Ihminen on leikkisä ja toimintaa vaativa olento.
Maapallo on ihmisen paikka, jolla ihminen alati rakentaa rakentamiseen kelpaavista rakennus-aineista itselleen kaikenlaista, jotta ihminen ei olisi vielä onnettomampi.
Kaikkea mitä maailmassa on maistetaan ja kokeillaan, tuo lista ei ole kuitenkaan loputon.
Ihminen puuhaa aikansa kunnes tympääntyy, ihmisestä tulee loikoisa oloneuvos, joka puuhailee, liikuskelee yhä vähemmän, ja yleensä siksi ajattelee enemmän lopulta pitkästyen ja ahdistuen.
Mielipiteitä siitä, mitä täällä enää teette?
Maapallo on ihmisen paikka, jolla ihminen alati rakentaa rakentamiseen kelpaavista rakennus-aineista itselleen kaikenlaista, jotta ihminen ei olisi vielä onnettomampi.
Kaikkea mitä maailmassa on maistetaan ja kokeillaan, tuo lista ei ole kuitenkaan loputon.
Ihminen puuhaa aikansa kunnes tympääntyy, ihmisestä tulee loikoisa oloneuvos, joka puuhailee, liikuskelee yhä vähemmän, ja yleensä siksi ajattelee enemmän lopulta pitkästyen ja ahdistuen.
Mielipiteitä siitä, mitä täällä enää teette?
Vastaukset 39
Vanhimmat
Hyvä kysymys. Minä olen vanha ennen aikojani. Useimmat nuoruuden asiat vaikuttavat petokselta ja haihattelulta. Kävin tänään tutustumassa uuteen työpaikkaani, jossa on määrä aloittaa huomenna. Kyllä tuossa kotiin tullessa tuli mieleeni, että tätäkö se sitten on seuraavat 30-40 vuotta (hyvässä tapauksessa elämä on paljon lyhyempi. Vanhoissa mietteissä mainitaan, että Jumala rakastaa sitä, joka kuolee nuorena). Työpaikka vaihtuu, mutta maha vaatii aina murkinaa pitääkseen yllä kokonaisuutta. Koska tilanne on sellainen, että en nauti samoista asioista kuin muut ihmiset, minun on pirun vaikeaa tietää syy elää. Kävi taas itsemurha mielessä, ties monennenko kerran tällä(kin) viikolla. Mielestäni elämä on turhaa, jos siinä ei ole mielekkyyttä. Vuodesta toiseen jatkuva sielun pimeä yö pimentää lopulta koko elämänhalun ja vie itsemurhaan.
Paistaaneeko päivä tulevaisuudessa. Nyt ei jaksa kiinnostaa. Pelkkä ruumiin ylläpitäminen on typeristä typerintä. Jos on valittava sellaisen elukkaelämän ja taivaan ilon välillä, niin menen heti taivaaseen, vaikka oman käden kautta. Onhan tuosta taivastilasta, alkukohdusta, jo kokemustakin. Miten nuorempana saatoin olla niin tyhmä, että elämä olisi joskus iloista ja hyvää? Realismi on itse luonnon tyylilaji, eikä haaveiluille näytä olevan tilaa. Keskityn silti enemmän ja enemmän henkiseen elämään, koska maallinen elämä ei kiinnosta pätkääkään. Opettajani sanoi, että jos mikään ei kiinnosta, kannattaa meditoida päätoimisesti. Se on kuulemma ainoa oikea itsemurhan muoto.
Jos täällä keksii itselleen mielekästä tekemistä, aika saattaa kulua yllättävän nopeasti. Mutta kenen aika menee vuoroin raataen ja pitkästyen, Jumala häntä armahtakoon. Minä olen täällä vielä vähän aikaa, mutta jos mielekkyyttä ei tule elämään, poistun paikalta. Luultavasti teen itsemurhan.
Lukemista:
http://fi.wikipedia.org/wiki/Maailmantuska
Sinun ajatuksesi ovat aivan täsmälleen samanlaisia kuin minun, en myöskään löydä logiikkaa elämän pelistä. Aiemmin luulin, että kukaan muu ei ajattele kuin minä, nyt huomasin että on muitakin.. kiitos sinulle kirjoituksestasi.
on tässä, vaikka se saakin ihokarvasi pystyyn: Jeesus antaa ihan oikeasti MIELEKKYYTTÄ elämään. Sisäistä rauhaa ja iloa roppakaupalla, vaikka vaikeuksiakaan ei uskovan elämästä puutu. Mutta kaikkien vaikeuksien keskellä voi olla sisäisesti turvallisella mielellä, kun tietää, että elämä ei ole vain omissa käsissä vaan sitä kannattelevat Isän iankaikkiset vahvat kädet. Jos vain suostuu Hänen tahtoonsa, tulevaisuus on paras mahdollinen.
Se tehtävä, joka Isällä on sinuakin varten, jää toteutumatta, jos itse päätät poistua elämästä ennen aikojaan.
Monet täällä kirjoittavat newage-henkiset ovat tympiintyneitä elämään, mikä kertoo omaa kieltään maailmankuvansa ristiriitaisuudesta. Sisäisen jumalallisuuden löytyminen ei sitten kuitenkaan näy antavan vastausta elämän tarkoitukseen ja voimaa elää tätä elämää.
