Kuoleman hetkellä jok'ikinen tietoisuus kokee takuu-varmasti muutoksen. Syy tähän muutokseen, jossa tiiveydeksi emansoitunut rakenne joka pitää yllä juuri tälläistä tietoisuutta, katoaa. Tuo emansoitunut rakenne, joka on mahdollistaa aivokudoksessa tietoisuuden, muuttaa häviämättömyyden lain myötä esiin'tulemis'muotoaan. Kuolleesta "häneydestä" muuntuu häviättömyyden lain kautta todellisuuden laajempi abstrakti'itse. Kyse on "Abstraktion toteutumisesta", jossa kaikki rakenteet ovat mahdollisia. Abstrakti laajatietoisuus merkitsee kaiken olemusta, identiteetit kumoavat toisensa ja privaattius muuttuu täysin irrelevantiksi.
Siis tämä prosessi on osa sitä äärimmäisyyden kohtaamista, jonka funktio on identiteetti'tarpeen säilymisen purkamista sinkoutumisessa toisolevaisen yhteyteen.
Tuon "alustuksen" jälkeen tulee jutun pointti.
Erillisenä tiiveydeksi emansoituneena rakenteena tietoisuus, ennen anihiloitumistaan laajatietoisuuteen/Kaikkeen, on kaukaisemmassa liikkumattomassa ääripisteessään, jossa kaikki pysähtyy hetkeksi. Abstraktiuden irrotessa paluuseensa tuossa liikkumattomassa, ajattomassa, tilattomassa ääripisteessään menneisyyden ja tulevaisuuden rajapisteessä läjähtää elämänlangan katkeamisen voimasta kunkin elämän kuuloinen "vastine". "Vastine" ei ole koskaan neutraali, sillä syyn ja seurauksen-laki synnyttää uuden aijoonisuuden[syklisyys] "vastineen" laadun kautta. Kaikki se mitä h y v ä elämä ansaitsee sisältyy kokemuksena tuohon hetkeen, mutta myös paheellinen elämä päättyy ja saapuu tähän kriittiseen pisteeseen, jota ei voi kukaan/mikään välttää. Myös sellaisen elämän menneet kuviot luo silloin myös oman surullisen aijooninsa?
Olemassaolonsa painopisteen asettaminen mihinkään muuhun kuin nyt-hetkeen, voi aiheuttaa tuo syklisen[aijoonin] rauhattomuuden ja näköjään myös tälläisen kadotuksenkin. Ajan ja aineen vanki tahtoo[=kärsimys] pelastaa elämänsä muistellen/haaveillen hetkistä menneessä tai tulevassa laaduttaen ne mm. taivaalla tai helvetillä. Eikö olisi tuon ajatuksen sijaan viisasta siirtää painopiste Nyt-hetkeen, jossa tässä hetkessä olevassa ajattomuudessa laadutetaan nyt-hetki hyvyydellä ja rakkaudella, jolloin syy&seuraus-lain kautta nousee ajan virran yläpuolelle?
Siis tämä prosessi on osa sitä äärimmäisyyden kohtaamista, jonka funktio on identiteetti'tarpeen säilymisen purkamista sinkoutumisessa toisolevaisen yhteyteen.
Tuon "alustuksen" jälkeen tulee jutun pointti.
Erillisenä tiiveydeksi emansoituneena rakenteena tietoisuus, ennen anihiloitumistaan laajatietoisuuteen/Kaikkeen, on kaukaisemmassa liikkumattomassa ääripisteessään, jossa kaikki pysähtyy hetkeksi. Abstraktiuden irrotessa paluuseensa tuossa liikkumattomassa, ajattomassa, tilattomassa ääripisteessään menneisyyden ja tulevaisuuden rajapisteessä läjähtää elämänlangan katkeamisen voimasta kunkin elämän kuuloinen "vastine". "Vastine" ei ole koskaan neutraali, sillä syyn ja seurauksen-laki synnyttää uuden aijoonisuuden[syklisyys] "vastineen" laadun kautta. Kaikki se mitä h y v ä elämä ansaitsee sisältyy kokemuksena tuohon hetkeen, mutta myös paheellinen elämä päättyy ja saapuu tähän kriittiseen pisteeseen, jota ei voi kukaan/mikään välttää. Myös sellaisen elämän menneet kuviot luo silloin myös oman surullisen aijooninsa?
