Läheinen henkilö sai aivoverenvuodon viikko sitten. Ihminen, joka siis on liikkuva, erittäin työteliäs superterve ja sivistynyt älykkö. Elämme kaikki suuressa toivossa, että hän kuntoutuu pitkällä aikavälillä normaaliksi tai ainakin lähes normaaliksi. Vanhemmat sairaanhoitajat luovat kauniisti toivoa vaikka mitään varmaahan ei näissä jutuissa liene. Yksi nelikymppinen sairaanhoitaja totesi kahteen eriotteeseen kuinka on huono potilas eikä mikään onnistu - "voihan olla ettei opi koskaan nielemään" - SIIS POTILAAN KUULLEN JOKA ON KOKO AJAN OLLUT JÄRJISSÄÄN. Niskaveuorelaisena en kuvittelisi reagoivani asiaan niin suuresti, koska kyseessä lienee joku kotonakiusattu tai persoonallisuusongelmainen ihminen. Järkytyin asiasta kuitenkin suuresti, koska kyseessä on rakas ja hypertoimiva ihminen. Miten tämä vaikuttaa häneen ja hänen kuntoutumiseensa? Miten voi ammatti-ihminen käyttäytyä edellämainitulla tavalla? Kyseessä vielä maan toinen ao. huippuyksikkö. Asia on pieni, mutta meille niin helvetin iso.
Aivoverenvuoto
17
6083
Vastaukset
- ammattitaidoton?
Monenlaisia töksäyttelijöitä on sairaalassa työntekijöinä. Tee valitus tapahtuneesta niin ei ainakaan toistu.
- tiikeri39
Hoitohenkilökunnan tökeröstä käyttäytymisestä ehdottomasti valitus .Minun kokemukseni on myös läheisestä
samanikäisestä ihmisestä ja voin sanoa että toiveesi toipumisesta eivät ole ollenkaan epärealistisia.Se että kaikki täytyy aloittaa opetella alusta,nielaisemisesta alkaen, ei saa alkaa lannistaa läheisiä.Vaikka tuntuisi
siltä että toipuminen on hidastakin sitä tapahtuu kaiken aikaa.Hienoa että hänellä on kaltaisesi ihminen lähellään ja käy vain taistoon terrierin tarmokkuudella sairastuneen puolesta.Ihminen joka on menettänyt
mahdollisesti puhekykynsä aivoverenvuodon seurauksena on aivan puolustuskyvytön kaltoinkohtelun edessä.
Meidän lähellä olevien oikeus ja velvollisuus on tulla avuksi.Tärkeää on että kuntoutus toipumisen myötä saadaan hyvin käyntiin.Suosittelen luettavaksi DR. JILL BOLTE TAYLORin kirjaa ELÄMÄNI OIVALLUS kuinka toivuin aivohalvauksesta. Hän on amerikkalainen aivotutkija joka sai itse aivoverenvuodon ja kertoo toipumisestaan.Onnea työhösi.Saatat kohdata vasoinkäymisiäkin. Älä lannistu.Terv. saman kokenut- navetan taa
Kiitos vastauksistanne ja kirjavinkistä. Luen kirjan, josko voisin olla mahdollisimman hyvä läheinen. Potilas siirrettiin kuntoutukseen, mutta palasi tehotarkkailuun, pullistuma. Leikataan ellei parane kortisonilla. Tajuissaan ja vastailee nyökkäilemällä ja niin normaali kun tilassaan voi. Hyvät lääkärit, mutta "katsomme perään". Toivomme parasta emmekä pelkää pahinta.
