Porvaristo oli jo ennen 1930-luvun loppupuolta hankkinut itselleen monin tavoin yksinvallan maan asioihin. Jatkuvasti aseissa olevat suojeluskunnat ja työnantajien organisoima liikehdintä ns. lapuanliikkeen muodossa olivat asioita, jotka merkitsivät helposti kieltoa toimia yhdistyksissä ja julkaista sanomalehteä. Kuvaan kuuluivat viranomaisten toimeenpanemat mielivaltaiset pidätykset ja pitkät poliittiset vankilatuomiot tekaistujen todistajalausuntojen perusteella. Näissä oloissa ja vailla poliittista vastusta suomalainen oikeisto erkani omalle, monien muiden maiden porvaristolle vieraalle, aatteelliselle tielleen. Niinpä Hitlerin lujitettua valtansa Saksassa ja esitettyä Itä-Euroopan ohjelmansa 1930-luvun puolivälissä “tervehtivät Suomen äärikansalliset ilolla Saksan varustautumista”. Äärioikeistolainen sotapolitiikka 1920- ja -30-luvuilla ilmeni suojeluskuntalaitoksena, Neuvostoliiton alueiden valtaamiseen tähtäävänä heimoaatteena ja ennen kaikkea sota- ja valloitushenkisenä koulukasvatuksena, jonka takeena oli opettajanvirkojen avautuminen vain luotetuiksi katsotuille suojeluskuntalaisille.
Julkisuudelta salassa ilmoitti presidentti Svinhufvud käynnillään Berliinissä keväällä 1937, että “Neuvostoliitto on Suomen ikuinen vihollinen” ja, että “Venäjän vihollisen täytyy olla aina Suomen ystävä”. Salaiseksi ei sen sijaan ollut tarkoitettukaan saksalaisen sukellusvenelaivueen laivastovierailu Helsinkiin elokuussa 1937. Saksan lähettiläs saattoi totuudenmukaisesti raportoida kotimaahansa, että “Suomen hallitus, lehdistö ja yleisö toivottivat sen(sotalaivueen) hyvin sydämellisesti tervetulleeksi”.
Seuraavana kevät-talvena, huhtikuussa 1938 järjestettiin Helsingissä suuri, isänmaallinen mielenosoitus saksalaisten sotajoukkojen suorittaman Helsingin valtauksen 20 vuotis-muistoksi. Presidentti Kallio, koko kenraalikunta, suojeluskunta-järjestöt ja lukuisat yhdistykset sekä yksityishenkilöt osallistuivat kaksi päivää kestäneisiin juhlamenoihin. Saksasta oli saapunut kunniavieraiksi korkeita sotilashenkilöitä ja Suomen valtiollinen ja sotilaallinen johto otti heidät korostetun lämpimästi vastaan. Kuukautta myöhemmin, toukokuun 16. päivänä poliittinen oikeisto oli jälleen kutsunut saksalaisen upseerivaltuuskunnan ottamaan osaa Mannerheimin Helsinkiin saapumisen 20 vuotis-juhlintaan. Yleiseurooppalaisen tilanteen ollessa samaan aikaan erittäin räjähdysherkkä ei näitä kevään suomalais-saksalaisia muistojuhlia voi pitää pelkästään viattomina tapaamisina, vailla ajankohtaista merkitystä.
1930-luvun lopulle tultaessa oli ilmapiiri maassa sellainen, ettei ulkopuolinen tarkkailija, Neuvostoliitto mukaan lukien, voinut juuri välttyä näkemästä Suomen jo tosiasiallisesti asettuneen Saksan puolelle kenties hyvinkin pian puhkeavassa suursodassa. Historialliset tosiasiat ja niin valtiollisten kuin sotilaallisten johtomiesten “vehkeilyt” olivat tästä osoituksena!
Julkisuudelta salassa ilmoitti presidentti Svinhufvud käynnillään Berliinissä keväällä 1937, että “Neuvostoliitto on Suomen ikuinen vihollinen” ja, että “Venäjän vihollisen täytyy olla aina Suomen ystävä”. Salaiseksi ei sen sijaan ollut tarkoitettukaan saksalaisen sukellusvenelaivueen laivastovierailu Helsinkiin elokuussa 1937. Saksan lähettiläs saattoi totuudenmukaisesti raportoida kotimaahansa, että “Suomen hallitus, lehdistö ja yleisö toivottivat sen(sotalaivueen) hyvin sydämellisesti tervetulleeksi”.
