En nyt tiedä, kuuluuko tämä varsinaisesti tänne, mutta kirjoitanpa kuitenkin...
Minulla on viime aikoina alkanut ilmetä omituisia pelko- ja ahdistuskohtauksia. Paniikkikohtauksia olen saanut aiemminkin, suurimmilta osin olen aina ollut silloin humalassa, ja silloin kohtaukset ovat menneet hyperventilaatioon asti. Kuitenkin laitoin ne aina ns. kännin piikkiin, enkä sen kummemmin niistä välittänyt. Puhuin asiasta myös psykologille, kun sain ensimmäisiä kertoja näitä kohtauksia, mutta hän sanoi niiden olevan normaaleja, jokainen ihminen kärsii niistä kuulemma. Niin minäkin ajattelin, enkä siis välittänyt asiasta sen enempää, vaikka olisi ehkä pitänyt jatkaa niistä keskustelua...
Viimeisen kolmen kuukauden aikana kuitenkin monetkin arkipäiväiset asiat ovat alkaneet olla todella epämiellyttäviä, koska saan todella helposti näitä ahdistuskohtauksia. Varsinkin kaikki tilanteet, jossa johonkin pitäisi lähteä - oli kyse sitten ystävien tapaamisesta tai kauppaanmenosta, saavat aikaan minussa järjetöntä pelkoa. Lähtötilanteessa kotona alkaa jalat mennä todella makaronimaisiksi, pää "sumenee", sydän tykyttää ja vatsassa kiertää (vatsani reagoi muutenkin todella herkästi mm. stressiin) ja tulee pahoinvointia.
Ja jos siitä huolimatta lähden, niin viimeistään matkalla olo yleensä huononee. Eräänä kertana jouduin jopa jäämään pois junasta ja kääntymään takaisin kotiin, koska oloni meni niin huonoksi.
Eilen viimeksi tuli todella epätoivoinen olo - jo ennen junan saapumista aloin hikoilemaan ja vatsassa velloi. Päätin kuitenkin lähteä, koska olin sopinut tapaavani ystäväni. Junassa yritin juoda hiljalleen vettä ja olla ajattelematta tilannetta, mutta taas pelko sai minusta vallan. Tärisin kuin haavanlehti, hikoilin voimakkaasti ja hengityskin tiheentyi. Oli pakko jäädä junasta, hädintuskin pystyin kävelemään penkille istumaan, yritin vain keskittyä hengittämiseen vaikka päässä pyöri ajatus "miten mä pääsen enää kotiin, ei herrajumala mä kuolen, tää on kamalaa, apua entä jos mä oksennan tai pyörryn". Itkuisena soitin kaverilleni, yritin mongertaa että tule tänne, mä en pysty liikkumaan.
Olo meni hiljalleen ohi, mutta laukaisi taas aivan mielettömän pelon lähtemistä kohtaan. Olen yrittänyt "siedättää" itseäni, eli pakottaa itseni lähtemään olosta huolimatta ja "puhunut" äänettömästi itselleni järkeä, että eihän tässä mitään pelättävää ole! Yksinlähteminen on pahinta, mutta näin on myös käynyt vaikka lähtisin poikaystäväni kanssa samaa matkaa. Ei tosin yhtä voimakkaasti, mutta olen silloin ihan muissa maailmoissa, pää tuntuu ihan pumpulilta ja jalat on velliä. Kaupassakin saatan yhtäkkiä sanoa poikaystävälleni, että ostetaan nyt äkkiä pakolliset jutut ja lähdetään pois, mun on pakko saada ilmaa.
Ja näitä kertoja on siis lukuisia useampia, suurin osa kohdistuu siis kun johonkin pitäisi lähteä, mutta välillä myös kotona ilmenee näitä, tosin lievempinä. Olen viikot yksin kotona, ja pelkään jatkuvasti sitä, että kohta erakoidun kun en voi lähteä enää mihinkään saamatta kohtausta. Ja eilisen jälkeen olen entistäkin varmempi, etten enää halua lähteä yksin mihinkään, vaikka pakkohan se olisi päästä pois tästä tilanteesta. Pelkään vaan liikaa :(
Mitä helkuttia minä nyt teen? En haluaisi olla joka päivä yksin kotona, mutta en näemmä kykene lähtemään. Inhoan sosiaalisia tilanteita, vaikka ennen minä olen nauttinut seurasta, ihmismassasta ja ulkonaolosta. Minä, joka olin pirteä, iloinen, energinen ja aina valmis lähtemään kaikkialle, seurasta tai paikasta riippumatta, olen nykyisin vainoharhainen, epätoivoinen ja pelokas ihminen. En edes kehtaa puhua tästä kellekään, sillä pidän itseäni typeränä ja ajattelen, että mieleni vain kummittelee. Miksi en saa sitä mielen kummitusta kuriin? Miksi juuri minä, joka olen aina ollut sosiaalinen ja reipas ihminen?