- ltl
navetan taa kirjoitti:
Kiitos vastauksistanne ja kirjavinkistä. Luen kirjan, josko voisin olla mahdollisimman hyvä läheinen. Potilas siirrettiin kuntoutukseen, mutta palasi tehotarkkailuun, pullistuma. Leikataan ellei parane kortisonilla. Tajuissaan ja vastailee nyökkäilemällä ja niin normaali kun tilassaan voi. Hyvät lääkärit, mutta "katsomme perään". Toivomme parasta emmekä pelkää pahinta.
täällä kanssa aivoverenvuotopotilaan omainen. sanottu että voi viedä toipuminen vuoden tai enemmänkin. kärsivällisyyttä vaatii ja rankkaa on niin potilaalle kuin omaisillekin. epävarmuus pahinta, puhuminen ja liikkuminenkin sujuu tuella, muisti palaillu hyvin mutta pahinta on potilaan tajunnan tilanne, ei tajua kokonaisuutta, kuvittelee pystyvänsä entisiin asioihin, työhön ja autolla ajoon. myös tunnemaailmavaikuttaa olevan aika sekaisin
- tiikeri39
ltl kirjoitti:
täällä kanssa aivoverenvuotopotilaan omainen. sanottu että voi viedä toipuminen vuoden tai enemmänkin. kärsivällisyyttä vaatii ja rankkaa on niin potilaalle kuin omaisillekin. epävarmuus pahinta, puhuminen ja liikkuminenkin sujuu tuella, muisti palaillu hyvin mutta pahinta on potilaan tajunnan tilanne, ei tajua kokonaisuutta, kuvittelee pystyvänsä entisiin asioihin, työhön ja autolla ajoon. myös tunnemaailmavaikuttaa olevan aika sekaisin
Paranemisee saattaa mennä kyllä aikaa jopa vuosia. Minusta tärkeää on kuitenkin että läheiset ovat
tukemassa positiivisesti ja kertoa editymisestä.Potilaan elämähän on mullistunut totaalisesti ja mielialat
vaihtelevat epätoivosta toivoon.Paranemisen myötä kyllä löytyy relismikin.Ehkä on ihan hyväkin että
pyrkii palaamaan entisiin asioihin jospa se kannustaisi yrittämään parhaansa kuntoutuksessa ja pitäisi yllä
positiivista mielialaa. - navetan taa
tiikeri39 kirjoitti:
Paranemisee saattaa mennä kyllä aikaa jopa vuosia. Minusta tärkeää on kuitenkin että läheiset ovat
tukemassa positiivisesti ja kertoa editymisestä.Potilaan elämähän on mullistunut totaalisesti ja mielialat
vaihtelevat epätoivosta toivoon.Paranemisen myötä kyllä löytyy relismikin.Ehkä on ihan hyväkin että
pyrkii palaamaan entisiin asioihin jospa se kannustaisi yrittämään parhaansa kuntoutuksessa ja pitäisi yllä
positiivista mielialaa.Kiitos kannustuksesta. Olemme realisteja ja varaudumme pitkään toipumiseen. Mies on 69v, mutta ei pelkästään urheilukuntoinen vaan myös nuori päästään. Siinä mielessä onni onnettomuudessa. Ei verenpainetta, ei tupakointi, ei suolaa, askeettinen hyvä ruokavalio, liikuntaa leposyke 52, paljon ruumiillista työtä ja tiedollista aktiviteettia mm. tekniikka, taloutta, historiaa, kosmologiaa yms. Eli pää varmasti hyvässä kunnossa ja peruskunto hyvä. Kunhan vaan nyt se pullistuma siellä päässä rauhoittuu keinolla tai toisella ja kuntoutus pääsee kunnolla alkamaan. Itse yrittää varmasti ja on sitkeämpi kun pohjanmaan honka. Sitä vaan joskus ihmettelee, että miten sattuma meitä kuljettaa. Koskaan ei tiedä.
- toivoa on
navetan taa kirjoitti:
Kiitos kannustuksesta. Olemme realisteja ja varaudumme pitkään toipumiseen. Mies on 69v, mutta ei pelkästään urheilukuntoinen vaan myös nuori päästään. Siinä mielessä onni onnettomuudessa. Ei verenpainetta, ei tupakointi, ei suolaa, askeettinen hyvä ruokavalio, liikuntaa leposyke 52, paljon ruumiillista työtä ja tiedollista aktiviteettia mm. tekniikka, taloutta, historiaa, kosmologiaa yms. Eli pää varmasti hyvässä kunnossa ja peruskunto hyvä. Kunhan vaan nyt se pullistuma siellä päässä rauhoittuu keinolla tai toisella ja kuntoutus pääsee kunnolla alkamaan. Itse yrittää varmasti ja on sitkeämpi kun pohjanmaan honka. Sitä vaan joskus ihmettelee, että miten sattuma meitä kuljettaa. Koskaan ei tiedä.
