Tytäreni on sairastanut epätyypillistä syömishäiriötä (bulimian ja anoreksian tasapainottelua) usean vuoden. Viimeisen vuoden hän sairasti "avoimesti" siis myönsi sairautensa, kävi sairaalakoulua ja olis nuorisopsykiatrisilla osastoilla vuoden sisällä viisi eri hoitokertaa. Sairaus paheni mitä enemmän sitä yritettiin parantaa psykiatrisin keinoin lääkityksellä ja osastolla. Lopulta hänen hoitomuodokseen suositeltiin jo lastenkotia missä on psykiatrista osaamista. Tämän lausunnon jälkeen hän oli jo niin huonossa kunnossa että oksensi verta ja lopulta suostui käymään antioksidanttiklinikalla lääkärin vastaan otolla.
Tästä alkoi muutos parempaan. Hänelle määrättiin paljon vitamiineja ja mineraaleja, otettiin kokeita ja niiden tulosten perusteella määrättiin läkitys. Sen jälkeen hän on voinut paremmin ja paremmin, hän ei ole oksentanut kertaakaan viiteen kuukauteen eikä vajonnut masennukseen. Terapeuttinen kontakti hänellä on nuorisopsykiatrisella klinikalla ja se toimii.
Meidän kohdalla tämä antioksidanttiklinikka tuli viimeisenä hetkenä. Olin jo lähdössä hänen kanssa Tukholmaan hakemaan sairaalahoitoa kun kunnollista sellaista ei Helsingissäkään hänelle ollut tarjolla koska paino ei ollut hengenvaarallinen, mielentila kylläkin niin musta ettei se mahdollistanut elämisen arvoiseen elämään.
Tästä alkoi muutos parempaan. Hänelle määrättiin paljon vitamiineja ja mineraaleja, otettiin kokeita ja niiden tulosten perusteella määrättiin läkitys. Sen jälkeen hän on voinut paremmin ja paremmin, hän ei ole oksentanut kertaakaan viiteen kuukauteen eikä vajonnut masennukseen. Terapeuttinen kontakti hänellä on nuorisopsykiatrisella klinikalla ja se toimii.
Meidän kohdalla tämä antioksidanttiklinikka tuli viimeisenä hetkenä. Olin jo lähdössä hänen kanssa Tukholmaan hakemaan sairaalahoitoa kun kunnollista sellaista ei Helsingissäkään hänelle ollut tarjolla koska paino ei ollut hengenvaarallinen, mielentila kylläkin niin musta ettei se mahdollistanut elämisen arvoiseen elämään.
Vastaukset 12
Vanhimmat
On kyllä järkyttävää tämä suomalainen hoito. Psyykenlääkkeistä ei ole todistetusti mitään apua anoreksiaan ja se tuntuu olevan ainoa apu jota Suomessa tyrkytetään lähes pakolla. Tuosta eri vitamiinihoidoista saadusta huimasta avusta olen lukenut myös ulkomaisita foorumeista. Tottahan se on, että aivot tarvitsevat vitamiineja ( rasvaa) toimiakseen.
Tukhomassa Huddingessa ei käytetä psyykenlääkkeitä ollenkaan vaan siellä tiedetään, että ruoka on lääke ja ruosta myös saa tarvittavat vitamiinit, kun syö monipuolisesta. Psyykkinen hoito ei tuo minkäänlaista apua anoreksiaan sairastuneille. Lukuunottamatta pakkohoidossa tapahtuvaa letkuruokintaa.
Tukholmassa on kolme eri sairaalaosastoa jossa hoidetaan syömishäiriöitä, kaksi yksityistä ja yksi julkinen. Sinne julkisen puolen yksikölle on n. puolentoista kuukauden jono, lapset menevät välittömästi jonon ohi. Kaikkia hoidetaan samalla osastolla, lapsia ja aikuisia. Sitä olisin kaivannut täällä Suomessaq, että olisi päässyt syömishäiriöosastolle koska siellä henkilökunnalla on suurin tuntemus syömishäiriöstä, syömishäiriöiset ansaitsevat mielestäni sen, että joitohenkilökunta ymärtää mikä käyttäytymisessä johtuu sairaudesta.