Anteeksi avautuminen, tämä on vain ainoa paikka, mihin nyt toistaiseksi pystyn puhumaan :(
Minulla on viime aikoina alkanut ilmetä omituisia pelko- ja ahdistuskohtauksia. Paniikkikohtauksia olen saanut aiemminkin, suurimmilta osin olen aina ollut silloin humalassa, ja silloin kohtaukset ovat menneet hyperventilaatioon asti. Kuitenkin laitoin ne aina ns. kännin piikkiin, enkä sen kummemmin niistä välittänyt. Puhuin asiasta myös psykologille, kun sain ensimmäisiä kertoja näitä kohtauksia, mutta hän sanoi niiden olevan normaaleja, jokainen ihminen kärsii niistä kuulemma. Niin minäkin ajattelin, enkä siis välittänyt asiasta sen enempää, vaikka olisi ehkä pitänyt jatkaa niistä keskustelua...
Viimeisen kolmen kuukauden aikana kuitenkin monetkin arkipäiväiset asiat ovat alkaneet olla todella epämiellyttäviä, koska saan todella helposti näitä ahdistuskohtauksia. Varsinkin kaikki tilanteet, jossa johonkin pitäisi lähteä - oli kyse sitten ystävien tapaamisesta tai kauppaanmenosta, saavat aikaan minussa järjetöntä pelkoa. Lähtötilanteessa kotona alkaa jalat mennä todella makaronimaisiksi, pää "sumenee", sydän tykyttää ja vatsassa kiertää (vatsani reagoi muutenkin todella herkästi mm. stressiin) ja tulee pahoinvointia.
Ja jos siitä huolimatta lähden, niin viimeistään matkalla olo yleensä huononee. Eräänä kertana jouduin jopa jäämään pois junasta ja kääntymään takaisin kotiin, koska oloni meni niin huonoksi.
Eilen viimeksi tuli todella epätoivoinen olo - jo ennen junan saapumista aloin hikoilemaan ja vatsassa velloi. Päätin kuitenkin lähteä, koska olin sopinut tapaavani ystäväni. Junassa yritin juoda hiljalleen vettä ja olla ajattelematta tilannetta, mutta taas pelko sai minusta vallan. Tärisin kuin haavanlehti, hikoilin voimakkaasti ja hengityskin tiheentyi. Oli pakko jäädä junasta, hädintuskin pystyin kävelemään penkille istumaan, yritin vain keskittyä hengittämiseen vaikka päässä pyöri ajatus "miten mä pääsen enää kotiin, ei herrajumala mä kuolen, tää on kamalaa, apua entä jos mä oksennan tai pyörryn". Itkuisena soitin kaverilleni, yritin mongertaa että tule tänne, mä en pysty liikkumaan.
Olo meni hiljalleen ohi, mutta laukaisi taas aivan mielettömän pelon lähtemistä kohtaan. Olen yrittänyt "siedättää" itseäni, eli pakottaa itseni lähtemään olosta huolimatta ja "puhunut" äänettömästi itselleni järkeä, että eihän tässä mitään pelättävää ole! Yksinlähteminen on pahinta, mutta näin on myös käynyt vaikka lähtisin poikaystäväni kanssa samaa matkaa. Ei tosin yhtä voimakkaasti, mutta olen silloin ihan muissa maailmoissa, pää tuntuu ihan pumpulilta ja jalat on velliä. Kaupassakin saatan yhtäkkiä sanoa poikaystävälleni, että ostetaan nyt äkkiä pakolliset jutut ja lähdetään pois, mun on pakko saada ilmaa.
