Spoilereita.
Tätä elokuvaa minulle suositteli kollegani.
Samainen herra pitää myös DJ Tiëstosta, joten suositteluihin tuli suhtautua varauksella. .
Winchestertalolle saapuu lähetti joka tapaa pihalla mysteeritytön, lähetti kehuskelee maailman puisevimmalle naiselle kuinka mukavaa varmaan on asua näin hienossa talossa. Puiseva nainen hihkuu sitä tyypillistä "go! Leave!"-mantraa, koska jotain on hullusti. Se oikein hakataan katsojan tajuntaan. Taukoamatta musiikissa soi aavemainen ulina, tuulenhenkäys osoittaa jotain olevan lähistöllä, epämääräisiä kuiskauksia, vilahtelevia varjoja ja joka helvetin kummitusklisee Casperia lukuunottamatta jo ensimmäisten minuuttien aikana.
Puunainen piirtelee jotain asiaankuuluvia okkultistisia kuvioita. Kummitustuuli tappaa puunaisen.
Siirrymme Hohdon maaperälle, kun Winchestertalolle saapuu maailman jäykin perhe. Isä Drakella (Michael Holmes) on pottakampaus, äiti Susan (Lira Kellerman) on hysteerikko ja tytär Haley (Barry Womack) on vinkuapina. Aiemmin on menetetty toinen lapsi, joten sen avulla saamme seurata toistuvia pitkiä kaipaavia katseita, surumielistä pianoa ja muuta sellaista kivaa. Talolle saavuttuaan perhe iloitsee talosta ja he ovat tietenkin tietämättömiä että siellä samaisessa paikassa on tapahtunut jotain kauheaa ja poltergeisteja vilisee kuin nuorisoa ostarin ovien edessä. Ja jotta emme unohtaisi kummittelua, niin tarjolla on kuiskauksia, tuulenhuminaa, varjoja ja sen sellaista.
Paikalle saapuu paranormaalien asioiden tutkija, Harrison Dent (Tomas Boykin) joka sepostaa kuinka tämä talo vetää puoleensa tietynlaisia ihmisiä ja kylläpä nyt ollaan taas niin utuista kun ei sanota mitään tolkullista, mutta pelotellaan uusia asukkaita.
Haley näkee sitä samaista pikkutyttöä jonka elokuvan alussa kohtasimme ja luonnollisesti Haley rupeaa käyttäytymään samaan tapaan oudosti kuin vaikkapa Heather Rourken hahmo Poltergeistissa. Drake ja Susan löytävät vanhoja pölyisiä lehtileikkeitä ja näistä selviää kuinka taas ollaan talossa jossa on perhe kuollut ja muuta vanhaa tuttua. Susan rupeaa näkemään näkyjä, joissa luonnollisestikin viitataan siihen menetettyyn lapseen.
Jotta emme unohtaisi mistä on kyse, niin musiikki korostaa tapahtumia äkkiväärillä viulunvinkauksilla, suhahteluilla, kuiskauksilla ja sitten ilmeisesti se Hohdon ammelady tekee cameon ja nappaa Haleyn kaappiin. Nyt koetetaan soittaa apua, mutta yhteyttä poliisiin ei saada. Valot sammuvat, kynttilät sytytetään, humisee, kuiskauksia, kalkkinaamakummituksia ja jos epäilys Scary Movien jatko-osasta.
Yksi kummituksista näyttäytyy sellaisena Lordi-yhtyeen sikahärkänaamana, että oikein pelottaa että Dark Floors saisi jatkoa.
Apuun kutsutaan Dent, joka selittää sitä perinteistä poltergeismia. Esineet liikkuvat, ääntelyä ja on kummituksia jotka tietävät kuolleensa ja niitä jota eivät tiedä kuolleensa.
Nyt pitää saada tyrkättyä aaveet rajan yli ja selvitettävä mitä nämä räyhähenget oikein kaipaavat.
Kummitustuuli tappaa Dentin, että se siitä.
Kuuromykkä aave johdattaa Draken ja Susanin oikeaan suuntaan. Selviää että se alun mysteerityttö oli joskus muinoin mennyt matka-arkkuun leikkimään ja tämä kuuromykkä tyyppi oli vahingossa sulkenut työn arkkuun. Tyttö kuoli ja sen seurauksena kaikki nämä kummitukset ovat jääneet paikalle. Asia korjataan avaamalla arkku.