Olemassaolonsa painopisteen asettaminen mihinkään muuhun kuin nyt-hetkeen, voi aiheuttaa tuo syklisen[aijoonin] rauhattomuuden ja näköjään myös tälläisen kadotuksenkin. Ajan ja aineen vanki tahtoo[=kärsimys] pelastaa elämänsä muistellen/haaveillen hetkistä menneessä tai tulevassa laaduttaen ne mm. taivaalla tai helvetillä. Eikö olisi tuon ajatuksen sijaan viisasta siirtää painopiste Nyt-hetkeen, jossa tässä hetkessä olevassa ajattomuudessa laadutetaan nyt-hetki hyvyydellä ja rakkaudella, jolloin syy&seuraus-lain kautta nousee ajan virran yläpuolelle?
Vastaukset 14
Vanhimmat
Onko kukaan täysin hyvä ja täysin paha? Emmeköhän ole enimmäkseen neutraaleja. Silloin tuon pisteenkin pitäisi olla laadultaan neutraali. Katsoessamme rajakokemuksia nämä neutraalit ihmiset kokevat taivaallisia asioita. Kyse on siitä, miten asiat järjestää täällä maan päällä. En sano, että ihminen voi valita hyvän tai pahan välillä, koska asia ei todellakaan ole niin yksinkertainen. Elämä heittelee ihmisiä ja pakottaa joskus tekemään valintoja, jotka ovat hirvittäviä. Hirvittävyyteen liittyy myös tuskaa, vaikka ihminen on miten positiivinen tahansa. Peräkkäiset henkilöstä riippumattomat järkyttävät tapahtumat voivat myös muuttaa hänen perusasennoituimisensa elämään. Ehkäpä miedän on suositeltava kaikille uhreille vakavaa pään säätämistä nyt-hetkeen, vaikka tyngässä polttaa menetetyn raajan kipu, aivot ovat kalkkeutuneet dementiasta, mieli on pirstoutunut hajalle - niin, menkäämme sanomaan näille ihmisille, että eläkää tässä hetkessä. Nauttikaa elämästä, hyvät ihmiset, nauttikaa nyt-hetkestä, sanoo terve ihminen, jota itseäänkään luonto ei tule armahtamaan, kärsivälle.
Niin, koska näin on, haluan vain olla vapaa siitä, joka kärsimyksen aiheuttaa. Se on ruumis. Vankilaan pukattu, raajansa menettänyt tai vaikea dementikko ei voi olla vapaa. Mutta minä laulan, kuten hekin laulavat sydämensä syvyydessä joskus salaista toivettaan, sitä toivetta, että he joskus vielä saavat lentää vapaiden henkien tavoin taivaan tuskattomuudessa ja rakkaudessa.
http://www.youtube.com/watch?v=qd7vwA9kXEM&playnext_from=TL&videos=WrgaJ5pN8Xg
Luontoni ei ole olla ihminen vaan aivan jokin toinen, joka on vapaa. Se tieto on sydämessäni. Jaan orfilaisen käsityksen ruumiista sielun vankilana. Olkoon elämä lyhyt ja vapaus sen jälkeen ikuinen!
Mike Oldfield tuli katsottua joskus 80-luvulla livenä, en muista tarkkaa vuotta.
Olkoon tosiaan elämä lyhyt ja kiihkeä, sielun siirto nyt-hetkeen ennen katoavan lakastumista selkeä.
Tosin omat kiihkeydet on jo olleet ja meneet, mutta tämä jo paljolti nähty elämä se vain jatkuu ja jatkuu. Olin nuorena aivan varma siitä, että kuolen ennen 35 ikä-vuottani kuten kävi suurelle osalle kavereistani, mutta täällä sitä edelleen kärvistellään. Katsotaan nyt sitten ihan "piruuttaan baletti loppuun asti". :)
Elämässä tulee aika vaikea vaihe, kun autoritaarinen omatunto kuolee. Ei ole enää vastuussa muille kuin itselleen. En kuulu yhteiskuntaan muuten kuin nimellisesti. Minua eivät kiinnosta asiat, joita muut haluavat. Tämä on laukaissut melkoisen kriisin, koska itseyden kehitys on jäänyt ties minne. Minulle näin kävi suhteellisen nuorena. Jotkut heräävät vasta 40-50-vuotiaina. Elämässä täytyy olla mielekkyyttä, että jaksaa elää. Harmi kyllä kukaan ei voi kertoa, mikä on mielekästä juuri itselle, vaan se on selvitettävä itse.
