun päätös oli tehty, kissa sairasteli ja vaikka kuinka olisi ajatellut tunteella niin järki voitti .Silti pohdin yön valveilla josko sittenkin olisi pitäisi tehdä toisin.Luin tätä ketjua ja osa olikin ottanut uuden kissan menettämänsä tilalle, en pysty koskaan ottamaan uutta kissaa, olen pakannut kaikki kissan ruuat,ruokailuastiat,lelut,kuljetuskopan ja hiekka-astiat ja vien ne  kissojen uudelleen sijoitus paikkaan, ei siis varsinainen löytöeläintarha vaan paikka jonne löytö-/pitovaikeuksissa olevat kissat toimitetaan,ts. näitä eläimiä ei lopeteta tietyn ajan kuluessa vaan pyritään etsimään uusi koti kaikille. Siellä voisi olla jollekkin hyväsydämiselle hyvä aloituspakkaus nämä meidän jättämät tavarat. Huominen työpäivä hirvittää että jos joku kysyy jotain kissasta niin alan itkemään aivan varmasti. Tuossa jossain kirjoituksessa kerrottiin kissan tassustelusta asunnossa kuoleman jälkeen, niin kävi minullekin viime yönä,nukuin tosi huonosti ,torkahtelin ja olin pari tuntia yhtäsoittoa aivan valveilla ja välillä kuului kun kissa tassutteli  asunnossa(tämä meidän kissa oli ainoa kissa, muita ei ole), näkökokemuksia ei ole ollut. Nyt päivällä silmä hakeutuu ensimmäisenä ruokapaikalle, jota ei varsinaisesti enää ole, että pitääkö laittaa ruokaa tarjolle ja sohvalta kissaa samalla silmä hakee. Saunottiin yhdessä, oli oikea sylikissa,meillä oli yhteisiä rutiineja niin paljon.Viimeisenä iltana ei kissa tullutkaan saunan jälkeen syliin kuten aina vaan jäi lattialle viereen istumaan ja aivan kuin olisi sanonut että tähän sinun tulee tottua.Meni sen jälkeen lauteille jälkilämpöön ja kun kävin katsomassa häntä niin aivan selvästi hän hymyili minulle sieltä ja oli maailman onnellisimman näköinen kissa . Seuraavana aamuna yritin nieleskellä aamupalaa ja taas tavoistaan poiketen kissa halusikin tulla syliin aamupalan ajaksi, ei hievahtanutkaan kun kurottelin jotain pöydältä, jotenkin tuli tunne että hän sanoi että heippa. Töihin lähtiessä sanoin hänelle rakastavani häntä paljon ja enkä  ikinä unohda häntä ja että hän on mamin rakas. Nytkin tulee kyyneleet.Vähän lohduttaa kun luin tämän ketjun ja huomasin että on toisiakin joille lemmikistä luopuminen ei ole ollut helppoa, eikä vähätellä että sehän oli vain kissa.

aivan kamalaa kirjoitti:

Meidän 15v. kissa piti nukuttaa eilen aamupäivällä ja tuntuu etten saa koottua itseäni, jouduin olemaan eilisen töissä kun mieheni vei kissan eläinlääkärille. Onneksi en ole asiakaspalvelutyössä mutta suurin osa työkavereista ei ole"eläinihmisiä"joten ymmärrystä ja myötätuntoa ei välttämättä tule minun surutyötä kohtaan. Itkeskelin jo eilispäivän töissä  ja kotiin tultua olen pimahdellut tuon tuostakin parkumaan. Miehelleni ,vaikka aika karski luonteinen onkin, on tämä kissan kuolema ollut myös  liikuttava asia, me itkettiin yhdessä jo edellisenä iltana kun päätös oli tehty, kissa sairasteli ja vaikka kuinka olisi ajatellut tunteella niin järki voitti .Silti pohdin yön valveilla josko sittenkin olisi pitäisi tehdä toisin.Luin tätä ketjua ja osa olikin ottanut uuden kissan menettämänsä tilalle, en pysty koskaan ottamaan uutta kissaa, olen pakannut kaikki kissan ruuat,ruokailuastiat,lelut,kuljetuskopan ja hiekka-astiat ja vien ne  kissojen uudelleen sijoitus paikkaan, ei siis varsinainen löytöeläintarha vaan paikka jonne löytö-/pitovaikeuksissa olevat kissat toimitetaan,ts. näitä eläimiä ei lopeteta tietyn ajan kuluessa vaan pyritään etsimään uusi koti kaikille. Siellä voisi olla jollekkin hyväsydämiselle hyvä aloituspakkaus nämä meidän jättämät tavarat. Huominen työpäivä hirvittää että jos joku kysyy jotain kissasta niin alan itkemään aivan varmasti. Tuossa jossain kirjoituksessa kerrottiin kissan tassustelusta asunnossa kuoleman jälkeen, niin kävi minullekin viime yönä,nukuin tosi huonosti ,torkahtelin ja olin pari tuntia yhtäsoittoa aivan valveilla ja välillä kuului kun kissa tassutteli  asunnossa(tämä meidän kissa oli ainoa kissa, muita ei ole), näkökokemuksia ei ole ollut. Nyt päivällä silmä hakeutuu ensimmäisenä ruokapaikalle, jota ei varsinaisesti enää ole, että pitääkö laittaa ruokaa tarjolle ja sohvalta kissaa samalla silmä hakee. Saunottiin yhdessä, oli oikea sylikissa,meillä oli yhteisiä rutiineja niin paljon.Viimeisenä iltana ei kissa tullutkaan saunan jälkeen syliin kuten aina vaan jäi lattialle viereen istumaan ja aivan kuin olisi sanonut että tähän sinun tulee tottua.Meni sen jälkeen lauteille jälkilämpöön ja kun kävin katsomassa häntä niin aivan selvästi hän hymyili minulle sieltä ja oli maailman onnellisimman näköinen kissa . Seuraavana aamuna yritin nieleskellä aamupalaa ja taas tavoistaan poiketen kissa halusikin tulla syliin aamupalan ajaksi, ei hievahtanutkaan kun kurottelin jotain pöydältä, jotenkin tuli tunne että hän sanoi että heippa. Töihin lähtiessä sanoin hänelle rakastavani häntä paljon ja enkä  ikinä unohda häntä ja että hän on mamin rakas. Nytkin tulee kyyneleet.Vähän lohduttaa kun luin tämän ketjun ja huomasin että on toisiakin joille lemmikistä luopuminen ei ole ollut helppoa, eikä vähätellä että sehän oli vain kissa.

Lue lisää

Miksi siis ihmiset pitävät kissaa vaikka sille olisi parempi nukuttaa pois kärsimyksistä.Kissa kun ei osaa puhua mutta kyllä jokainen ainakin pitäs nähdä jos se kärsii.Ja on käytetty eläinlääkärillä ja kuultu et ei parane enää.Luopuminen ei ole helppoa mutta ei se ole silloinkaan kun lähimmäinen menetetään.Elämä on rajallista.

aivan kamalaa kirjoitti:

Meidän 15v. kissa piti nukuttaa eilen aamupäivällä ja tuntuu etten saa koottua itseäni, jouduin olemaan eilisen töissä kun mieheni vei kissan eläinlääkärille. Onneksi en ole asiakaspalvelutyössä mutta suurin osa työkavereista ei ole"eläinihmisiä"joten ymmärrystä ja myötätuntoa ei välttämättä tule minun surutyötä kohtaan. Itkeskelin jo eilispäivän töissä  ja kotiin tultua olen pimahdellut tuon tuostakin parkumaan. Miehelleni ,vaikka aika karski luonteinen onkin, on tämä kissan kuolema ollut myös  liikuttava asia, me itkettiin yhdessä jo edellisenä iltana kun päätös oli tehty, kissa sairasteli ja vaikka kuinka olisi ajatellut tunteella niin järki voitti .Silti pohdin yön valveilla josko sittenkin olisi pitäisi tehdä toisin.Luin tätä ketjua ja osa olikin ottanut uuden kissan menettämänsä tilalle, en pysty koskaan ottamaan uutta kissaa, olen pakannut kaikki kissan ruuat,ruokailuastiat,lelut,kuljetuskopan ja hiekka-astiat ja vien ne  kissojen uudelleen sijoitus paikkaan, ei siis varsinainen löytöeläintarha vaan paikka jonne löytö-/pitovaikeuksissa olevat kissat toimitetaan,ts. näitä eläimiä ei lopeteta tietyn ajan kuluessa vaan pyritään etsimään uusi koti kaikille. Siellä voisi olla jollekkin hyväsydämiselle hyvä aloituspakkaus nämä meidän jättämät tavarat. Huominen työpäivä hirvittää että jos joku kysyy jotain kissasta niin alan itkemään aivan varmasti. Tuossa jossain kirjoituksessa kerrottiin kissan tassustelusta asunnossa kuoleman jälkeen, niin kävi minullekin viime yönä,nukuin tosi huonosti ,torkahtelin ja olin pari tuntia yhtäsoittoa aivan valveilla ja välillä kuului kun kissa tassutteli  asunnossa(tämä meidän kissa oli ainoa kissa, muita ei ole), näkökokemuksia ei ole ollut. Nyt päivällä silmä hakeutuu ensimmäisenä ruokapaikalle, jota ei varsinaisesti enää ole, että pitääkö laittaa ruokaa tarjolle ja sohvalta kissaa samalla silmä hakee. Saunottiin yhdessä, oli oikea sylikissa,meillä oli yhteisiä rutiineja niin paljon.Viimeisenä iltana ei kissa tullutkaan saunan jälkeen syliin kuten aina vaan jäi lattialle viereen istumaan ja aivan kuin olisi sanonut että tähän sinun tulee tottua.Meni sen jälkeen lauteille jälkilämpöön ja kun kävin katsomassa häntä niin aivan selvästi hän hymyili minulle sieltä ja oli maailman onnellisimman näköinen kissa . Seuraavana aamuna yritin nieleskellä aamupalaa ja taas tavoistaan poiketen kissa halusikin tulla syliin aamupalan ajaksi, ei hievahtanutkaan kun kurottelin jotain pöydältä, jotenkin tuli tunne että hän sanoi että heippa. Töihin lähtiessä sanoin hänelle rakastavani häntä paljon ja enkä  ikinä unohda häntä ja että hän on mamin rakas. Nytkin tulee kyyneleet.Vähän lohduttaa kun luin tämän ketjun ja huomasin että on toisiakin joille lemmikistä luopuminen ei ole ollut helppoa, eikä vähätellä että sehän oli vain kissa.

Lue lisää

Menimme eläinlääkärille tarkoituksena saada antibioottia tms lääkettä kissallemme. Oletimme, että suussa olisi ollut haavauma tai jokin piikki, kun arasteli syömistä. Olin monta kertaa katsonut kissan suuhun, jonne oli tosi vaikea nähdä, sain tarkistettua ikenet ulkopuolelta ja nielun. Shokki oli, kun eläinlääkäri katsoi suuhun (annettuaan ensin rauhoituspiikin) ja sanoi, että tämä on pahin mahdollinen. En ensin ymmärtänyt mitä hän tarkoitti ja niinpä sain selväkielisen vastauksen: suusyöpä. Näin sen sitten itsekin, tosi äkäisen näköinen kasvain oli kulmahampaan juuressa ikenen sisäreunalla. Sinne en ollut nähnyt. Se surun määrä vyöryi päälleni. Kuulin juuri pahimman mahdollisen uutisen. Kissani on parantumattomasti sairas. Kyselin vielä eikä syöpää voisi leikata, rahalla ei siinä ollut mitään merkitystä. Eläinlääkäri katsoi minua hyvin lempeästi ja sanoi, että leukaa ei voi tehdä. Monen kymmenen vuoden kokemuksella hän näki heti, että syöpä oli jo leukaluussa. Vaihtoehtoja ei ollut. Kolme päivää eläinlääkäri antoi armonaikaa ja niidenkin aikana olisi pitänyt antaa vahvaa kipulääkettä. Päätös oli pakko tehdä, tuskaa täynnä minun oli annettava lupa kissani lopulliseen nukuttamiseen. Perjantaina saamme tuhkan, jonka laitamme kissamme lempipaikalle kotimme pihamaalle. Ymmärrän ihmisiä, jotka kaipaavat poisnukkuneita lemmikkejään. Itse itken edelleen harva se päivä. Ensimmäisinä päivinä olin aivan typertynyt ja ikävän tuska oli käsin kosketeltavaa. Kissamme kuoli 13-vuotiaana, varmasti hoidimme häntä hyvin, käytimme eläinlääkärillä ja rakastimme häntä perheenjäsenenämme. Mutta kuten on meillä ihmisilläkin, kun vakava sairaus saavuttaa, ei siinä auta läheisten rakkaus, ei raha eikä mikään. Tähän on vain tyydyttäävä. Myös minä olen näkevinäni kissamme niissä paikoissa, joissa hänellä oli tapana oleskella. Viimeksi aamulla olin näkevinäni sängyn päällä tassunpainaumat. En unohda Söpöä koskaan.