Haley löytyy ja sitten voidaankin poistua paikalta, ja kummitukset pääsevät rauhaan. Loppuun pistetään vielä se twisti että Drake, Susan ja Haley ovatkin olleet itse kuolleita koko ajan. Selitykseksi mukaan laitetaan flashbackeja. Kohtaus kestää minuuttitolkulla ja sisältää lyhennettynä melkein joka ainoan aiemman kohtauksen elokuvasta. Joten jos elokuvan katsoo loppuun saakka, sen näkee kahdesti.
Luojan tähden! Älkää tuhlatko aikaanne ja rahaanne tähän elokuvan irvikuvaan.
Haunting of Winchester House on vain ja ainostaan huono.
Tässä elokuvassa on tasan yksi positiivinen asia. Se ettei se mässäile visvagore-efekteillä. Sitä haluaa uskoa olevan positiivinen asia kun kauhuelokuva päättää luottaa luottaa veren sijaan ääniefekteihin, mutta kun nämä säikäytyscrescendot, tuulenhenkäykset ja muut täyttävät joka sekunnin niin sitä melkein toivoo että elokuva sittenkin tyytyisi nyt trendikkääseen goreiluun. Ohjaaja on saanut päähänsä, että kun kerran klassiset kummitusjutut ovat nykyään harvinaisia ja niitä kaivataan, niin asia korjataan sillä että niitä käytetään taukoamatta.
Elokuvaa ei auta se, että jokainen näyttelijöistä saa toivomaan että itse päätyisi maan poveen. Edes metsurit eivät suostuisi sahaamaan näin pilaantuneita puita.
Kaikki on varastettu Amityvillesta, Poltergeistista, Hohdosta ja jopa Elm Streetista.
Vannon että pääni (meinaa) räjähtää jos luen jostakin ohjaajan selittävän sitä perinteistä huuhaata siitä kuinka originelleja ollaan oltu ja kuinka kukaan ei ole tehnyt tätä aiemmin.
Jos maailmassa on yhtään oikeutta, niin tämän elokuvan tekijät käsittelevät filmiä jatkossa korkeintaan vain teettäessään valokuvia.
Ei tähtiä.
Tätä elokuvaa minulle suositteli kollegani.
Samainen herra pitää myös DJ Tiëstosta, joten suositteluihin tuli suhtautua varauksella. .
Winchestertalolle saapuu lähetti joka tapaa pihalla mysteeritytön, lähetti kehuskelee maailman puisevimmalle naiselle kuinka mukavaa varmaan on asua näin hienossa talossa. Puiseva nainen hihkuu sitä tyypillistä "go! Leave!"-mantraa, koska jotain on hullusti. Se oikein hakataan katsojan tajuntaan. Taukoamatta musiikissa soi aavemainen ulina, tuulenhenkäys osoittaa jotain olevan lähistöllä, epämääräisiä kuiskauksia, vilahtelevia varjoja ja joka helvetin kummitusklisee Casperia lukuunottamatta jo ensimmäisten minuuttien aikana.
Puunainen piirtelee jotain asiaankuuluvia okkultistisia kuvioita. Kummitustuuli tappaa puunaisen.
Siirrymme Hohdon maaperälle, kun Winchestertalolle saapuu maailman jäykin perhe. Isä Drakella (Michael Holmes) on pottakampaus, äiti Susan (Lira Kellerman) on hysteerikko ja tytär Haley (Barry Womack) on vinkuapina. Aiemmin on menetetty toinen lapsi, joten sen avulla saamme seurata toistuvia pitkiä kaipaavia katseita, surumielistä pianoa ja muuta sellaista kivaa. Talolle saavuttuaan perhe iloitsee talosta ja he ovat tietenkin tietämättömiä että siellä samaisessa paikassa on tapahtunut jotain kauheaa ja poltergeisteja vilisee kuin nuorisoa ostarin ovien edessä. Ja jotta emme unohtaisi kummittelua, niin tarjolla on kuiskauksia, tuulenhuminaa, varjoja ja sen sellaista.
Paikalle saapuu paranormaalien asioiden tutkija, Harrison Dent (Tomas Boykin) joka sepostaa kuinka tämä talo vetää puoleensa tietynlaisia ihmisiä ja kylläpä nyt ollaan taas niin utuista kun ei sanota mitään tolkullista, mutta pelotellaan uusia asukkaita.
