Minä olen yksinäinen. Todellakin… ja surimmaksi osaksi se on mun omaa vikaani. Nykyisen suhteeni aikana en ole pitänyt riittävästi yhteyttä ystäviini, joita mulla kuitenkin on. En siksi, että haluaisin olla vain ja ainoastaan miesystäväni kanssa. Ehei… Mut on saatu tossun alle pahemman kerran. MINUT, joka luuli olevansa vahva ja itsenäinen…Voi itku. Se alkoi pikku hiljaa, salakavalasti. Mies on hirmu omistushaluinen ja mustasukkainenkin. Pahoja riitoja vältellen luovuin paljosta, liian paljosta, eli ystävistäni. Kävin harvemmin, ja nyt soittelutkin on hyvin harvinaisia- enhän kehtaa soittaa, siksi kun en ole pitänyt yhteyttä tarpeeksi. Noidankehä on valmis. Olen hyvinkin nyt herännyt tähän päivään, haluaisin olla taas oma itseni, pitää yhteyttä ystäviini ja päästä eroon suhteesta, joka ei anna minulle mitään, ottaa vaan, paljon on jo vienyt. Sellainen, joka on kokenut samaa, ymmärtää kyllä. Mut saatiin jotenkin vain liekaan… olen siis aika heikko ihminen siinä suhteessa, kuitenkin. Kamalat epäilyt ja syyllistämiset etukäteen jo aiheutti sen, että erkanin muista ihmisistä, ikävä kyllä. Nyt asun eri kaupungissakin kaiken huipuksi, joten yksinäisyys on jo senkin takia pahempaa. Mulla ei ole kuin mies.
Ja en todellakaan ole onnellinen hänen kanssaan, oli ystäviä tai ei. Olen monet kerrat aikonut jättää hänet, silloin on uhkailuja sadellut yms, mä en tiedä miten ihmeessä saisin elämäni oikeille raiteille takaisin… Jonkun pitäis riuhtaista mut tästä (olen näköjään niin perhanan heikko yksin) vaan! En ole taloudellisesti enkä muutenkaan riippuvainen hänestä, ehei. Mä olen tosiaankin sotkenut elämäni, ei ne mun ystävät ole mua unohtanut, mutta kuitenkin. Olen kertonut ongelmistamme (ja niitä on paljon…) ja he kyllä ymmärtää mua, sanovat vain koko ajan että saat soittaa vaikka keskellä yötä jos siltä tuntuu jne. Mutta minä en soita. Häpeän tilannetta, en kehtaa kertoa heille kaikkea, enkä jaksa aina teeskennellä puhelimessa iloista.. Ja mietin, mitä musta ajatellaan koska edelleen elän tän tyrannin kanssa. Hirvee tilanne. Olen ihan umpikujassa. Onneksi mulla on työpaikka, mutta sieltäkään en ole ketään oikein oppinut tuntemaan, iso laitos. Ja työpaikan kekkereihin mulla ei ole asiaa, sanoo mies. Ja mähän en mene, välttääkseni riitaa… Mä halveksin jo itseäni, nössö nyhverö joka alistuu, turha itkeä, oma vika. Mä olen mokannut elämäni, kun pääsis eroon tästä vaan, sais jatkaa yksin niin kuin ennen olin….
Mulla on mailikavereita ollut tästä kaupungista, ja huomaan että noin saisikin uusia tuttavia (niin naisia kuin miehiä), varsinkin olisin mielelläni tavannut naisia ja ehkä näin saanut kavereita. Mutta en ole kenenkään kanssa tehnyt ”treffejä”. Miksikö? No, millä selittäisin mistä olen sen oppinut tuntemaan…Ja pahimpia on tilanteet, kun joku kaveri pyytää mukaan ”tyttöjen iltaan”, eli tyttöporukassa jonnekin baariin tms. En haluaisi olla tossun alla, mutta perhana siellä mä olen. En uskalla enää tehdä vasten sen tahtoa mitään (kokemusta on nyrkistä ja muusta) joten välttelen siksikin tilanteista. Muutaman kerran olen uhmannut, lähtenyt mihin haluan- ja joko hän on antanut mun kärsiä, tai sitten- yllätys yllätys- olen itse mokannt kaiken. Kun tällainen vahdittu ihminen pääsee vapaalle, se tekee ylilyöntejä, niin kuin minä olen tehnyt. Joten jos alkuun mua turhaan syyllistettiin etukäteen ja rajoitettiin elämää, nyt lisäksi luottamus on mennyt oikeestikin (tai no, onko paha lomalla pari tyttöjen iltaa kahteen vuoteen, ja silloin jätin kännykän kotiin koska en jaksanut sen peräänsoitteluja, ja tulin lähes kontaten kotiin; olin muka ollut miesten kanssa ja tehnyt ties mitä jne jne).
Tästä tulee liian pitkä vuodatus.. Olis hienoo vaihtaa ajatuksia jonkun kanssa, jolla ehkä ois samanlainen tilanne, nyt tai ollut joskus. Jos saisin hiukan voimia tehdä tälle tilanteelle jotain. Musta tuntuu, että olen niin väsynytkin koko ajan, en oikeen jaksa löytää positiivisuutta arkeen (juhlaahan ei ole ollutkaan aikoihin). Vastaa tänne, ja laita meiliosoitteesi, niin kirjoitellaan!?
