Porvaristo oli jo ennen 1930-luvun loppupuolta hankkinut itselleen monin tavoin yksinvallan maan asioihin. Jatkuvasti aseissa olevat suojeluskunnat ja työnantajien organisoima liikehdintä ns. lapuanliikkeen muodossa olivat asioita, jotka merkitsivät helposti kieltoa toimia yhdistyksissä ja julkaista sanomalehteä. Kuvaan kuuluivat viranomaisten toimeenpanemat mielivaltaiset pidätykset ja pitkät poliittiset vankilatuomiot tekaistujen todistajalausuntojen perusteella. Näissä oloissa ja vailla poliittista vastusta suomalainen oikeisto erkani omalle, monien muiden maiden porvaristolle vieraalle, aatteelliselle tielleen. Niinpä Hitlerin lujitettua valtansa Saksassa ja esitettyä Itä-Euroopan ohjelmansa 1930-luvun puolivälissä “tervehtivät Suomen äärikansalliset ilolla Saksan varustautumista”. Äärioikeistolainen sotapolitiikka 1920- ja -30-luvuilla ilmeni suojeluskuntalaitoksena, Neuvostoliiton alueiden valtaamiseen tähtäävänä heimoaatteena ja ennen kaikkea sota- ja valloitushenkisenä koulukasvatuksena, jonka takeena oli opettajanvirkojen avautuminen vain luotetuiksi katsotuille suojeluskuntalaisille.
Julkisuudelta salassa ilmoitti presidentti Svinhufvud käynnillään Berliinissä keväällä 1937, että “Neuvostoliitto on Suomen ikuinen vihollinen” ja, että “Venäjän vihollisen täytyy olla aina Suomen ystävä”. Salaiseksi ei sen sijaan ollut tarkoitettukaan saksalaisen sukellusvenelaivueen laivastovierailu Helsinkiin elokuussa 1937. Saksan lähettiläs saattoi totuudenmukaisesti raportoida kotimaahansa, että “Suomen hallitus, lehdistö ja yleisö toivottivat sen(sotalaivueen) hyvin sydämellisesti tervetulleeksi”.
Seuraavana kevät-talvena, huhtikuussa 1938 järjestettiin Helsingissä suuri, isänmaallinen mielenosoitus saksalaisten sotajoukkojen suorittaman Helsingin valtauksen 20 vuotis-muistoksi. Presidentti Kallio, koko kenraalikunta, suojeluskunta-järjestöt ja lukuisat yhdistykset sekä yksityishenkilöt osallistuivat kaksi päivää kestäneisiin juhlamenoihin. Saksasta oli saapunut kunniavieraiksi korkeita sotilashenkilöitä ja Suomen valtiollinen ja sotilaallinen johto otti heidät korostetun lämpimästi vastaan. Kuukautta myöhemmin, toukokuun 16. päivänä poliittinen oikeisto oli jälleen kutsunut saksalaisen upseerivaltuuskunnan ottamaan osaa Mannerheimin Helsinkiin saapumisen 20 vuotis-juhlintaan. Yleiseurooppalaisen tilanteen ollessa samaan aikaan erittäin räjähdysherkkä ei näitä kevään suomalais-saksalaisia muistojuhlia voi pitää pelkästään viattomina tapaamisina, vailla ajankohtaista merkitystä.
1930-luvun lopulle tultaessa oli ilmapiiri maassa sellainen, ettei ulkopuolinen tarkkailija, Neuvostoliitto mukaan lukien, voinut juuri välttyä näkemästä Suomen jo tosiasiallisesti asettuneen Saksan puolelle kenties hyvinkin pian puhkeavassa suursodassa. Historialliset tosiasiat ja niin valtiollisten kuin sotilaallisten johtomiesten “vehkeilyt” olivat tästä osoituksena!
Julkisuudelta salassa ilmoitti presidentti Svinhufvud käynnillään Berliinissä keväällä 1937, että “Neuvostoliitto on Suomen ikuinen vihollinen” ja, että “Venäjän vihollisen täytyy olla aina Suomen ystävä”. Salaiseksi ei sen sijaan ollut tarkoitettukaan saksalaisen sukellusvenelaivueen laivastovierailu Helsinkiin elokuussa 1937. Saksan lähettiläs saattoi totuudenmukaisesti raportoida kotimaahansa, että “Suomen hallitus, lehdistö ja yleisö toivottivat sen(sotalaivueen) hyvin sydämellisesti tervetulleeksi”.
