Vastakysymys uskovaisille!

Yhtä vaikea käsite kuin 'jumal'uskon puute'.

Tästä syystä käyttäisinkin kohdallani mieluusti jotain muuta, kuten vaikkapa 'sisäinen tietämys jumalasta'. Ja tämä 'tietämys' on kulkenut mukanani ihan ittekseen lapsesta asti.

Eli enempää en voi tältä osin ottaa kantaa.

Kohdallani usko on kypsynyt vähitellen. Mitään erikoista maata mullistavaa ei ole tapahtunut. Usein olen kokenut, että rukousiin vastataan ja minua johdatetaan. Elämä on tuntunut uskon kautta mielekkäältä ja hyvältä, olen nauttinut elämästä. Aika vähän uskostani olen kertonut kenellekään, eikä se mielestäni olekaan uskossa oleellista.

Olin lapsena aivan ateisti, koska muistan erään kerran sanoneeni, että Jumalaa ei ole.

Mutta tilanne alkoi muuttua, kun hieman toisella kymmenellä kävin hellarien kerhossa, jossa opetettiin
kristinoppia, ja ymmärsin jo tuolloin, että uskonratkaisu olisi välttämätön, että asiat menisivät oikein. Mutta olin tuolloin sen verran arka, etten uskaltanut tehdä uskonratkaisua, eli ottaa Jeesus omaksi Vapahtajaksi.

Asia tuli uudelleen eteen rippileirillä, mutta tuolloinkin olin sen verran tyhmä, etten uskaltanut tehdä uskonratkaisua, vaikka toisaalta olin jopa miettinyt, että haluaisin palvella Jumalaa olemalla jonkin rukoushuoneen rakentajana.

Mutta kun juuri kun olin vähän vajaa 21 täyttänyt, lähdin vieraalle paikkakunnalle töihin, ja kun olin äskettäin täyttänyt 21, olin kapakasta yöllä tulossa kotiin, kun eräällä huoltoasemalla kolme uskovaa veljeä
kohtasivat minut, niin eräs antoi minulle traktaatteja ja lupasin sitten ihan tosissani lukea niitä sitten kotona.

Mutta nämä kolme veljeä eivät sitten päästäneetkään minua, vaan ottivat minut autoonsa, jossa he sitten
noin kaksi tuntia todistivat minulla kristinoppia, ja olin lopulta niin valmis, että en enää halunnut jatkaa
sitä maailman tietä, jota olin jo 21 vuotiaaksi kulkenut, joten sanoin tarkoittaen sitä "kyllä". Johon yksi
veljistä kommentoi, että >>ethän sinä nyt petä itseäsi?>>. Johon sitten vastasin: "Minusta tuntuu, että jos en nyt tee ratkaisua, niin ptän itseäni vielä enemmän". Johon tämä veli sitten totesi, että "tuo on oikeaa nöyrtymistä"

Tuosta se minun uskontaipaleeni alkoi, ja on nyt kestänyt kohta 23 vuotta, ja minua on siunattu mm. profeetan, eli suomennettuna näkijän lahjalla ja muutama vuosi sitten paimenen lahjalla.

Itse kasvoin ja vartuin ateistisessa kodissa. Noin 25-vuotiaana alkoi eräänlainen etsiminen nimenomaan hengellisten asioiden suhteen, tuli vaan sellainen olo ja tuntemus, että kaikki ei voi olla tässä. Etsintää kesti muutaman vuoden. Kiertelin,kyselin,kyseenalaistin,tutkin ja luin eri uskonnoista ja uskomuksista. Jonkin aikaa pidin Rauni-Leena Luukkasen uskomuksia oikeana( siihen aikaan oli oikia "ufo-buumi",Luukkaseltakin ilmestyi kirjoja),mutta tyhjäksi jätti sekin loppujen lopuksi.
Johdatuin sitten mitä eriskummallisten vaiheiden jälkeen Vapaakirkon tilaisuuksiin ja sillä tein uskonratkasun, olo oli kuin olisin kotiintullut, siis uskostani tuli sellainen olo. Vaimo löysi paikkansa Vapaakirkosta, itse rauhallisempana viihdyn paremmin Ev.lut kirkon tilaisuuksissa.

Näin lyhykäisyydessään "uskoon tulo tarinani".

"Kuinka monet teistä ovat olleet uskossa lapsena tai myöhemmin ja miksi ?"

Olen syntynyt uskovaiseen kotiin.
Uskon koska uskon hmmm..

"Tapahtuiko elämässänne jotain, mikä teki teistä uskovaisia?"

Välillä usko vahvistuu ja välillä se heikkenee. Yleispsykologisesti se kai menee niin, että mihin kiinnität huomiota, se lisääntyy.Tutkiskelemalla asiat joko pysyy tai hylkääntyy. Tutkiskelematta taitaa käydä samoin.

>>>Kuinka moet teistä ovat olleet uskossa
lapsena tai myöhemmin ja miksi ?Tapahtuiko elämässänne jotain, mikä teki teistä uskovaisia?>Toivon, että vastaisitte..

Lapsena en ollut uskossa, kuulin kyllä uskovaisten keskusteluja ja kertomuksia, miten Jumala oli heitä auttanut, mutta elin lapsuuteni kuitenkin ateististen vanhempieni kodissa.

Nuoruudessani tapasin uskovaisia, mutta se ei tehnyt minusta uskovaista, tunsin kyllä kerran jos silloin että uskonasiat jotenkin vetivät minua puoleensa. En kuitenkaan silloin vielä tullut uskoon. En rippikoulussakaan.

Ennen uskoontuloani aikuisiässä, rukoilin pari kertaa kun tuli tilanteita, jotka olisin halunnut muuttuvan, mutta ne eivät muuttuneet. Sitten tapahtui muutama uskoon liittyvä yliluonnollinen asia, joita en voinut unohtaa, aloin käydä rukoilemassa kirkossa sunnuntaisin. En osaa sanoa milloin tulin uskoon, mutta sen tiedän että nyt olen uskossa, ja tiedän varmaksi että Jeesus elää ja kuulee rukoukset.

15 vuotiaana ystäväni kellarissa annoin koko elämäni Jeesukselle.

Sitä ennen Jumala veti minua puoleensa kaksi viikkoa.
Veto oli sangen lujaa, joten olin valmis neuvottelemaan elämästäni ja siitä, että haluanko antaa elämäni Jeesukselle.

Se miksi päätin antaa elämäni Jeesukselle johtui siitä, että koin Jumalan läsnäoloa, joka mursi minut pienin pieniksi sirpaleiksi.
Jumalan rakkaus on jotain sellaista, että se aina murtaa ihmistä jollain tavalla. Nuorena olin vain pieniä sirpaleita suuren Jumalan edessä. Uskon, että en ole ainoa, joka on kokenut näin.

Ystävin kellarissa nousin lattialta ja huomasin olevani uusiluomus.
Se mikä oli vanhaa, oli kadonnut. Olin jotain uutta ja puhdasta ja Jumala herkkää. Edelleen kuulen joskus äänen, joka kysyy haluatko antaa koko elämäsi Jeesukselle, johon vastaan haluan.
Haluan antaa sinulle kaiken rakas Jeesus. Minä olen sinun.