Ja näitä kertoja on siis lukuisia useampia, suurin osa kohdistuu siis kun johonkin pitäisi lähteä, mutta välillä myös kotona ilmenee näitä, tosin lievempinä. Olen viikot yksin kotona, ja pelkään jatkuvasti sitä, että kohta erakoidun kun en voi lähteä enää mihinkään saamatta kohtausta. Ja eilisen jälkeen olen entistäkin varmempi, etten enää halua lähteä yksin mihinkään, vaikka pakkohan se olisi päästä pois tästä tilanteesta. Pelkään vaan liikaa :(
Mitä helkuttia minä nyt teen? En haluaisi olla joka päivä yksin kotona, mutta en näemmä kykene lähtemään. Inhoan sosiaalisia tilanteita, vaikka ennen minä olen nauttinut seurasta, ihmismassasta ja ulkonaolosta. Minä, joka olin pirteä, iloinen, energinen ja aina valmis lähtemään kaikkialle, seurasta tai paikasta riippumatta, olen nykyisin vainoharhainen, epätoivoinen ja pelokas ihminen. En edes kehtaa puhua tästä kellekään, sillä pidän itseäni typeränä ja ajattelen, että mieleni vain kummittelee. Miksi en saa sitä mielen kummitusta kuriin? Miksi juuri minä, joka olen aina ollut sosiaalinen ja reipas ihminen?
Anteeksi avautuminen, tämä on vain ainoa paikka, mihin nyt toistaiseksi pystyn puhumaan :(
Vastaukset 11
Vanhimmat
Anteeksi, tulikin todella pitkä teksti. Toivottavasti joku jaksaa kuitenkin lukea, siitä olisi minulle hurjasti apua jos tietäisin, että edes joku lukee tai jopa ymmärtää tuntemuksiani.
ootko tosissasi tuon ahdistikssesi kanssa
hae vaan apua lääkäristä vaikka se ei helppoa olekkaan
oireesi voi viitata myös keuhkoemboliaan
milla ainakin samoja oireita ja apua ooli tosi vaikeeta saada
Olen tosissani ahdistuksen kanssa, ja tiedän kyllä että kyse on ahdistuksesta. Kuten mainitsin, se ilmenee lähestulkoon aina samassa tilanteessa (eli siis juurikin kun olen lähdössä pois kotoa), mutta toisinaan saattaa tulla myös kotona. Nimenomaan niitä ahdistuksellisia tunteita, jotka alkavat oireilla myös fyysisesti (eli juurikin pahoinvointi, tärinä, sydämentykytys, hikoilu, harvemmin mutta joskus hengityksen nopeutuminen, jalat tuntuu löysiltä ja päässä pyörii), jolloin siis tilanne on karkaamassa yleensä pahasti käsistä. Onneksi olen tähän mennessä saanut jotenkuten rauhoitettua itseni, mutta nyt tuo viimeisin kuvailemani kohtaus meni pidemmälle kuin aiemmin...
Kannattaakohan tässä mennä terv.keskuslääkärille vai suoraan psykologille?
Kiitos avuliaille.
Hei sinä!
Itselläni on viimeisen parin vuoden aikana ilmennyt semmosia paniikkioireita mitä en ole aiemmin kokenut. En ole uskaltanut puhua niistä vielä muille, kun asia pelottaa minua.. Toivon että saat apua pian tuohon asiaan sillä tiedän oikeasti miltä sinusta tuntuu :(
minulla nämä pelkotilat syntyvät myös tietynlaisissa sosiaalisissa tilanteissa. Ja tuntuu että näitä kohtauksia tulee kokoajan enemmän. Minulla on viimeaikoina ollut paljon stressiä, joten en tiiä onkohan näillä ns kohtauksilla tekemistä sen stressin kanssa. Minulle tulee niissä tilanteissa sellainen olo että haluan paeta paikalta ja on muutenkin tosi ahdistava olo. Tuntuu että vatsassa kiertää ja tulee muuten huono olo, vapisuttaa ja on hirveän levoton olo ja tuntuu ettei pysty olemaan paikallaan. Tähän asti kohtaukset ovat pysyneet hallinnassa, mutta minua jatkuvasti pelottaa että uusi kohtaus syntyy kun tiedän joutuvani sellaiseen tilanteeseen missä kohtaukset aina syntyvät...
en tiedä oliko tästä viestistä sinulle mitään apua, mutta tiedät ainakin ettet ole ainut tämän asian kanssa.:(
Ensinnäkin, et sinä ole yhtään typerä, vainoharhainen tai epätoivoinenkaan. Olet "vain" saanut riesaksesi paniikkikohtaukset...