Seuraavana kevät-talvena, huhtikuussa 1938 järjestettiin Helsingissä suuri, isänmaallinen mielenosoitus saksalaisten sotajoukkojen suorittaman Helsingin valtauksen 20 vuotis-muistoksi. Presidentti Kallio, koko kenraalikunta, suojeluskunta-järjestöt ja lukuisat yhdistykset sekä yksityishenkilöt osallistuivat kaksi päivää kestäneisiin juhlamenoihin. Saksasta oli saapunut kunniavieraiksi korkeita sotilashenkilöitä ja Suomen valtiollinen ja sotilaallinen johto otti heidät korostetun lämpimästi vastaan. Kuukautta myöhemmin, toukokuun 16. päivänä poliittinen oikeisto oli jälleen kutsunut saksalaisen upseerivaltuuskunnan ottamaan osaa Mannerheimin Helsinkiin saapumisen 20 vuotis-juhlintaan. Yleiseurooppalaisen tilanteen ollessa samaan aikaan erittäin räjähdysherkkä ei näitä kevään suomalais-saksalaisia muistojuhlia voi pitää pelkästään viattomina tapaamisina, vailla ajankohtaista merkitystä.
1930-luvun lopulle tultaessa oli ilmapiiri maassa sellainen, ettei ulkopuolinen tarkkailija, Neuvostoliitto mukaan lukien, voinut juuri välttyä näkemästä Suomen jo tosiasiallisesti asettuneen Saksan puolelle kenties hyvinkin pian puhkeavassa suursodassa. Historialliset tosiasiat ja niin valtiollisten kuin sotilaallisten johtomiesten “vehkeilyt” olivat tästä osoituksena!
Vastaukset 5
Vanhimmat
pitää totuuksia kertoa jälkikäteen ? Ei siitä enää mitään hyötyä ole. Vai onko ?
Keväällä 1939 sodanuhka Euroopassa kasvoi yhä! 15. maaliskuuta Tsekkoslovakian tasavallasta se osa, joka jäi Münchenissä jäljelle, lakkasi olemasta. Hitler sai haltuunsa ensimmäisen ei-saksalaisen valtion, ja vieläpä pelkällä painostamisella. Saksan hyökkäystie itään oli auki!
Tällaisessa tilanteessa Suomi aloitti kiireiset Karjalan Kannaksen rintamalinnoitusten vahvistamistyöt. Työhön osallistunut tuhatpäinen, vapaaehtoinen ylioppilasjoukko lauloi pilkkalauluja, joiden sisältönä oli, että Neuvostoliitto murskattaisiin pian Hitlerin, Mussolinin ja Japanin voimin. Valmistuviin uusiin linnoituslaitteisiin maalattiin Neuvostoliiton vastaisia iskulauseita, joista Neuvostoliiton suurlähetystö esitti vastalauseensa.
Joskin ylioppilaiden aikaansaamat provokaatiot voitiin vielä yrittää panna nuoruuden vallattomuuden tiliin niin sama ei missään tapauksessa ollut mahdollista ylimmän valtiollisen ja sotilaallisen johdon toimien kohdalla.
Kesäkuun 30. päivänä Saksan yleisesikunnan päällikkö kenraali Halder vieraili Helsingissä Suomen hallituksen vieraana. Hänelle luovutettiin useita korkeita kunniamerkkejä ja ulkoministeri Erkko piti puheen, jossa “tähdennettiin sitä hyväntahtoisuutta, jota Saksan armeija oli osoittanut Suomelle vuoden 1918 sodan jälkeen”. Sen jälkeen Halder vietiin seuraamaan armeijan sotaharjoituksia Karjalan Kannakselle ja tutustutettiin Lappiin.
Elokuussa 1939 järjestettiin Neuvostoliiton rajan pinnassa Suomen suurimmat sotaharjoitukset, joita seuraamaan oli kutsuttu sotilasasiamiehet kaikista muista ulkovalloista mutta ei Neuvostoliitosta! Kun samaan aikaan Hitlerin laajentumispolitiikka oli jo voimallisesti työntynyt Itämeren suuntaan Saksan pyrkiessä yhdistämään Itä-Preussin alueet muuhun valtakuntaan oli “neuvostohallituksen kerta kaikkiaan vaikea nähdä tässä suomalaisten kesän toiminnassa puolueettomuuden ilmauksia!” Pikemminkin vahvistui käsitys, että Suomi ei sodan puhjettua ainoastaan sallisi saksalaisten käyttää aluettaan vaan, että Suomi yhdessä Saksan sotavoimien kanssa muodostaisi Saksan hyökkäysrintaman koillisen sivustan tarkoituksena eristää ja tuhota Leningrad!
sakut ovat varmaan käyneet neukuissa kyläilemässä koska neukku upseereilla näkyy olevan rintarahoja olokapäältä mulukhun asti.
Operaatio Barbarossa
Saksan operaation nimi Neuvostoliittoon hyökkäykselle vuonna 1941 oli operaatio Barbarossa.
Siihen liittyy Adolf Hitlerin ja NSDAP puolueen elintilaoppi. Hitler opetti elintila oppia
kirjassaan Mein Kampf, jonka hän teki oluttupakaappauksen takia saadun vankila tuomion aikana.