Seuraavana kevät-talvena, huhtikuussa 1938 järjestettiin Helsingissä suuri, isänmaallinen mielenosoitus saksalaisten sotajoukkojen suorittaman Helsingin valtauksen 20 vuotis-muistoksi. Presidentti Kallio, koko kenraalikunta, suojeluskunta-järjestöt ja lukuisat yhdistykset sekä yksityishenkilöt osallistuivat kaksi päivää kestäneisiin juhlamenoihin. Saksasta oli saapunut kunniavieraiksi korkeita sotilashenkilöitä ja Suomen valtiollinen ja sotilaallinen johto otti heidät korostetun lämpimästi vastaan. Kuukautta myöhemmin, toukokuun 16. päivänä poliittinen oikeisto oli jälleen kutsunut saksalaisen upseerivaltuuskunnan ottamaan osaa Mannerheimin Helsinkiin saapumisen 20 vuotis-juhlintaan. Yleiseurooppalaisen tilanteen ollessa samaan aikaan erittäin räjähdysherkkä ei näitä kevään suomalais-saksalaisia muistojuhlia voi pitää pelkästään viattomina tapaamisina, vailla ajankohtaista merkitystä.
1930-luvun lopulle tultaessa oli ilmapiiri maassa sellainen, ettei ulkopuolinen tarkkailija, Neuvostoliitto mukaan lukien, voinut juuri välttyä näkemästä Suomen jo tosiasiallisesti asettuneen Saksan puolelle kenties hyvinkin pian puhkeavassa suursodassa. Historialliset tosiasiat ja niin valtiollisten kuin sotilaallisten johtomiesten “vehkeilyt” olivat tästä osoituksena!
Vastaukset 1
Vanhimmat
Keväällä 1939 sodanuhka Euroopassa kasvoi yhä! 15. maaliskuuta Tsekkoslovakian tasavallasta se osa, joka jäi Münchenissä jäljelle, lakkasi olemasta. Hitler sai haltuunsa ensimmäisen ei-saksalaisen valtion, ja vieläpä pelkällä painostamisella. Saksan hyökkäystie itään oli auki!
Tällaisessa tilanteessa Suomi aloitti kiireiset Karjalan Kannaksen rintamalinnoitusten vahvistamistyöt. Työhön osallistunut tuhatpäinen, vapaaehtoinen ylioppilasjoukko lauloi pilkkalauluja, joiden sisältönä oli, että Neuvostoliitto murskattaisiin pian Hitlerin, Mussolinin ja Japanin voimin. Valmistuviin uusiin linnoituslaitteisiin maalattiin Neuvostoliiton vastaisia iskulauseita, joista Neuvostoliiton suurlähetystö esitti vastalauseensa.
Joskin ylioppilaiden aikaansaamat provokaatiot voitiin vielä yrittää panna nuoruuden vallattomuuden tiliin niin sama ei missään tapauksessa ollut mahdollista ylimmän valtiollisen ja sotilaallisen johdon toimien kohdalla.
Kesäkuun 30. päivänä Saksan yleisesikunnan päällikkö kenraali Halder vieraili Helsingissä Suomen hallituksen vieraana. Hänelle luovutettiin useita korkeita kunniamerkkejä ja ulkoministeri Erkko piti puheen, jossa “tähdennettiin sitä hyväntahtoisuutta, jota Saksan armeija oli osoittanut Suomelle vuoden 1918 sodan jälkeen”. Sen jälkeen Halder vietiin seuraamaan armeijan sotaharjoituksia Karjalan Kannakselle ja tutustutettiin Lappiin.
Elokuussa 1939 järjestettiin Neuvostoliiton rajan pinnassa Suomen suurimmat sotaharjoitukset, joita seuraamaan oli kutsuttu sotilasasiamiehet kaikista muista ulkovalloista mutta ei Neuvostoliitosta! Kun samaan aikaan Hitlerin laajentumispolitiikka oli jo voimallisesti työntynyt Itämeren suuntaan Saksan pyrkiessä yhdistämään Itä-Preussin alueet muuhun valtakuntaan oli “neuvostohallituksen kerta kaikkiaan vaikea nähdä tässä suomalaisten kesän toiminnassa puolueettomuuden ilmauksia!” Pikemminkin vahvistui käsitys, että Suomi ei sodan puhjettua ainoastaan sallisi saksalaisten käyttää aluettaan vaan, että Suomi yhdessä Saksan sotavoimien kanssa muodostaisi Saksan hyökkäysrintaman koillisen sivustan tarkoituksena eristää ja tuhota Leningrad!