Puhevika pilaa elämän?

Minua ei haittaa naisella oleva puhevika, olen kiinnostunut pääasiassa ulkonäöstä ja myös hieman luonteesta, ettei täysi paska ole.

Ei kai se nyt ystäviäsi häiritse, jos he haluavat olla ystäviäsi.

En tiedä löytyykö sitten tuosta puheterapiasta apua vai onko terapeutistakin kiinni... Voihan olla tietysti että sinun pitää vain oppia tulemaan toimeen vaivan kanssa. Onhan julkisuudessakin ollut "pahasti r-vikaisia" henkilöitä... Eli eiköhän senkin vaivan kanssa pysty tulemaan toimeen kun vain uskaltaa olla oma itsensä.

33v mies jolla on r-vika, samaa ärrän kiertelyä on mulla edelleenkin. Minua kiusattiin myös koulussa puhevian takia. Tiedän täysin miltä sinusta tuntuu. Sen voin sanoa, että puhevikasi ei varmasti ole este kumppanin saamiselle, puhun ihan kokemuksesta=). Neuvona voin sanoa, että vältä pinnallisia ihmisiä, ja yritä olla oma itsesi. Minulla on sama juttu myös, että puhevika rajoittaa tekemisiäni, edelleen siis.
Olen samaa mieltä että ongelma on pieni, ja tiedän että on kuitenkin välillä helvetillistä elää sen kanssa.
Ole sinä minua fiksumpi, ja älä enää 33 vuotiaana mieti tällaisia=) Sanon nämä asiat ihan sydämmestäni.

Itse olen mies ja nyt 29v ja edelleen on R-vika. Yläasteikäisenä änkytinkin pahasti ja oli suhuässääkin. Ei ollut helppoa ei, ja sitten lukiossa vielä joutui pitämään yhä enemmän esitelmiä. Vaikeaa oli. Kaiken aikaa oli mielessä mitä muut ajattelee mun puheen selvyydestä ja pitääkö ne mua jotenkin outona yms.. Noilta ajoilta taitaa olla peräisin, että en edelleenkään pidä keskustelemisesta suullisesti, varsinkin tuntemattomien kanssa. Välttelen sosiaalisia tilanteita, siitä on tullut mulle luonteenpiirre. Noina aikoina en todellakaan puhunut juuri kenenkään kanssa koulussa.

Pikku hiljaa musta on nyt tullut rohkeampi. En välttele enää äRRää, sanon sen niin kuin suusta tulee, eli normaalisti kuRkkuäRRänä. Periaatteessa osaan oikeankin äRRän, mutta en ole jaksanut alkaa opettelemaan sitä automaattiseksi. Näin käy ihan hyvin nykyään.

Omat puheviat ovat todellakin pilanneet oman nuoruuden, mutta eipä sille enää niin voi mitään. Nykyään pystyn hoitamaan aika hyvin omat asiat puhelimessa ja kasvotustenkin toisten ihmisten kanssa. Vieläkin välillä iskee pahamieli tuntemuksesta, että: "olikohan mun puhe nyt riittävän selvää?". Kahden keskisissä kommunikoinnissa mulla ei ole enää niin pelkoja omasta puheesta, mutta jos paikalla on enemmän ihmisiä, niin sitten tulee ongelmia edelleen. Alan pelkäämään oman puheen selkeyttä ja sitten alkaa puhuminenkin takeltamaan, joten muutun hiljaiseksi monesti.

Ja seurusteluihinkin vaikuttanut paljon puhepelko, kun ei nuorempana uskaltanut puhua vastakkaiselle sukupuolelle. Toki puheviattomillakin on pelkoja puhua vastakkaiselle sukupuolelle, mutta epäilen, että omat pelot oli sitten jotain tuplapahoja.

Sittemmin vuosia yli pari kymppisenä aloin viimein tajuamaan, että ei se puhevika nyt olekaan elämän pahimpia asioita, eikä vastakkainen sukupuoli siitä niin välitä, paitsi jotkin täysin pinnalliset ihmiset. Joitakin seurustelusuhteita ollut ja tyttöystäväkin on taas :) Osa pitää erilaista ärrää seksikkäänä ja hauskana (ei siis pahassa mielessä) :)

Hyvähän sitä on näin sanoa, mutta pelko pois puhumisesta. Antaa idioottien olla idiootteja ja ole sinä oma itsesi. Älä välitä mitä muut ajattelee sun puheesta, sillä ei ole mitään väliä. Elä vapaasti ja rennolla mielellä.

My thoughts exactly. Viime yönä lähestulkoon itkin itseni uneen, kun havahduin siihen, miten jälleen yksi vuosi elämästäni oli kulunut täysin hukkaan oman s-vikani ja toisen lievemmän puhevian takia. Eikä tästä vuodesta tule taatusti yhtään sen parempi, kun pitäisi ihan kohta tehdä päätös esimerkiksi jatko-opiskelupaikan suhteen. Lukiokin on jo ollut sellaista taistelua ujouden ja esiintymispelon kanssa, että voimat ovat muutamaan otteeseen olleet lähellä ihan kokonaan loppua.

Olisin varmasti maailman sosiaalisin ja aikaansaavin ihminen ilman tätä puhevikaa. Täällä netissäkin juttu aina lentää ja omistan ison kaveriporukan, vaikka olen viime aikoina huomannut, että kaikki nettikaveruudetkin ovat vähitellen kuivumassa kokoon, kun en uskalla ketään livenä tavata tai edes Skypessä keskustella. Ja oikeassa elämässähän kavereita on vaan muutama, enkä niidenkään kanssa mitenkään läheinen ole, kun en uskalla keskustella tai heittää läppää, kun ei kukaan kuitenkaan mitään selvää saisi.

Kyllä tässä vähitellen alkaa tuntua että tämä elämä on tässä, kun puhevika on alkanut haitata elämää lähes joka osa-alueella. En vaan jaksa luopua enää yhdestäkään unelmasta ja katsoa samalla vierestä, kun kaikki muut ihmiset elävät täyttä elämää. Eikä harjoittelusta ole omalla kohdallani ollut mitään apua, vaan alan olla melko varma siitä, että tämä johtuu kärkipurennastani. Hammaslääkärit vaan ovat koko ikäni vakuutelleet, että hampaani ovat ihan ok, eikä netistäkään löydy oikein mitään tietoa kärkipurennasta ja siitä, miten siitä voisi päästä eroon. Jokin superkallis leikkaushan se varmaan olisi ainoa apukeino, mutta eipä minulla sellaiseen rahaa ole - eikä tule olemaan, koska tuskin koskaan edes saan mitään töitä.

Juh, tällainen öinen avautuminen, anteeksi. Alkoholilla saattaa olla osuutta asiaan. Se ei kuitenkaan sitä tosiasiaa poista, ettei mulla ole oikeasti hajuakaan, mitä minä tällä elämällä tekisin.

Muistan kun itsekin kävin lapsena monta vuotta puhevian takia. R - vika saatiin hoidettua ala - asteella, mutta s - vika vasta 20 vuotiaana. Aikaisempi puheterapeutti ei osannut tehdä mitään s - vialle, mutta seuraava korjasi sen jo ensimmäisellä kerralla :P. Tietysti sitä piti myöhemmin harjoitella, että vakiintui puheeseen. Sen jälkeen on elämänlaatu parantunut huomattavasti ja vaihdoin opiskelupaikkaakin ns puhetyöläiseksi. Kannattaa siis minun mielestäni kokeilla myös toista terapeuttia, koska heidänkin osaamisessaan on eroja. Tsemppiä :)