Kaksi muuta Tukholman klinikkaa on yksityisiä mutta niihin saa hakeutua yhtälailla kuin julkiseen laitokseenkin.
Tällä antioksidanttihoidolla tyttäreni syömishäiriötä hoidettiin todellakin ainoastaan ruokavaliolla, katsotaan että syömiseen liittyvä ongelma johtuu ravitsemukseen liittyvästä puutteesta. Ruokavalioon kiinnitettiin suurta huomiota, ne ruokalajit jotka esim. turvottavat tyttäreni vatsaa jätettiin pois, esim. kotimainen vilja ja maitotuotteet. Ruokavalion muutoksen seurauksena huomasimme sitten myös, että lisäaineet eivät sovi hänelle, joistain karkeita hän menee aivan sekaisin, huomaa itsekin kuinka ne vaikuttavat.
Nyt kun hänellä ei ole enää mitään puutostiloja (jotka eivät näy tavallisessa terveyskeskuksen ottamissa verikokeissa) hän tuntee normaasti näläntunteen. Aivan terveeksi häntä ei voi vielä sanoa sillä stressaantuessa hän reagoi ruualla, ei ole nälkä tai sitten on kamala, mutta ruokaan liittyvät asiat ovat hallinnassa ja niistä pystytään puhumaan ja hän tietää itse, mitä tehdä. Esim. kun syö tarpeeksi proteiineja nälkä ei pääse yllättämään koulupäivän jälkeen eikä tarvitse rynnätä kauppaan ostamaan karkkia.
ovat kuitenkin psyykesairauksia, eivät somaattisen puolen..
Hyvä kun apu on löytynyt.
"Psyykenlääkkeistä ei ole todistetusti mitään apua anoreksiaan ja " Ei pidä paikkaansa ettei olisi todistetusti apua.
Edes Käypä hoito -suositus ei suosittele minkäänlaista psyykenlääkitystä anoreksiaan. Nykyään anoreksian hoito perustuu siihen, että sairaudella on biologinen lähtökohta (myös Suomessa näin periaatteessa, mutta kuka valvoo psykiatrian poliklinikalla "hoitoja"?).
Ruotsissa hoidot ovat huomattavasti järkevämmällä tasolla. Olisikohan prinsessan anoreksiaan sairastaminen vaikuttanut asiaan.
Tästä on kaksi koulukuntaa. Syömishäiriöiden syyksi voi sanoa psykiatrista sairautta, tai sitten niitä voi pitää somaattisina sairauksina jotka ovat lähteneet laihduttamisesta. Jotkut sanovat syömishäiriöiden olevan psykosomaattisia sairauksia.
Joka tapauksessa antioksidanttihoito auttoi tytärtäni ja uskon, että moni muukin saisi sieltä apua. Ainakin jos on kiinnostunut Mandometodista jossa sairautta hoidetaan syömällä itsensä kuntoon.
Englannissa on hoidettu hyvin vaikeita anorektikkoja e-epalla, pari letkuissa olevaa kauan sairastanutta potilasta paranivat kolmessa kuukaudessa.
kun on kyse hengenvaarallisesta sairaudesta mielestäni en menetä mitään jos edes yrittää hoitaa ravitsemuksella. Psyykkistä puola voi hoitaa siinä sivussa, varmastikin terapiassakin pääsee syvemmälle silloin kun ei kärsi hivenaine tai vitaamiininpuutoksesta tai vatsaa ei kalva esim. henkilölle sopimaton vilja-aine.
tapauksessa ICD-luokituksen mukaan kyse on psyykesairaudesta.
t. alalla työskentelevä
Miten "ammattilaisena" määrittelet "psyykesairauden"?
Hei,
virallisissa suosituksissa suositellaan anoreksiaan sinkkiä. Siitä onkin todettu olevan puutosta. Varmaan kalsium D sekä tarpeelliset rasvahapot ovat aiheellisia lisäravinteita. Mitä muita tyttärellesi suositeltiin? Meillä oli ainakin vaihe, jossa ei edes lisäravinteita suostuttu syömään. Nyt on ravitsemustila parempi kuten myös käytös.