Kun "elit täysillä" nuorena, miltä se nykyään näyttää? Olitko enemmän itsetuhoinen kuin kokeileva? Kuolivatko ystäväsi huumeisiin ja alkoholiin?
Mikään ei kiinnosta minua. Mietin vain, miksi olen täällä. Täytyy olla tie pois. There's too much confusion!
http://www.youtube.com/watch?v=14qTXRkAKr8
Niinpä, Jimi Hendrix 'jumalasta' seuraava. Annoin yhdelle pojistani hänen mukaan nimenkin. Tuo biisi on yksi Dylanin parhaista ellei paras ja Jimin versio ylivoimaisesti paras ja mielestäni se ainut oikea.
Erjuth, ymmärrän "yskäsi", olen itse ollut akuutissa ja nyttemmin kroonisessa jamassa juuri tuon asian kanssa. Minulla syyt olla vielä täällä liittyvät lähinnä lapsiini.
Elämäkaareni on ollut melko looginen, mutta ehdottomuudestani ja musta &valkoisuudestani johtuen hyvinkin värikäs. Vilpittömien ja viattomien lapsuus-vuosien jälkeen herännyt apinointi[personointi] johti minut sellaiseen henkiseen kurimukseen että pois alta. En tunnista tuota ulkoa-tuotua ja opittua persoonaa enää, en hänen ajatteluansa tai sanotaanko ajattelemattomuuttansa. Kun tuo ulkoa-tuotu ja opittu persoona mureni, jouduin ihme ja kumma lähinnä fyysiseen kurimukseen. Menetin kaiken fyysisen ja henkisen yhteyden entiseen elämääni. Tyhjiö tietysti aina täyttyy ja minun tapauksessa se täyttyi "hieman" toisenlaisella puuhastelulla kuin ennen. Tuon elämävaiheen elänyt persoona sai parhaat, reiluimmat ja rajuimmat kaverit ja paljoooon kokemuksia. Nuita ystäviäni on tapettu, kuollut viinaan, huumeisiin, onnettomuuksiin, itsemurhiin, heitä on linnassa, hullujen huoneella, vain muutama heistä on enää elossa.Tapasin yhden heistä eilen apteekissa. Olin ensimmäisenä asiakkaana ostamassa lääkkeitäni [olen sillä tavalla sairas, että lääkityksen on oltava jatkuvaa, kuolen siis parissa päivässä jos en ota tai saa lääkettä, minun ei tarvitsee tehdä itsemurhaa, luonto hoitaa asian luonnollisesti, jos olen luonnollinen ;).] ja tietysti unohdin painaa vuoropainiketta. Käännyin hakemaan lippua ja siinä seisoi vanha tuttu pipovinossa. Ulkokuori ja sivistystaso eivät todellakaan kohdanneet tuossa näyssä. Heitimme muutamat tervehdykset ja hän[tietysti] antoi ystävällisesti sen ykkös'lipun minulle. Hän huikkasi kadotessaan apteekin ovesta kaupungin vilinään; "Hyvää päivän jatkoa sinulle". Tuskin näen häntäkään enää koskaan.
Niin mihin jäinkään, ai niin, se "kolmas elämä" jota elän nyt, se ei tuonut mukaanaan enää uutta persoonaa[matkijaa]. Olen samassa kuosissa kuin edellisessä vaiheessa, mutta nyt sisäinen Itse on jotenkin vallitseva. Kaikki se kokemus ja eri vaiheet on tuonut tähän. En ole tavallaan kokemusteni summa, vaan kokemusteni "nylkemä ja paljastama pelkistys".
Jäljelle jäi tämä.
Apua ei neuvot välttämättä tuo.
Tarkoitusta tähän elämään voi vielä saada "pitämällä hieman sitä toista jalkaa maassa pää liikuessa jo pilvissä". Ei se ole hullumpaa harrastaa jotain "maallista", siis ihan mikä tuntuu kulloinkin kiinnostavalta,,vaikka edes hetkittäin, "Tuleen ei kannata jäädä makaamaan".