Vaikka aivoverenvuoto on vakava sairaus, on mahdollisuus toipumiseen olemassa. Hyviä asioita tilanteessanne on hyväkuntoisuus ja virkeys sekä hyvät elintavat ennen tapahtunutta. Aikaa toipuminen vie, mutta positiivisella asenteella pääsee pitkälle eteenpäin oli sairaus mikä tahansa. Toivotaan, että tila vakaantuu ja mahdollisuus kuntoutukseen tulisi siten ajankohtaiseksi. Hyvää kevättä ja jaksamista.
- Sirten
ltl kirjoitti:
täällä kanssa aivoverenvuotopotilaan omainen. sanottu että voi viedä toipuminen vuoden tai enemmänkin. kärsivällisyyttä vaatii ja rankkaa on niin potilaalle kuin omaisillekin. epävarmuus pahinta, puhuminen ja liikkuminenkin sujuu tuella, muisti palaillu hyvin mutta pahinta on potilaan tajunnan tilanne, ei tajua kokonaisuutta, kuvittelee pystyvänsä entisiin asioihin, työhön ja autolla ajoon. myös tunnemaailmavaikuttaa olevan aika sekaisin
Mieheni sai aivoverenvuoden heinäkuussa 2013. Ei ole helppo. Tajunnantaso on heiluva.
- tiikeri393
Sirten kirjoitti:
Mieheni sai aivoverenvuoden heinäkuussa 2013. Ei ole helppo. Tajunnantaso on heiluva.
Voimia kovasti.Ja kärsivällisyyttä.
Toipuminen on hidasta ja varmasti potilaalla on vaikeuksia pysyä ajassa mukana.Nukkumista tarvitsee paljon.Riippuu vamman paikasta mitä vahinkoa on tullut mutta oman kokemukseni mukaan paranemista on realistista odottaa.Omaisen tuki ja kannustus ja toivon antaminen on varmaan parasta.
- tyttäret
Äitini sairastui aivoverenvuotoon heinäkuussa 2009, siitä lähtien me omaiset olemme tehneet kaikkemme että äitimme kuntoutuisi johonkin asteeseen ja toiveissa on saada äiti joskus vielä kotiin. Hoitajien ammattitaidosta on monenlaista kokemusta. Äitimme joutui alkuhoitojen jälkeen ns. kuntoutusosastolle, mutta alusta asti hoitajat olivat sitä mieltä, että äitimme ei koskaan kuntoudu sängystä pois eikä koskaan kykene enää puhumaan (puhuivat siitä äitimmekin kuullen). Onneksi äitimme siirrettiin ns. tavalliselle vuodeosastolle, missä hoitajan suhtautuvat aivan eritavalla "huonokuntoiseen potilaaseen". Nyt kun äitimme on on ollu n. 2 kk vuodeosastolla, hän on kuntoutunut niin paljon eteenpäin, että lääkäri on määrännyt hänelle aktiivisen kuntoutuksen aloittamista, takaisin kuntoutusosastolle siirtämistä ja on väläytellyt jopa kotiin pääsemistäkin. Haluan tällä vaan kertoa omaisille, että elkää antako periksi, elkääkä jättäkö potilasta yksin, olkaa paikalla ja välittäkää. Aina on toivoa ja hoidolla on tosissaan väliä, ei välttämättä se ammattitaito, vaan se että välitetään potilaasta ja pidetään pientä toivoa yllä. Kuulisin mielelläni muiden kokemuksia omaisen hoidosta ja yleensäkin aivoverenvuodosta selviämisestä.
- omaisenonni
minua huolettaa potilaan tunne-elämän puoli, välillä on kovin ärtynyt - suorastaan aggressiivinen omaisille ja välillä hyvin hiljainen - masentuntuko? millaisia kokemuksia tunne-elämän palautumisesta. potilaalla on muisti aika ok, samoin puhe ym.