Ei meilläkään suostunut syömään heti, mutta kun oli se hoitokokous missä hoidoksi suositeltiin Tukholmaan muuton vaihtoehdoksi lastenkotia, ja sanoin, että tyttö tarvitsee sairaalahoitoa HETI, ja lääkäri lupasi laittaa jonostuslistalle vaikka tyttö oli siinä kunnossa että hirvitti jättää yksin kotiin. Niin, tyttö bulimoi oikein olan takaa vielä pari päivää, oksensi verta, teki päätöksen että ihan sama lastenkotiin tai ei, silloin ei millään ole enää väliä. Mutta osastolle hän ei enää mene. Ja alkoi syömään ja suostui ottamaan vitamiineja ja mineraaleja. Hyvä kun ne olivat kotona valmiina tätä hetkeä varten hankittuna. Laitan niistä lisää myöhemmin, tarkastan kotona mitä määrättiin. Osa oli yleistä, osa verenkuvan ja virtakokeen (joka analysoitiin Yhdysvalloissa) perusteella.
Ja alalla olevalle sanoisin, että psykiatrisista osastoissa oli tyttäreni kohdalla se etu, että hän päätti ettei enää halua niin huonoon kuntoon että joutuu osastolle. Varmasti jossakin on osastoja joissa paranemista tapahtuu, missä on motivoitunutta empaattista henkilökuntaa. Tyttäreni oli viidellä eri osastolla ja ehkä hänellä oli huono tuuri kun ei sattunut sellaista hoitohenkilökuntaa. Ja hoidossa on puutteita, esim. mielestäni ei tehdä kunnollista hoitosuunnitelmaa. Ja tyttäreni pääsi buliimikkona aina vain lyhyelle katkaisuhoidolle, sitten ulos selviämään yksin ja odottamaan nuorisopsykiatrisen lääkärin tapaamista ja siihen saattoi mennä kuukausikin.
Psykiatrisessa hoidossa keskituyttiin bipolaartisen etsimiseen, sitä etsittiin ja etsittiin kokonainen vuosi, sitä ei sitten todettukaan. Mielestäni hoidossa tuhlattiin vuosi. Jos olisin tiennyt olisin vienyt hänet heti antioksidanttiklinikalle.
On totta että Suomessa osastohoito on aika puutteellista. Itse olen ollut vain kahdella psykiatrisella ja kummassakaan ei juuri kiinnitetty huomiota muuta kuin painoon ja veriarvoihin. Bulimiaa sairastavat vapaasti kävelivät ruoan jälkeen vessaan oksentamaan ja ruokaa oli helppo piilottaa. Tankkaaminen punnituksiin oli helppoa... Mutta kaikista kauheinta oli henkilökunta!
Kohdalleni on sattunut anoreksia-aikanani yhteensä kolme lääkäriä, jotka ovat suoraan sanoen käyttäytyneet epäasiallisesti ja törkeästi. Sairautta ollaan vähätelty, ihmisenä haukuttu ja pidetty vastenmielisenä. Eräs lääkäri kertoi melkeimpä suoraan minulle "mitä ajattelen" ja kun yritin korjata hänen sanojaan, hän luuli olevansa absoluuttisen oikeassa ja potilasta ei kuunneltu. Haukuttiin välinpitämättömäksi, kylmäksi ja manipuloivaksi... vaikka vanhempani, kaverini tai kukaan muukaan eivät olleet tätä mieltä. Yritin suojella läheisiäni omilta ajatuksiltani ja minulle väitettiin että haluan tahallaan rikkoa ihmisiä ympärilläni. Tuolloin olin erittäin pettynyt lääkäreihin.
Myös hoitajien suusta on kuullut oikeasti loukkaavaa tekstiä, vaikka itse on käyttäytynyt hyvin ja ystävällisesti. Ainakaan potilaan olo ei parane jos henkilökunta itse pahoittaa potilaiden mieltä?
Olen tyytyväinen että tyttäresi on saanut apua! Tsemppiä!
Kiitos ShOOt! Kuullosti aika tutulta, olenkin ihmetellyt onko osastojen ajatuksena tehdä itsensä niin vastenmielisiksi, ettei sinne haluaisi uudestaan. Mutta psykiatsilta odottaisi vastuullista käyttäytymistä, missään tapauksessa ei pitäisi mitätöidä buliimikon oksennuskertoja vertaamalla niitä joihinkin buliimikkoihin, jotka oksentavat neljä kertaa useammin, sellainen painostaa kilpailutilanteeseen kummitusten kanssa.