Hyvää kevään jatkoa ja nähdään :)
Kirjoituksesta huokuu pohdinnan syvällistä elävyyttä ja elettyä kokemusperäistä prosessointia. On tullut mietittyä miten kuvaisi sitä tapahtumaa, joka liittää ihmisen "universumin kansalaiseksi", pois privaatista minuudesta kohti kollektiivisempaa tietoisuutta.
Sitä voisi nimittää yksinkertaisesti havaitun ulkoisen maailman ja sisäisen maailman yhdentymiseksi. Tällöin sisäinen, ennen pelkästään kehossa ollut minä, laventuu kaikkeen minkä aistii (silmillään, korvillaan, tuntoaistillaan jne.). Kaikki minkä näkee on osa minua, ympäristöön laventunutta substanssia. Se myös pakottaa olemaan nykyhetkessä, koska kaikki mikä on, on minä. Ei ole minnekään menemistä, sillä minä on kaikkialla. Haaveet ovat poistuneet, menneisyys on kuollut, tulevaisuutta ei ole. On elämä, iäti muuttuva ja sykkivä prosessointi, joka on loppumaton. Elävä ja jatkuvasti muuttuva. Hiljainen.
Näin tahden kuvata. Runollisesti, sillä elämä on täynnä runouden elävyyttä, kaikkiallisen muutoksen ikuista kutsua.
Sellaista kokemusten sarjaa on todella vaikea kuvata missä lopulta ymmärtää[tieto kokemus] "jutun juonesta" ainakin päälisin puolin jotain oleellista. Minua häritsee näin wannabee gnostikkona materian ja tälläosen elämän olemuksen luonne, tunnen olevani kuin tunkkaisessa huoneessa ihmisten kanssa joita en tunne, enkä välttämättä haluakaan tuntea, ole nyt siinä sitten tyytyväinen. ;D
Järjestelmät pyrkivät maailmassamme tasapainoon. Kun jokin askarruttaa, se kertoo siitä, että tietoisuus suuntautuu uuden oppimiseen. Ristiriidattoman järjestyneisyyden (homeostaasin) saavutettuaan tietoisuus on ns. tyytyväinen, kunnes huomaa mahdollisesti taas mitä uutta opiskeltavaa on nokan edessä. Voitaisin toisaalta kysyä, että onko tyytyväisyys ehdollistettu johonkin tiettyyn tapahtumaan? Voidakseen olla tyytyväinen, pitääkö joidenkin määrättyjen tapahtumaehtojen välttämättä täyttyä?
Kerroin jostain äärimmäisestä, mutta näyttää siltä, että lähestymme täydellistä ykseyttä asteittain välivaiheiden kautta. Voimme elää nähdäkseni henkilöinä niin kauan kuin tahdomme. Voi toimia elämään täydellisesti sulautumatta jos se tuntuu oikeammalta. Luultavasti jonkinlainen yksilöllisyys säilyy aina laventumisesta huolimatta, tiedä häntä??
Minusta tuntuu että mitä enemmän oppii sitä enemmän on opittavaa. Opittavaa versoo esiin kuin jatkuvasti laajenevaa hermoverkkoa. Onko tiedolla edes lopullista rajaa olemassa? Sokrates taisi olla oikeassa sanoessaan, että tiedon korkein taso on sen myöntäminen, ettei tiedä mitään. Niin paljon on tiedettävää että suurikin tietomäärä on kaiken tiedon rinnalla yhtä kuin nolla. Ehkä mahdottomuuden tunteen edessä, joka tulee potentiaalisen tiedon valtaisasta määrästä, ihminen jossain vaiheessa tyytyy läsnäoloon ja "kohtuulliseen määrään" tietoa?? Materian luonnetta voimme pohtia ja tutkia, löytää hienoaineista ainetta, kvarkkeja ja ehkä hienoenergisempiäkin hiukkasia... Tietoisuutta voimme tutkia ja linkittää sitä kvanttitasoihin...
Ehkä tasapaino abstrahoinnin ja maadoittuneen [sosiaalisen] elämän välillä on järkevyyttä. Hölkkälenkki päivässä tekee poikaa, ei mitään lällykävelyä, kunnon liikettä niveliin tämä tarvitsee :D Aivojen omilla endorfiineilla osuutta tasapainoiseen läsnäoloon, niitä lisää ja fyysistä kuntoa niin kroppa ei hyydy alta kesken kaiken :) Hölkän / kävelyn voi muuten muuttaa läsnäoloksi eli meditaatioksi, aluksi se on haastavaa mutta onnistuu kyllä.