Haley näkee sitä samaista pikkutyttöä jonka elokuvan alussa kohtasimme ja luonnollisesti Haley rupeaa käyttäytymään samaan tapaan oudosti kuin vaikkapa Heather Rourken hahmo Poltergeistissa. Drake ja Susan löytävät vanhoja pölyisiä lehtileikkeitä ja näistä selviää kuinka taas ollaan talossa jossa on perhe kuollut ja muuta vanhaa tuttua. Susan rupeaa näkemään näkyjä, joissa luonnollisestikin viitataan siihen menetettyyn lapseen.
Jotta emme unohtaisi mistä on kyse, niin musiikki korostaa tapahtumia äkkiväärillä viulunvinkauksilla, suhahteluilla, kuiskauksilla ja sitten ilmeisesti se Hohdon ammelady tekee cameon ja nappaa Haleyn kaappiin. Nyt koetetaan soittaa apua, mutta yhteyttä poliisiin ei saada. Valot sammuvat, kynttilät sytytetään, humisee, kuiskauksia, kalkkinaamakummituksia ja jos epäilys Scary Movien jatko-osasta.
Yksi kummituksista näyttäytyy sellaisena Lordi-yhtyeen sikahärkänaamana, että oikein pelottaa että Dark Floors saisi jatkoa.
Apuun kutsutaan Dent, joka selittää sitä perinteistä poltergeismia. Esineet liikkuvat, ääntelyä ja on kummituksia jotka tietävät kuolleensa ja niitä jota eivät tiedä kuolleensa.
Nyt pitää saada tyrkättyä aaveet rajan yli ja selvitettävä mitä nämä räyhähenget oikein kaipaavat.
Kummitustuuli tappaa Dentin, että se siitä.
Kuuromykkä aave johdattaa Draken ja Susanin oikeaan suuntaan. Selviää että se alun mysteerityttö oli joskus muinoin mennyt matka-arkkuun leikkimään ja tämä kuuromykkä tyyppi oli vahingossa sulkenut työn arkkuun. Tyttö kuoli ja sen seurauksena kaikki nämä kummitukset ovat jääneet paikalle. Asia korjataan avaamalla arkku.
Haley löytyy ja sitten voidaankin poistua paikalta, ja kummitukset pääsevät rauhaan. Loppuun pistetään vielä se twisti että Drake, Susan ja Haley ovatkin olleet itse kuolleita koko ajan. Selitykseksi mukaan laitetaan flashbackeja. Kohtaus kestää minuuttitolkulla ja sisältää lyhennettynä melkein joka ainoan aiemman kohtauksen elokuvasta. Joten jos elokuvan katsoo loppuun saakka, sen näkee kahdesti.
Luojan tähden! Älkää tuhlatko aikaanne ja rahaanne tähän elokuvan irvikuvaan.
Haunting of Winchester House on vain ja ainostaan huono.
Tässä elokuvassa on tasan yksi positiivinen asia. Se ettei se mässäile visvagore-efekteillä. Sitä haluaa uskoa olevan positiivinen asia kun kauhuelokuva päättää luottaa luottaa veren sijaan ääniefekteihin, mutta kun nämä säikäytyscrescendot, tuulenhenkäykset ja muut täyttävät joka sekunnin niin sitä melkein toivoo että elokuva sittenkin tyytyisi nyt trendikkääseen goreiluun. Ohjaaja on saanut päähänsä, että kun kerran klassiset kummitusjutut ovat nykyään harvinaisia ja niitä kaivataan, niin asia korjataan sillä että niitä käytetään taukoamatta.
Elokuvaa ei auta se, että jokainen näyttelijöistä saa toivomaan että itse päätyisi maan poveen. Edes metsurit eivät suostuisi sahaamaan näin pilaantuneita puita.
Kaikki on varastettu Amityvillesta, Poltergeistista, Hohdosta ja jopa Elm Streetista.
Vannon että pääni (meinaa) räjähtää jos luen jostakin ohjaajan selittävän sitä perinteistä huuhaata siitä kuinka originelleja ollaan oltu ja kuinka kukaan ei ole tehnyt tätä aiemmin.
Jos maailmassa on yhtään oikeutta, niin tämän elokuvan tekijät käsittelevät filmiä jatkossa korkeintaan vain teettäessään valokuvia.
Ei tähtiä.
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.