Olin itse ihan täysin samanlaisessa tilanteessa muutama vuosi sitten. Ironista kyllä, olen ollut myös aina hyvin sosiaalinen ihminen. Mutta sitten kaikki muuttui, kun sain ensimmäisen paniikkikohtauksen. Aloin pelkäämään, jos sama tunne iskee uudelleen ja sehän tietenkin tuli takaisin. Ensin se tuli vain tietyissä paikoissa, kuten ruokailutilanteissa, sitten kaupoissa, elokuvissa, kahviloissa, töissä... Eli yleistyi ihan joka paikkaan. Ainut paikka, missä tunsin oloni suurimman osan ajasta "hyväksi" oli kotini. En uskaltanut edes lähteä ystävieni tai poikaystäväni kanssa minnekään. Hölmönä yritin kuitenkin totuttaa itseni epämukaviin tilanteisiin ja ajattelin, että järkeistän jotenkin sen tunteen pois. Se ei sujunut kyllä ihan niin mallikkaasti ja lopulta tärisin kotona ja itkin, kun piti jonnekin lähteä... Myös tuo sinun tilanteesi junassa kuulostaa hyvin tutulta. Olin kauhusta kankea koko junamatkan ajan ja määränpäähäni päästyäni ihan väsyksissä.
Tiedän omasta kokemuksesta, että kaikki eivät varmasti selviä paniikkikohtauksista "järkeistämällä", vaikka sitä toivookin. Itse kärsin noista kohtauksista vuosia ihan turhaan ja odotin siihen asti kun tilanne alkoi olla jo täysin mahdoton. Suosittelen menemään terveyskeskuslääkärille tai yksityiselle ja kertomaan tilanteestasi. Itse menin lopulta yksityiselle, ja sieltäkin teki mieli juosta ulos. Mutta kun lopulta sain kerrottua asiasta, niin paraneminen alkoi. (sain lääkityksen) Nyt pystyn elämään taas normaalia elämää ja olen sosiaalinen oma itseni :) Alussa olin myös lääkkeitä vastaan, mutta näin myöhemmin ajatellen se oli parasta mitä olen itseni hyväksi tehnyt. Jos vertaan tämänhetkistä tilannetta menneeseen, niin en olisi koskaan voinut edes kuvitella, että elämä voisi jälleen muuttua näin hyväksi :)
Ja ei kannata tosiaan syyllistää itseään tuosta! Paniikkihäiriö aiheutuu monista tekijöistä ja on sairaus muiden joukossa. Meitä on paljon, jotka sairastaa samaa. Et siis ole yksin asian kanssa! (vaikkei se ehkä kamalasti lohdutakaan) Mutta tsemppiä sinulle!
Tarinanne olivat kuin omasta elämästäni, aivan samanlaista kujanjuoksua... Sinnittelin liian pitkään vaivani kanssa, kunnes rupesi niin paljon potuttamaan että varasin ajan lekurille. Sain purettua asiani ja lääkäri kysyi että miksi ihmeessä sinnittelin niin kauan. Sain lääkityksen ja nyt alkaa elo olemaan niinkuin ennenkin, pieniä jännityksiä tulee mutta ne ei haittaa elämääni enää kovin paljoa ja olen saanut taas elämänilon takaisin. Tsemppiä ja kannattaa hakea apua!
Kiitos paljon vastauksista :)
Nimimerkki "sdiogh", minulla on myös alkanut noin, että tulee tietyissä tilanteissa, eli silloin kun olen lähdössä kotoa. Aluksi se pysyi lievempänä, kummittelevana haamuna pään sisällä, ja sain pidettyä itseni kasassa, kun pakotin itseni jäämään tilanteeseen, koska tiesin, että kaikki muuttuu pahemmaksi jos luovutan ja lähden kotiin. Joitakin kertoja kuitenkin annoin ololleni periksi, ja tosiaan saatoin itkeä kotona ja olla hyvin pettynyt itseeni, kun en yksinkertaisesti vain kyennyt lähtemään. Olen myös aina ollut alipainoinen, enkä voi sietää sitä, jos joku kommentoi painoani. Yritän lihottaa, syön paljon, mutta en liho. Siksi tietyissä tilanteissa (juuri ruokailut pahiten!) stressaan todella paljon - mm. poikaystäväni mummi haukkui minut aivan avoimesti anorektikoksi, ja ihmetteli kovaan ääneen, miten hänen pojanpoikansa on voinut valita tällaisen eukon. Luojan kiitos poikaystäväni kuitenkin seisoi tukenani, mutta tuo tilanne oli todella epämiellyttävä. Silloin en kärsinyt vielä näistä kohtauksista, mutta osittain tuonkin takia muiden seurassa ruokailu alkaa pelottamaan, koska ajattelen koko ajan että ihmiset tuijottavat, ihmiset arvostelevat annokseni kokoa, ajattelevat että tahallani syön vähän (olen aina ollut tyyppiä "syön vähän, mutta usein").