Joskus sitä toivoo [äheltäessään huonokuntoisena] että sitä vielä kerran innostuisi kuntoilusta. Kollina tuli treenattua kaikenlaisia pallopelejä ja nosteltua painoja ja kaikkee semmosta enemmän kuin 'lääkäri määrää' ja jotenkin sain siitä[kin] puuhastelusta kylläkseni. Meditoida voi tosiaan säännöllisissä rutiineissa, vaikka sitten lenkkeillessä. Tiedon osalta tuntuu jotenkin välillä turhalta tietää, kun on jo sisällään tunne pehmeästä perilläolosta. Olen ollut aina hieman sitä mieltä, että totuus ei löydy ulkoisesta, siis vaikka kaurapuurosta, vaan fiiliksestä--> hyvyydestä, rakkaudesta ja sen semmoisesta, aivan kuten viisaasti todettu; "Joka rakastaa tuntee Jumalan".
Lohdullinen osaat olla veliseni :), rohkaiset minunakin, jokaista omanlaisenaan, se osoittaa Itsestäsi kauniita asioita, olen oikein itsekin ylpeä että saan viisaudessasi kylpeä[ruono pukkaa ;)]. :)
Jos näet jotain tekstissä niin olet sellainen. Sanoit viisaaksi, olet siis itse sellainen. No, tämän jo tiesitkin.
Minua huolettaa nämä nuoret ahdistuneet. Nuorissa on yhä enemmän ahdistusongelmaisia. Kuulunee katharsikseen, jonka läpikäytyään on vahvempi.
Yksinkertainen ohjelma ahdistuksen lieventämiseksi on
1. kevyt säännöllinen liikunta, jotta tunnelukkoja ja urautuneita ajatusmalleja saadaan muunnettua
2. optimistinen suhtautuminen elämään ja hyvät sosiaaliset suhteet ----> erakoituminen johtaa useimmiten ahdistukseen ja jos maailma nähdään vihamielisenä, niin tulos on pitkän päälle katastrofi.
3. elämän tarkoituksen löytäminen, ilman tarkoitusta ei pärjää
(keskitysleiriltä selvisivät hengissä ne joilla oli joku tarkoitus elämälleen)
Kolmas kohta on ehkä haastavin. Jos on kovin ahdistusongelmainen ja hautoo esim. itsaria, niin sellaiselle ei sovi meditaatio vaan psyykenlääkkeet.
Meditaatio on psyykkisesti terveitä varten. Pää pitää olla hoidettu ainakin kohtuulliseen kuntoon ennen mietiskelyharjoituksia.
Tuo kolmen-kohdan-ohjelma vaikuttaa ihan hyvältä.
Elämän tarkoitusta on syvemmin hieman vaikea hahmottaa.
Toki elämänsä tarkoitus voi olla yksilölle ihan mikä vaan, lapset ei ole hassumpi, tai harrastus, työ, rahan haaliminen, siis ihan mikä nyt tuntuu yksilölle tärkeältä, mutta kun syvemmin miettii, oivaltaa ettei itse Elämällä ole tarkoitusta?
Elämä muotoutuu ja ilmenee meille loogisena jatkumona, sarjana tapahtumia jotka voidaan hahmottaa jälkikäteen järjestyksinä joista on mahdollista hahmottaa jonkinlainen tarkoitus jokaisesta siihen kuuluvasta tapahtumasta. Asiat siis luonnollisesti seuraavat toinen toisiaan, eli johtavat loogisesti asiasta seuraavaan yksilön elämässä kuin myös laajemmin.
Tarkoituksettomuus voi myös nousta tarkoitukseksi. Tarkoitukseton elämä antaa haastetta kestää tuota ajatusta, ajatusta sitä ettei ole päämäärää on vain matkaa, jonkinlaista etenemistä loputtomiin.
Nyt-Hetki = Elämä.
