selviytyjät

'Tämä on tosijuttu. Ennen koulua vanhempani laittoivat minut kirkon järjestämään päiväkerhoon, jonne kaikki olivat tervetulleita olivat sitten luterilaisia tai eivät. He laittoivat minut sinne siksi, että tutustuisin muihin ikätovereihin ennen kouluunmenoa. No, se ei mennyt ihan suunnitelmien mukaan. Minä nimittäin leikiin mieluummin itseäni nuorempien kanssa. No kouluun mennessä en sitten loppujen lopuksi oikeastaan tuntenut ketään, tiesin vain että tuo ja tuo on ollut samassa kerhossa. Ja olin sitten muutenkin sen verran arka etten lähtenyt hieromaan ystävyyttä kenenkään kanssa. Sitten tuli yksi samassa kerhossa olleista tytöistä ja kertoi olleensa myös iltapäiväkerhossa ja oli siellä ystävystynyt yhden toisen tytön kanssa ja pyysi heidän mukaansa. Niinpä sitten ystävystyimme me kolme, niin ja sinisilmin vannoimme (tai ainakin minä vannoin) ikuista ystävyyttä.

Kävin muiden kanssa samalla uskontotunnilla vaikka luokallamme oli yksi jolle pidettiin elämänkatsomustietoa. Muistaakseni jossakin vaiheessa luokassamme käsiteltiin kastetta uskontotunnilla ja jokaisen piti tuoda kastekuvansa kouluun. No, minulla ei tietenkään sellaista ollut kun en kuulunut luterilaiseen seurakuntaan enkä mihinkään muuhunkaan seurakuntaan (tiedoksi: seurakuntaan liitytään aina kasteen kautta). Minä sitten olin asiasta ihmeissäni, ja äiti kertoi että minut oli vain siunattu ja siunaustilaisuudessa nimeni oli julkistettu. Niin ja se siunaustilaisuus oli ollut kotona lähisukulaisten läsnäollessa. Niinpä vein sitten siunauskuvan kouluun. Asian tiimoilta sitten syntyi keskustelua ainakin yhden luokan tytön kanssa koulun jälkeen. Hän halusi tietää miksi minua ei ollut kastettu, miksi en kuulunut luterilaiseen kirkkoon ja miksi sitten olin uskontotunneilla muiden kanssa. Selitin asiaa hänelle ja kerroin että opilliset asiat on niin pitkälti samanlaiset että olisin saanut valita olenko muiden kanssa samalla uskontotunnilla vaiko en, mutta vanhempani olivat jo päättäneet puolestani. Kun luokkalaiseni osoitti enemmän kiinnostusta asiaa kohtaan, niin kerroin myös että helluntaiseurakunnassa järjestetään lastenleri, lähdetkö mukaan. Hän lupasi ajatella asiaa. Sehän yleensä tarkoittaa että en tule. Pyysin myös kavereitani mukaan. Kukaan ei halunnut tulla. Kesäleiri tuli, ja se tyttö joka oli kysellyt minulta miksi minua ei ollut kastettu tuli sittenkin leirille. Hänellä oli myös veli ja tämän kaveri mukana. Leirillä oli muistaakseni ohjaajana Papua-Uudesta Guineasta lähetystyöntekijät Eero ja Tellervo Ketola. Tuolla leirillä opetettiin uskon asioista ja Raamatun lukemisen tärkeydestä sekä rukoilemisesta. Tuo leiri sytytti kipinän sydämmeeni, ajattelin että enkö olekaan vielä uskossa, ja aloin ymmärtää miten voisin olla oikeasti uskossa. En kuitenkaan tehnyt uskonratkaisua silloin, tein sen vasta syksyllä koulumatkallani. Seuraavana vuonna oli jälleen lastenleiri, silloin yksi kavereistanikin tuli mukaan ja me nukuttiin samassa teltassa. Sitä seuraavana vuonna hän otti siskonsakin mukaan.

Yhtenä vuonna luokallemme tuli myöhemmin uusi tyttö. Muut luokan tytöt eivät häntä huolineet mukaansa joten he sanoivat meille kolmelle että tuo uusi on sitten teidän kanssa. Eipä se muutenkaan lähtenyt luontevasti menemään kun se uusi tyttö halusi olla että vain yksi meistä olisi sen kaveri ja me muut emme enää saisi olla sen kavereita. Siinä sitten hetken luovittiin ja huopailtiin ja lopulta siinä kävikin niin että me neljä olimme ystäviä. Sitten tuli yläaste-vaihe. Me kaikki jouduimme eri luokille. Niin ja 7:llä luokallahan alettiin melkein heti puhumaan uskonnontunneilla ripareista eli rippileireistä. Voi, siitä kaverit puhui jatkuvasti tosi paljon. He kyselivät että mihin leiriin minä olin menossa, vastasin että en kuulu kirkkoon, joten en voi tulla leirille. Sitten he kysyivät että mistä sitten saan opillisen kasvatuksen kristinuskosta jos en käy riparia. Silloin selitin että olin ollut joka kesä lastenleirillä ja siellä oli varmasti käsitelty samat asiat (myöhemmin vasta tajusin että eihän se niin ollut). Toki minulla olisi ollut mahdollisuus mennä helluntailaisten riparille, sinä vuonna se nimittäin alkoi ensimmäistä kertaa pyöriä myös muissa seurakunnissa kuin luterilaisissa. En kuitenkaan mennyt sinne.

