Jousipyssymies jatkoi taisteluaan kansainvälistä kommunismia vastaan vielä v.1975 rakennustyömailla, samaan aikaan kun Suomeneliitti upseeristoineen uskoi kommunismin voittoon.
Tuntemattoman
honkajokelainen
2125
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 2
Vanhimmat
"Suomeneliitti upseeristoineen uskoi kommunismin voittoon."
Suomessa kommunismin voittoon uskoi - ja uskoo kai vieläkin - vain itsensä Suomen älymystöksi nimennyt äänekäs vähemmistö. Mattiesko Hytösen kolumni kertoo kaiken..........................
------------------------------------------------------------------------------
Iltalehti
Kerran vielä, toverit
29.11.2007 5:25 Mattiesko Hytönen
Joukko suomalaisia vaikuttajia on allekirjoittanut aloitteen, jossa esitetään, että Helsingin Leninpuistoon pystytettäisiin Lenin-patsas. Nimilista on silkkaa nostalgiaa.
Pitkälti sama porukka pani aikoinaan nimensä vapputervehdyksiin, joita he lähettivät taistolaisten Tiedonantaja-lehteen. Kärkinimenä oli Sinikka Sokka, joka lähetti vapputervehdyksensä Tiedonantajaan kuusitoista kertaa. Yhdessä silloisen kumppaninsa Leif Salménin kanssa Sokka pystyi väsäämään uskomattomat 23 vapputervehdystä, mikä pysyy ikuisesti Suomen ennätyksenä.
Muita Lenin-patsaan hinkuajia ja Tiedonantajan vapputervehtijöitä ovat Kristiina Halkola, Kaj Chydenius, Kaisa Korhonen, Jussi Raittinen, Timo Bergholm, Raija-Sinikka Rantala.
Lenin-patsasta himoitsee muitakin tuttuja. Pekka Milonoff oli taistolaisten rauhanjunan pomo, Anneli Sauli oli Suomen viimeisin kulttuurikommari ja Matti Rossi kavalsi unkarilaisen kirjailijan.
On kuvaavaa, että vanhat kormut uskaltavat nostaa päätään silloin, kun presidentti, eduskunnan puhemies, pääministeri ja maan johtava tennissukka-asiantuntija ammutaan Kansallisteatterissa.
Suomalaiset ovat psykologisesti infantiili kansa, mikä tietysti johtuu suomalaisten lyhyestä historiasta - lyhyestä varsinkin verrattuna niihin naapurikansoihin, joita suomalaiset saavat kiittää olemassaolostaan. Suomalaisten kyky psykohistorialliseen itseanalyysiin on huono, ja niinpä Suomessa ei nykyisin kunnolla tajuta, miten paljon tämänhetkinen suomalainen russofobia on seurausta YYA-ajan traumoista. Suomalaiset kokevat tulleensa jotenkin nöyryytetyiksi noina vuosina, ja - mikä pahinta - juuri itäisen naapurinsa toimesta. Esim. nykyisen Euroopan unionin edessä suomalaiset ovat valmiita nöyrtymään mihin tahansa (Suomi, tuo EU:n "mallioppilas"...), mutta että itänaapurin, olkoonkin että siihen aikaan suuren ja mahtavan - se on liikaa.
Suomi on Venäjän luomus ja siten Venäjä on Suomen isä (niin kuin Ruotsi - ja monessa mielessä myös Saksa - on Suomen äiti). Siksi suomalaisilla on kummallinen oidipuskompleksi suhteessa Venäjään. Isänmurha-ajatus Venäjästä elää Suomessa vahvana. Vuonna 1941 suomalaiset yrittivät jopa panna sen täytäntöön. Seuraukset tiedämme: isän oli pakko kurittaa ja rangaista poikaansa, mutta ei liikaa, koska liika ankaruus ei ole hyväksi, ei varsinkaan niin nuoren ja epäkypsän kansan kuin suomalaisten kohdalla. Sen venäläiset oppivat talvisodasta ja sen jälkeisen (pysyväksi tarkoitetun) rauhan rikkomisesta suomalaisten toimesta.
Sotien jälkeisenä neuvostoaikana suomalaisten oli pakko peittää ja tukahduttaa oidipaaliset tunteensa isä Venäjää kohtaan. Ystävällisten ja luottamuksellisten suhteiden aika näyttää aiheuttaneen suomalaisille valtavan Venäjä-trauman ja suuren haavan suomalaiseen sieluun. Suomalaiset haluavat uskotella itselleen, että Neuvostoliiton ystävällisyys Suomea kohtaan YYA-aikana oli jonkinlaista Venäjän kansan Suomea kohtaan harjoittamaa INSESTIÄ, jonka uhriksi Suomi joutui voimatta paeta pakkotilanteesta...