Ja en todellakaan ole onnellinen hänen kanssaan, oli ystäviä tai ei. Olen monet kerrat aikonut jättää hänet, silloin on uhkailuja sadellut yms, mä en tiedä miten ihmeessä saisin elämäni oikeille raiteille takaisin… Jonkun pitäis riuhtaista mut tästä (olen näköjään niin perhanan heikko yksin) vaan! En ole taloudellisesti enkä muutenkaan riippuvainen hänestä, ehei. Mä olen tosiaankin sotkenut elämäni, ei ne mun ystävät ole mua unohtanut, mutta kuitenkin. Olen kertonut ongelmistamme (ja niitä on paljon…) ja he kyllä ymmärtää mua, sanovat vain koko ajan että saat soittaa vaikka keskellä yötä jos siltä tuntuu jne. Mutta minä en soita. Häpeän tilannetta, en kehtaa kertoa heille kaikkea, enkä jaksa aina teeskennellä puhelimessa iloista.. Ja mietin, mitä musta ajatellaan koska edelleen elän tän tyrannin kanssa. Hirvee tilanne. Olen ihan umpikujassa. Onneksi mulla on työpaikka, mutta sieltäkään en ole ketään oikein oppinut tuntemaan, iso laitos. Ja työpaikan kekkereihin mulla ei ole asiaa, sanoo mies. Ja mähän en mene, välttääkseni riitaa… Mä halveksin jo itseäni, nössö nyhverö joka alistuu, turha itkeä, oma vika. Mä olen mokannut elämäni, kun pääsis eroon tästä vaan, sais jatkaa yksin niin kuin ennen olin….
Mulla on mailikavereita ollut tästä kaupungista, ja huomaan että noin saisikin uusia tuttavia (niin naisia kuin miehiä), varsinkin olisin mielelläni tavannut naisia ja ehkä näin saanut kavereita. Mutta en ole kenenkään kanssa tehnyt ”treffejä”. Miksikö? No, millä selittäisin mistä olen sen oppinut tuntemaan…Ja pahimpia on tilanteet, kun joku kaveri pyytää mukaan ”tyttöjen iltaan”, eli tyttöporukassa jonnekin baariin tms. En haluaisi olla tossun alla, mutta perhana siellä mä olen. En uskalla enää tehdä vasten sen tahtoa mitään (kokemusta on nyrkistä ja muusta) joten välttelen siksikin tilanteista. Muutaman kerran olen uhmannut, lähtenyt mihin haluan- ja joko hän on antanut mun kärsiä, tai sitten- yllätys yllätys- olen itse mokannt kaiken. Kun tällainen vahdittu ihminen pääsee vapaalle, se tekee ylilyöntejä, niin kuin minä olen tehnyt. Joten jos alkuun mua turhaan syyllistettiin etukäteen ja rajoitettiin elämää, nyt lisäksi luottamus on mennyt oikeestikin (tai no, onko paha lomalla pari tyttöjen iltaa kahteen vuoteen, ja silloin jätin kännykän kotiin koska en jaksanut sen peräänsoitteluja, ja tulin lähes kontaten kotiin; olin muka ollut miesten kanssa ja tehnyt ties mitä jne jne).
Tästä tulee liian pitkä vuodatus.. Olis hienoo vaihtaa ajatuksia jonkun kanssa, jolla ehkä ois samanlainen tilanne, nyt tai ollut joskus. Jos saisin hiukan voimia tehdä tälle tilanteelle jotain. Musta tuntuu, että olen niin väsynytkin koko ajan, en oikeen jaksa löytää positiivisuutta arkeen (juhlaahan ei ole ollutkaan aikoihin). Vastaa tänne, ja laita meiliosoitteesi, niin kirjoitellaan!?
Vastaukset 4
Vanhimmat
Suhde rakentuu luottamukseen ei peräänsoitteluun ja nyrkkeihin.
Et niinkään tarvitse mailikaveria vaan jotakuta joka neuvoo ero-asioissa.
Mustasukkainen mies ei parannu vaan pahenee vuosien varrella. Tiedän eräänkin sukulaisen jolla tilanne meni siihen että hänen oli vaikea käydä edes ruokakaupassa. Työpaikalle hän pystyi menemään kun mies vei ja toi hänet sieltä. Ja silti mies löi ja kuristeli ja oli alkoholisti.
Kun lapset olivat muuttaneet kotoa hän lopulta hommasi eron ja asuu nyt uuden todella mukavan miehen kanssa sitä elämää mistä jäi paitsi.
Jotta pystyt eroamaan tarvit tietenkin tuttavia/sukulaisia tukemaan asiassa. Jos niitä ei ole homma on hankalampi.
Et maininnut että olet aviossa tai sinulla olisi lapsia. Joten asia on tietysti helppohoitoisempi.
Mutta mustasukkainen mies on aina vaarallinen! Sellainen henkilö voi tappaa. Tarvitset lähestymiskiellon ja jonkun joka hakee sinun tavarasi asunnosta tai tulee mukaasi hakemaan ne.(mieluummin isokokoinen kaveri)
Onnea mihin aiotkin mutta pidähän huoli turvallisuudestasi.
olen ollut (ja olen)samanlaisessa tilanteessa, nyt masennuksen syövereissä. Mies mustamaalaa minua ympäriinsä, kertoilee perättömiä jne. Kirjoittele:[email protected]
Moi Ninni, lähetin sulle meiliä!
t.alkuperäinen
laita oma e-mail ni kirjotellaan..!