Mutta tässä hoito-ohjeet antioksidanttiklinikalta:
Tytölle/naiselle Solgarin Female monivitamiini,
sinkkiä, Möllerin kalanmaksaöljyä, se sisältää luonnollista A ja D-vitamiinia ja omega -3:a. No, ei meidän kurkusta kalanmaksaöljyt mene, Möllerin kapseleita pitäisi syödä n. 6 kipaletta päivässä jotta saisi kaiken tarvittavan eli tyttö syö omegat Duona ja D-vitamiinit erikseen.
Sitten biotiiniä, C-vitamiinia, Unikolonia, kalkkia koska ei käytä tarpeeksi maitotuotteita ja pari rannetta on murtunut aikaisemmin.
Magnesiumia rentoutukseen illalla, väsymykseen Pobaxia, sitä voi ottaaparin viikon kuurin silloin tällöin jos on väsymystä esi. talven pimeimpänä aikana.
Ja bulimoinnin, paastoamisen ym. seurauksena suoritettiin hoidon alkuvaiheessa suoliston hoito-ohjelma, siihen probioottijauhetta tai Gefiluskapseleita, pellavansiemenrouhetta ulosteen normalisoimiseen (se on jäänyt pysyväksi hoidoksi), Fosfoser memory on lisäravinne mikä vaikuttaa aivoihin ja parantaa mielialaa sekä parantaa muistia.
Tässä tämä, lisäksi verenkuvan ja virtsanäytteen perusteella lisättiin vielä jotain joita hän ei geneettisen perimänsä takia saa tarpeeksi ruuasta, esim B 6- vitamiinia ja rautaa.
Suuri osa, no melkein kaikki vitaminit on luontaistuotekaupasta, orgaanisia vitamiineja ja hivenaineita. Epäorgaanisia aineita (mitä saa apteekista) ruumis ei käytä hyväksi yhtä tehokkaasti.
Antioksidanttiläkärin vastaanotto ei ollut mielestäni kovinkaan kallis, sen sijaan kokeet oli. Jo pelkän ensitapaamisen jälkeen (siis ilman mitään kokeita) tyttä sai tuon lisäravinneluettelon ja sen aloittaminen käynnisti parantumisprosessin niin että kuhisi. Pari kolme kuukautta oli pelkkää nousua, hän sanoi ettei ole ollut kertaakaan masentunut ja että on ihana olla koulussa ilman että on nälkä.
Itse olin 24-vuotiaana syömishäiriön ja masennuksen takia Turussa osastolla 2009. Siellä sentään lääkärit olivat asiallisia ja auttamishaluisia. Hoitajatkin mukavia, mutta avuttomia. Mitäpä valtaa niillä olisi ollut minun pääni sisäisiin asioihin? Ei niillä ollut tarjota kuin kannustuslauseita: nyt kuule tartut tulevaisuuteesi ja katse eteenpäin ettet jää jumiin tähän sairastamiseen. Toteutuksessa ei heiltä löytynytkään sitä ruuvimeisseliä jolla minun katse olisi hienosäädetty tämän pikku sairastamisen ylitse.
Ei ollut mitään hyötyä siitä oleskelusta ja minullekin jäi päällimmäiseksi tunne etten enää ikinä halua takaisin. En ole koskaan ollut turhautuneempi. Päivässä oli ehkä kaksi aktiviteettiä - ryhmäkeskustelu (nyt on kevät, mitäs ajatuksia teillä on siitä?), kävelyretki, toimintaterapia (=eli lapsellinen askartelu) - ja loput tunnit oli aivan käsittämättömän pitkäveteistä.
Siellä asiat pistettiin pysähdyksiin, jäihin, etpä tänä aikana makaa koko vuorokautta sohvanpohjalla, etpä tänä aikana syö muovikassillista herkkuja päivässä, etpä tänä aikana tapa itseäsi. Mutta poispäästyä kaikki jatkui ennallaan. Ei siellä minkäännäköistä parantamista tai edistystä tapahtunut. Vaikeaa hoitohenkilökuntaa silti on siitä syyttää. Mitä tälle taudille muka pystyy? Ei tätä voi leikata kuntoon kuin jotain tukkeutunutta verisuonta.