- närkästynyt
Onkohan se yleistäkin että potilaita suorastaan masennetaan hoitohenkilökunnan taholta.Poikani sai aivoverenvuodon 45 vuotiaana ja hyytymä leikattiin.Kaikki meni hyvin niin kauan kunnes siirrettiin lähisairaalaan toipumaan.Siellä äitinä sai kuulla kaikenlaisia kommentteja >tulee kallis potilas < mm. ja kaikki tietysti potilaan kuullen.Kaiken lisäksi poikani olisi siirretty vanhustenosastolle >toipumaan
- surullinen tytär
närkästynyt kirjoitti:
Onkohan se yleistäkin että potilaita suorastaan masennetaan hoitohenkilökunnan taholta.Poikani sai aivoverenvuodon 45 vuotiaana ja hyytymä leikattiin.Kaikki meni hyvin niin kauan kunnes siirrettiin lähisairaalaan toipumaan.Siellä äitinä sai kuulla kaikenlaisia kommentteja >tulee kallis potilas < mm. ja kaikki tietysti potilaan kuullen.Kaiken lisäksi poikani olisi siirretty vanhustenosastolle >toipumaan
Minun isäni sai aivoverenvuodon viime marraskuussa, aluksi tilanne oli kriittinen. oikea puoli kehosta halvaantunut mutta nyt rupee pikkuhiljaa jo palamaan normaaliksi. hän kävelee jo vähän mutta on todella vaikea afasia, ei puhu ollenkaan. Kysymys on että voiko se puhe vielä palautua? nyt on jo 9kk aikaa tapahtuneesta mutta ei osaa vielä puhua sanaakaan.
- SAV55
surullinen tytär kirjoitti:
Minun isäni sai aivoverenvuodon viime marraskuussa, aluksi tilanne oli kriittinen. oikea puoli kehosta halvaantunut mutta nyt rupee pikkuhiljaa jo palamaan normaaliksi. hän kävelee jo vähän mutta on todella vaikea afasia, ei puhu ollenkaan. Kysymys on että voiko se puhe vielä palautua? nyt on jo 9kk aikaa tapahtuneesta mutta ei osaa vielä puhua sanaakaan.
oli itselläni noin kymmenen vuotta sitten paranin täysin, sitä pidettiin jotenkin ihmeenä, ei jäänyt mitään, pullistuma oli isossa suonessa, se leikattiin olin teholla viikon, ja osastolla viikon sen jälkeen pääsin kotiin.
Se mihin olin pettynyt oli jälkitarkastus joka tehtiin 3kk leikkauksen jälkeen se oli silmämääräinen kuin halpaa makkaraa olisi katsottu päästä varpaisiin ja aha ja näkemiin..heh
Joten tsemppiä vain parantumisia tuleem ja toisten puheista ei kannata välittää jos kovin riepoo niin valitus sisään, niin tein minäkin tuosta jälkitarkastuksesta. - avh omainen
surullinen tytär kirjoitti:
Minun isäni sai aivoverenvuodon viime marraskuussa, aluksi tilanne oli kriittinen. oikea puoli kehosta halvaantunut mutta nyt rupee pikkuhiljaa jo palamaan normaaliksi. hän kävelee jo vähän mutta on todella vaikea afasia, ei puhu ollenkaan. Kysymys on että voiko se puhe vielä palautua? nyt on jo 9kk aikaa tapahtuneesta mutta ei osaa vielä puhua sanaakaan.
Minun isäni, 66-vuotias ahkera työläinen, sai maaliskuussa aivoverenvuodon, kyseessä oli SAV, lukinkalvonalainen verenvuoto. Vuoto oli massiivinen, lisäksi aivoista löytyi tukos, joka liotettiin. Aivoissa oli siis puhjennut aneyrysma, joita isälläni oli kaikenkaikkiaan 5. Isää hoidettiin tays.in teho-osastolla ensimmäinen kuukausi. Tilanne oli järkyttävä, ainoastaan voimme katsoa vierestä, kuinka isä taisteli hengestään...