Tuo riparivaihe oli sellainen että silloin jotenkin tunsin olevani muukalainen kaverieni seurassa. Ja se kuilu kasvoi kun yläasteen jälkeen menimme eri kouluihin. Jopa eri paikkakunnille. Vielä kuitenkin tapasimme toisiamme joka viikonloppu aina talven tuloon asti joka vuosi... kunnes sitten tultiin täysi-ikäisiksi ja saatiin ajokortit ja kavereille tuli baarit muiden harrastusten tilalle. Minuakin pyydettiin mukaan, kuksiksi kuinkas muutenkaan. En suostunut... siitä se sitten lähti, kasvoimme hiljalleen erillemme ja ystävyys lopahti siinä samassa. Säästyin baari-illoilta mutta ystävät menetin. Näkökulmasta riippuen tuossa on hyvä ja/tai huono loppu.'

ole selviytymistä? Ei ainoastaan uskonelämä.
Kyllähän uskon takia kokee kaikkea epämukavaa ja turhaa. Mutta jos mietitään esim alkoholisteja ja huumeidenkäyttäjiä ja siitä riippuvuudesta selvinnyt käy ehkä sen suurimman selviytymis tarinan.
Olenhan minäkin vanhempieni uskon takia ottanut iskuja päähän aivotärähdykseen asti, vaatteita revitty, ystävien hyljeksimä,haukuttu ja ulkopuolinen. Nykyään puhutaan paljon koulukiusaamisesta ja sen jättämistä jäljistä psyykkeeseen. Osa lannistuu ja menettää elämänhalunsa, miksi? Suvaitsemattomuus uskontoa kohtaa on epätietoutta mutta kiusaaminen lihavuuden tai muun ulkoisen erillaisuuden vuoksi silkkaa ilkeyttä.
Ei minuun ole jälkiä jättänyt nämä päänhakkaajat, ja jos rehellisiä ollaan niin välillä unohtu "käännä toinen poski" ja tuli nyrkit pystyssä heiluttua ja rangaistus niistä otettua, se mikä jäljen jätti oli omassa yhteisössä tapahtuva kiusaaminen..syy miksi uskosta luovuin. Kesti vuosia ymmärtää uskovan ihmisen vajavaisuus, ja hyväksyä se ja määritellä usko jumalan mukaan ei ihmisen.
Onko tämä selvitymistarina, en koe niin..suurimmat kamppailut olen käynyt kunigas alkoholin kanssa... ja sen tuomasta höllästä moraalista, seksin ja rikoksen suhteen.

"Eikö uskossa oleminen ole paljolti selviytymistä."

-- Onko?

"Samoin kuin taiteilua että kuinka olisi esim.työpaikoilla ja kouluissa uskovaisena ei-uskovaisten joukossa."

-- Taiteilua?

"Olisi mukava kuulla muiden uskovien kertomuksia oman elämänsä selviytymistarinoita, millaisia ongelmia, konflikteja, tms.on ollut ja miten niistä on selviydytty. Mutta erityisesti minua kiinnostaa tietää näkeekö teistä tai kerrotteko heti että olette uskossa? Niin ja mitä mieltä olette, kannattaako heti alkuunsa kertoa olevansa uskossa vaiko vasta jonkin ajan kuluttua jos ollenkaan??"

-- Mun mielipide on se, että työpaikoilla kannattaa lähteä siitä ajatuksesta liikenteeseen että kukaan ei ole paikalla siksi että heitä kiinnostaa mikään muu kuin työnteko, tai opiskelu"työpaikoilla ja koulussa". Sillä tavoin sinä kunnioitat esm.pomojas ja opettajia ja yleensä ihmisiä, joiden näet keskittyvän em.asioihin. Eli ei kannata kertoa. Paras olla ihan suu supussa j a keskittyä siihen mitä varten siellä työpaikoilla tai koulussa on. Selviytymistarinaa minulla ei sinulle ole. Jotenkin vaan nousi muistoja menneisyydestä... tunsin kerran erään vahvasti Jumalaan uskovan nuoren miehen. Hän kertoi että kun liikkuu kaupungilla yms., niin hän hymyilee koko ajan että saisi sanoa vastaantuleville ihmisille kun kysyvät syyytä hymyyn että se on uskoontulo se syy.
Ehkä hänen selviytymistarinassa on sinulle nyt kylliksi opetusta. En tiedä, tuliko kukaan ikinä kysymään mieheltä mitä hän halusi... mutta ehkä sinulta tullaan kyselemään ja silloin ei muuta kun todista.