Elintilaopin mukaan oli kannattavaa laajentua Neuvostoluittoa kohti koska siellä oli paljon elintilaa
Saksalle ja Saksan kasvavalle kansalle ja siellä oli ruunsaati saksan tarvitsemia raaka-aineita
mm. öljyä.
Operaatio Barbarossaa aloitettiin suunnittelemaan kesällä vuonna 1940.
Suomi oli suunnitelmassa keskeisessä asemassa maantieteellisen sijainnin vuoksi.
Hitler suunnitteli salamasodan. Suunnitelma oli hyökätä Suomenlahti-Mustameri linjalla.
Pohjois-Suomessa olevien saksalaisjoukkojen tehtävä oli muodostaa
Muuranninradan, ensimmäiset saksalaiset tulivat Suomeen vuonna 1940 syksyllä.
Hitlerin päätehtävä oli valloittaa Moskova ja Leningrad. 22.6.
1941 alkoi operaatio Barbarossa,suunnitelmassa oli mukana 3,5miljoonaa sotilasta,
yli 3300 panssarivaunua ja noin 2500 lentokonetta.
Ennen hyökkäystä saksalaiset ja suomalaiset olivat miinoittaneet Neuvosto-Eestin alueen
ja pommittivat venäjän lentokenttiä ja tuhosivat koneet ennen kun ne ehtivät nousta ilmaan.
Hyökkäyksessä oli kolme erillistä panssarikärkeä, jotka etenivät kuudauden pysähtymättä.
Pohjoisen armeijaryhmän tavoite oli valloittaa Leningrad. Eteläinen eteni ukrainaan hitaasti.
Valloitettuaan Smolenskin ja edettyään Laukaanjoelle Pohjoisen ja Keskustan armeija joukon
päätavoite oli Dneprin ja Vienanjoen välisen alueen valtaus oli tehty. moskovaan oli vain 400km
avonaista tietä. Uuden hyökkäyksen tavoitteena oli lyödä etelän armeijaryhmän sivustalla
oleva Homelin alue, ja niin auttaa etelän armeijaryhmän etenemistä.
2. Panssariryhmä määrättiin etenemään kohti Kiovaa.
Syyskuuhun kestäneen taistelun jälkeen 1. panssari ryhmä kohtasi 2.
panssariryhmän 5. syyskuuta ottaen 650 000 vankia ja valloitti kiovan 19. syyskuuta.
salamasota tuotti tulosta saksan armeijan vyöryessä itään, muttä tyrehtyi vuoden lopussa
Leningrad-Stalingrad-Kaukasus linjalla. Kun Moskovaa ei saatu miehitettyä, Hitler siirsi katseensa
Kaukasuksen öljykentille. Saksalaisten sota onni loppui Stalingradissa, kun Saksa hävisi.
Aloittessaan Barbarossan Saksa käytti Suomen aluetta mikä provosoi Neuvostoliiton
aloittamaan sodan myös suomea vastaan, koska katsoi Suomen sallivan alueensa käytön
hyökkäykseen itseään vastaan, koska Hitler radiopuheessaan julisti Suomen olevan Saksan liittolainen.
Suomen sotarikolliset ja sotasyylliset
Jatkosodan 19. syyskuuta 1944 päättäneen Moskovan välirauhansopimuksen 13. artikla kuului seuraavasti: "Suomi sitoutuu yhteistoimintaan Liittoutuneiden Valtojen kanssa sotarikoksista syytettävien henkilöiden pidättämiseksi ja tuomitsemiseksi." Suomalaiset tulkitsivat tämän tarkoittavan sotarikollisia, perinteisiin sotarikoksiin syyllistyneitä, jotka olivat rikkoneet ennen sotaa vallalla olleita sotalakeja ja -tapoja koskeneita kansainvälisiä sopimuksia ja määräyksiä.
Oman sotaväen sotarikollisten oikeuteen saattaminen suuressa mittakaavassa oli poikkeuksellista sodan jälkeisessä Euroopassa. Voittajavaltioiden painostamana hävinnyt Suomi joutui kuitenkin käymään läpi laajan sotarikosoikeudenkäyntien sarjan, jonka kulkuun neuvostolittolaiset vielä yksittäisissä tapauksissa puuttuivat. Lisäksi suomalaiset oikeusasteet käsittelivät korkea-arvoisia syytettyjä jonkin verran muita helläkätisemmin. Tästä huolimatta sotarikosoikeudenkäynnit täyttivät oikeusvaltion edellytykset.[9]
Sodan voittajaosapuolet katsoivat Suomen poliittisen johdon olleen vastuussa maan hankkiutumisesta jatkosotaan ja sen vuoksi heidän olevan myös henkilökohtaisesti syyllisiä sotaan. Tästä painostuksen edessä Suomessa syntyneet sotasyyllisyysoikeudenkäynnit olivat luonteeltaan poliittisia, ja erosivat siten oleellisesti sotarikosoikeudenkäynneistä.[9]