Sitten isä saikin siirron keskus-sairaalaan tänne lähemmäksi kotoa, mutta joutui kuitenki jatkaa teho-osastolla elämistä, isä jotenkin hengitti itse, mutta ei reagoinut katseeseen, oli letkuruokinnassa, koska nielu oli halvaantunut, samaten oikea puoli koko kropasta. Isä vain pääasiassa nukkui, ja hereillä ollessaan tuijotti ylöspäin.
Se oli pelottavaa, sitten neurologi myönti, ettei isä jaksa enää kauaa. Ihmeellä oltiin näinkin pitkälle päästy...
Isä sai keuhkokuumeen toisensa perään, mutta jostain se sisu kumpusi, koska aina se kuitenkin selätettiin.. Meillä oli koko ajan pelko, koska sairaalasta tulisi viimeinen tieto...
Tavallaan se tulikin, sillä neurologin ja hoitajien viimeinen tehtävä oli valmistaa isä paikkakuntamme terveyskeskukseen, saattohoitoon. Se oli musertavaa, kun tiesimme, että tässä tilanteessa esim. sydänkohtaus olisi isälle armahtava, lääkäriä lainatakseni.
Isä pääsi rauhalliseen pieneen huoneeseen, jossa oli kuulemma rauhoittava sisustus, ikäänkuin jotenki rauhoottaakseen lopun alkua....
Mutta, isä alkoi aukoa silmiään, pysyä jopa hereillä, ja kohta hän osasi kohdistaa katseensa, ja kuin olisi jopa ymmärtänyt ja tuntenut meidät! Se oli melkoinen asia meille. Sitten hoitajille kävi pieni moka, isä sai revittyä itseltään nenämahaletkun irti, jota hoitajat eivät onnistuneet saamaan enää takaisin..
Hoitajat olivat alkaneet syöttää isää velliruualla! Ja mitä ihmettä, isä sai nieltyä!!!!! =)
Isän tila alkoi päinvastoin kohentua, ja vellit vaihtui ainavain kiinteämpään ruokaan, ja isä alkoi äännellä, sitten tuli muutamia sanojakin!!! Kyseessä oli ihme! Sitten aloitettiin kuntoutus, elvytyskiellot peruttiin ja nyt, tänäpäivänä, isämme pääsi viikko sitten kotiin, 5kk sairastumisen jälkeen, puhuu normaalisti, liikkuu pelkän kävelykepin varassa, ja mielisi kovasti takaisin töihin! =) Ihmeitä voi siis tapahtua! Isästämme tehtiin juuri juttu paikallislehteenkin, sen verran iso asia tämä on. Eli toivoa on!! =) Täytyy häpeäksi myöntää, että itsekkin olin heittänyt pyyhkeen kehään jo ajat sitten! Mä jaksan uskoa nykyään toipumiseen ja enennkaikkea ihmeisiin! Tsemppiä teille ja paljon voimia kaikille sairastuneille, ja omaisille! - voke
omaisenonni kirjoitti:
minua huolettaa potilaan tunne-elämän puoli, välillä on kovin ärtynyt - suorastaan aggressiivinen omaisille ja välillä hyvin hiljainen - masentuntuko? millaisia kokemuksia tunne-elämän palautumisesta. potilaalla on muisti aika ok, samoin puhe ym.
kannustusta ja iloa kaipaan. Sairaalasta viikko sitten palailin elävien pariin. Puhe tuottaa vaikeuksia ja tunteet jotenki kuolleet. Moni asia surettaa,mutta ei osaa sanoa miten. Tyly hoitaja vituttaa vieläkin. Luulee kait, että vasiten sain kohtauksen. Onneksi pc-taidot ja kirjoitus toimii kuitenki. Kynän käyttö paperille vaikeaa.