Ihminen hahmottaa yleisesti ottaen muistoista itsensä, joko omista tai ennen eläneiden. Nyt-Hetkessä elämisellä tarkoitan flowmaista ajattomuutta/olemattomuutta, jossa kaikki on yksinkertaisesti juuri siinä hetkessä. Ei ole mennyttä, ei tulevaa, ei myöskään siksi persoonaa/matkijaa, joka menneistä/tulevasta itseään hahmottaisi, on vain Tarkkailija.
Voisi siis ajatella "sielunsa menettämisen" olevan juuri Nyt-Hetkeen orjentoitumista. Meditaatisessa ["ajattelemattomuudessa"] tilattomuudessa, jossa kaikki on yhden pisteen läsnäolossa ei ole tilaa hajoittaville aatoksille.
Hetkessä elämistä markkeeraa, noin yleisessä mielessä, kaikenlainen täysillä tekeminen. Kyse on siis tosi asiassa muistojen keräämisen kautta tapahtuvasta tulevaisuuden mielekkääksi tekemisestä.
Tarkoittamani 'Nyt-Hetki' huokuu päin vastoin kiinnittämättömyyttä kaikkeen, niin materiaan, tekemiseen, yksilöön. Kaiken'moinen 'vastus' kun katoaa jää ainoastaan ajatus johon Tarkkailija sulautuu. Vastuksen puuttuessa voi "virtaus" maailmankaikkeuden rakenteista olla mahdollista. Tarkoita "virtrauksella" sitä, että kokemus jopa 'kaikkitietämisestä' voi napsahtaa kohdalle.
Tietenkin tuosta gnosiksen[Tiedon] kohtaamisesta jää vain hiipuva muisto, koska materia ottaa elävällä ihmisellä tarpeineen vallat.
Nyt-hetki on avain kaikkien psyyken ongelmien hälvenemiseen. Kun on siihen riittävästi juurtunut niin on mahdotonta kaivata minnekään. Juuri se on takertumattomuutta, itse nyt-hetkeenkään ei voi takertua objektina. Siinä vain ollaan.
Teen ohjelmajulistusta niille meille, jotka eivät kykene olemaan lainkaan nyt-hetkessä. Jos joku on ahdistunut tai kaipaa pois, vaikkapa taivaaseen tai minne vain parempaan, on se merkki, että ei vielä eletä riittävästi nykyhetkeä. Tässä hetkessä on mahdotonta stressin tai muun turhauman elää. Siinä eivät elä edes haaveet, joista psyyke saisi elinvoimaa turhautumisiin.
Elämän tarkoituksettomuus on myös tarkoitus. Mikä tahansa kelpaa periaatteessa tarkoitukseksi mielenterveyden näkökulmasta ajatellen, lakien puitteissa toki. Nyt-hetki luonnonmukainen tarkoitus, koska se on aina läsnä. Tämän hetken ympäristössä "kuohuu", kuohunta ei vaikuta siihen millään lailla, se on vuoksen ja luoteen lailla tulevien tunneheilahtelujen tavoittamattomissa.
Psyyke elää kaikenlaisista paremman elämän haaveiluista ja mielikuvista, joita se elättelee. Se pelkää eli vihaa nykyhetkeä, koska kuvittelut eli stressit, joista psyyke saa elinvoimaa, kuolevat siinä.
Nykyhetkessä oleminen on ainoa oikea itsari (huom. nimimerkki Erjuth). Tätä psykologista kuolemaa on mainostettu tällä palstalla, vain se voi vapauttaa.
Suunnitteleminen ja asioiden miettiminen onnistuu nykyhetkessäkin, mutta silloin se on takertumatonta. Kun aivot ovat lakanneet luonnonmukaisesti nyhetkessä prosessoimasta, niin ajatukset hälvenevät itsestään ja tilalle jää tyhjyys. Ne prosessoivat vain kun on pakko, muuten ne selkenevät. Tämä on ero "kärsimyshetkeen", joka on muuta kuin nykyhetkeä. Tämä tyhjyys on täynnä iloa ja rauhaa. Tässä taas kokemus lyhykäisesti.
Eikö aikuinen keksi muuta tekemistä?
Cypolla taitaa olla puuhailut vähissä?
Kaivelin juuri äskön pyykki-koneen uumenista eilistäpäivää. Ei vaa, ei minua muut asiat enää oikein kiinnosta, on tullut jo elettyä, nyt on aika miettiä ja oleskella.