Nykyään tosiaan olen huomannut kohtausten voimistuvan... Enkä enää pysty hillitsemään niitä samalla tavalla kuin ennen. Ennen saatoin pärjätä, vaikka olo oli kamala, mutta en sallinut sen mennä liian pitkälle. Nyt olen huomannut, että en voi enää sille mitään, se vie minusta voimat, ottaa vallan, joudun alistumaan kohtausten armolle ja luovuttamaan.
Enkä vieläkään voi ymmärtää, miksi juuri silloin, kun menen tapaamaan ystäviäni. Se on asia, josta nautin, joka yleensä tuottaa minulle todella hyvän mielen, nautin ihmisten seurasta. Nykyään myös tosiaan kaupassakäynti saattaa olla voimakas haaste, mutta toistaiseksi olen selvinnyt sillä, että mietin valmiiksi ostokset, käyn tutussa kaupassa jossa muistan missä asiat ovat, nappaan ne mukaani ja kassan kautta suuntaan kotiin. Se tapahtuu niin nopeasti ja järjestelmällisesti, etten oikeastaan edes ehdi panikoimaan.
Hyvä, että sain edes joiltakin hieman vertaistukea, ja yritän nyt ajatella, että teen itselleni palveluksen menemällä keskustelemaan asiasta. Ehdottomasti haluankin, että tämä ei enää pahene, mutta se voi hyvin olla mahdollista, jos en saa hoidettua tätä.
Netissä on niin paljon helpompi puhua anonyyminä kuin joillekin kavereille. Joillekin kavereille olen selittänyt tilanteen, miksen voikaan lähteä, mutta suurin osa tuntuu vähättelevän sitä sanomalla "no lähde vaan, kyllä se olo ohi menee" tai "joo toi on vaan ohimenevää turhaan stressaat". Se, että moni ei ymmärrä millaista kamppailua käyn kehoni sisällä, saattaa vain pahentaa tilannetta. Vaikka itsekin vähättelen sitä jollain tapaa, ei ole mielestäni sama asia kuin se, etten saa tukea ystäviltä jos oikeasti tärisen niin paljon että en meinaa pysyä pystyssä...
Ja sinullekin nimimerkki "rehrtjgjgtjgj" voimia ja tsemppiä, sinäKÄÄN et ole tämän kanssa yksin! :)
minullakin on ollut hirveän iso kynnys kertoa tästä ahdituksesta lähipiirilleni. En ole vielä uskaltanut kertoa muille kuin avopuolisolleni koska pelkään etteivät ihmiset osaa suhtautua asiaan haluamallani tavalla ja kuten sanoit ovat vaan että "'älä anna sen paniikin häiritä sinun elämää vaan elä normaalisti" kun se ei ole mahdollista.. oman pään sisällä on vain sellainen tunne niissä tilanteissa että menee järki ja itsekontrolli häviää..
Sain kuitenkin itseäni niskasta kiinni ja menen tänään terveydenhoitajalle puhumaan tästä asiasta ja kysyn hänen mielipidettään mitä minun pitäisi tehdä :) toivottavasti siitä on jotain apua.
oletko sinä "epätoivoinen :(" jo päässyt keskustelemaan asiasta jonkun kanssa? Kaikkea hyvää sinulle :)
Lue Raamattua
tai emboliasta
Heti alkuun sinulle nim.merk.7u mitä helvettiä koko ajan jauhat Emboliasta! paniikki ja ahdistus ovat kyllä eri asioita...painu eri osastolle missä puhutaan emboliasta....
Minulla aivan samanlaisia oireita ollut vuosikausia kuin aloittajallakin.
ja se kun yhtäkkiä juuri tulee niin voimaton ja aivan kuin olisi jossain eri maailmassa tekee paniikkihäiriöstä niin pelottavan tuntuisen ja vielä kun se tuntuu ettei se menekkään ohi vai meneekö niin tekee sitä epävarmuutta lähteä enää mihinkään.