- anita 5431
avh omainen kirjoitti:
Minun isäni, 66-vuotias ahkera työläinen, sai maaliskuussa aivoverenvuodon, kyseessä oli SAV, lukinkalvonalainen verenvuoto. Vuoto oli massiivinen, lisäksi aivoista löytyi tukos, joka liotettiin. Aivoissa oli siis puhjennut aneyrysma, joita isälläni oli kaikenkaikkiaan 5. Isää hoidettiin tays.in teho-osastolla ensimmäinen kuukausi. Tilanne oli järkyttävä, ainoastaan voimme katsoa vierestä, kuinka isä taisteli hengestään...
Sitten isä saikin siirron keskus-sairaalaan tänne lähemmäksi kotoa, mutta joutui kuitenki jatkaa teho-osastolla elämistä, isä jotenkin hengitti itse, mutta ei reagoinut katseeseen, oli letkuruokinnassa, koska nielu oli halvaantunut, samaten oikea puoli koko kropasta. Isä vain pääasiassa nukkui, ja hereillä ollessaan tuijotti ylöspäin.
Se oli pelottavaa, sitten neurologi myönti, ettei isä jaksa enää kauaa. Ihmeellä oltiin näinkin pitkälle päästy...
Isä sai keuhkokuumeen toisensa perään, mutta jostain se sisu kumpusi, koska aina se kuitenkin selätettiin.. Meillä oli koko ajan pelko, koska sairaalasta tulisi viimeinen tieto...
Tavallaan se tulikin, sillä neurologin ja hoitajien viimeinen tehtävä oli valmistaa isä paikkakuntamme terveyskeskukseen, saattohoitoon. Se oli musertavaa, kun tiesimme, että tässä tilanteessa esim. sydänkohtaus olisi isälle armahtava, lääkäriä lainatakseni.
Isä pääsi rauhalliseen pieneen huoneeseen, jossa oli kuulemma rauhoittava sisustus, ikäänkuin jotenki rauhoottaakseen lopun alkua....
Mutta, isä alkoi aukoa silmiään, pysyä jopa hereillä, ja kohta hän osasi kohdistaa katseensa, ja kuin olisi jopa ymmärtänyt ja tuntenut meidät! Se oli melkoinen asia meille. Sitten hoitajille kävi pieni moka, isä sai revittyä itseltään nenämahaletkun irti, jota hoitajat eivät onnistuneet saamaan enää takaisin..
Hoitajat olivat alkaneet syöttää isää velliruualla! Ja mitä ihmettä, isä sai nieltyä!!!!! =)
Isän tila alkoi päinvastoin kohentua, ja vellit vaihtui ainavain kiinteämpään ruokaan, ja isä alkoi äännellä, sitten tuli muutamia sanojakin!!! Kyseessä oli ihme! Sitten aloitettiin kuntoutus, elvytyskiellot peruttiin ja nyt, tänäpäivänä, isämme pääsi viikko sitten kotiin, 5kk sairastumisen jälkeen, puhuu normaalisti, liikkuu pelkän kävelykepin varassa, ja mielisi kovasti takaisin töihin! =) Ihmeitä voi siis tapahtua! Isästämme tehtiin juuri juttu paikallislehteenkin, sen verran iso asia tämä on. Eli toivoa on!! =) Täytyy häpeäksi myöntää, että itsekkin olin heittänyt pyyhkeen kehään jo ajat sitten! Mä jaksan uskoa nykyään toipumiseen ja enennkaikkea ihmeisiin! Tsemppiä teille ja paljon voimia kaikille sairastuneille, ja omaisille!miten isä nyt voi ?
Ketjusta on poistettu 0 sääntöjenvastaista viestiä.
Luetuimmat keskustelut
Mies vinkkinä sulle
Jos pyytäisit kahville tai ihan mihin vaan, niin lähtisin varmasti välittämättä muista997883- 1075617
- 2754881
- 494853
- 763637
- 512869
- 632615
Olet oikeasti ollut
Niin tärkeä mulle ja kaikki meidän väliltä on pilattu ei yksistään sinun toiminnalla vaan minun myös.222478Kuuluu raksutus tänne asti kun mietit
Pelkäätkö että särjen sydämesi vai mikä on? En mä niin tekisi mies koskaan 😘292412- 412294