Linkissä on hirvittävää tietoa muka heräävän jumalallisuuden tunnusmerkeistä, jotka ovat ihmistä orjuuttavia. Mitään hyvää ei noista löydy. Sinulla tuntuu kirjoitustesi perusteella käyneen juuri noin. Ja se on merkki pahojen voimien vaikutuksesta. Aito Jumala antaa ihan päinvastaista: iloa, rauhaa, rakkautta. Tympiintyneisyys katoaa ja elämästä tulee mielekästä. Portit avautuvat ei sisäänpäin tutkimaan loputtomasti sisäistä 'jumalaansa', vaan ulospäin vuorovaikutukseen ja aitoon yhteyteen muiden kanssa. Elämä on jännittävää kuin lapsena. :)
http://www.crimsoncircle.fi/oireet.htm
En oikein ymmärrä, mitä puhut. Minä olen nähnyt paljon uskovaisia elämäni aikana, mutta näillä ei kuitenkaan ole rauhaa elämässään. Olen sen verran älykäs, että tiedän uskonnon olevan paljon enemmän kuin kirjaopit ja taikausko. Tämä, sanotaan vaikkapa Jumalan kosketus, on koskenut myös minua, mutta vain vähän aikaa. Elämä ei ole kenellekään pelkkää juhlaa. Ei sen kuulu ollakaan, mutta hedonistina ja pessimistinä minun on vaikea saada kärsimyksen ja nautinnon suhteet plussan puolelle. Tästä seuraa väistämättä, että kuolema on parempi kuin elämä, koska siinä ei ole kärsimystä. Se tuo mukanaan ekstaasin ja rauhan, alkutilan onnen. Minun ei ole vaikea myöntää, että ajoittain kaipaan kohdunkaltaista tilaa. Tämä maailma ei vain ole minua varten, ja sillä siisti! Tehtävä, joka "Isällä" on minua varten, saa minun puolestani mennä menojaan. Kaipaan nautintoa, suunnatonta ekstaasia ja rauhaa, joka ei lopu koskaan. Miten mitättömistä tehtävistä voidaan puhua, kun puhutaan biologisen maailman tarkoituksista?
En tiedä muista New Age -ihmisistä. Tämä käsite on hyvin laaja. Ihmisiä on monenlaisia. Ehkä jotkut kaipaavat pois. En ole huomannut sitä tällä palstalla. New Age on jossain mielessä humanismia, koska se uskoo ihmiseen enemmän kuin mikään muu uskonto tai elämäntapa. New Age on enemmän kuin humanismi. Mutta minä pyyhin takalistoni kehityksellä. En jaksa välittää.
Vilkaisin tuota linkkiä. Lopussa näyttää olevan kotiinkaipuun toive, joka minullakin on. Niin, minä kaipaan kotiini alkukohtuun. Kyllä kaipaan. Vaihdan kaikki siihen. Nyt.
Uskonnoissa on se hyvä puoli, että ne tajuavat maallisen mielettömyyden. Kukaan ei voi tulla kertomaan, mitä täällä voi tehdä ja mitä ei. Tämä räkälä on hyvin väliaikainen paikka, ja elämä liian kallis tuhlattavaksi muiden elämäntapojen noudattamiseen. Mutta kaikki lukevat sanomalehdistä ja kuuntelevat ammattilaisilta, miten elämä tulee järjestää. Tulos on hullu maailma ja vieraantuminen Jumalasta.
http://www.youtube.com/watch?v=4N3N1MlvVc4
Minulla on vielä paljon elämättä ja kokematta. Minä en ole kyllästynyt rakastamaan, ja minulla on jo arvokas elämänkumppani vierelläni ja haluan olla hänen luonaan vielä pitkään. On niin paljon vielä kokematta, etten tiedäkään mitä on tympääntyminen. Olen vielä todella nuori, mutta luulen etten siltikään koko elämäni aikana kerkeä maistamaan ja kokeilemaan kaikkea mitä haluaisin. Että näin...
Muistan olleeni aikanaan sielun pimeässä yössä ja tahdoin pois maailmasta. Olin kirjoittanut jo viimeisen kirjeenikin jälkeenjääville. Kun saavuttaa rauhaa, niin voi olla ettei enää tahdokaan pois. Miksi? Koska juuri tämä maailma on oivallinen työkenttä. Saa olla duunissa 24 tuntia päivässä ja 7 vuorokautta viikossa. Näin on käynyt minulle, en tahdo pois vaan nimenomaan tahdon jäädä tälle pallolle kunnes jokainen on elää rauhassa ja ilossa.
Luonnollisesti synnyn uudelleen "kuoleman" jälkeen, se on jo nyt vapaaehtoisesti päätetty. Luultavasti näin loputtomiin aioneihin saakka.
Toki iloa ja rauhaa ei voi suoraan antaa toisille. Olemalla läsnä maailman ilossa ja tuskassa on mahdottoman antoisa oikeus ja velvollisuuskin. Asioihin voi silti vaikuttaa globaalisti tavalla tai toisella.
Maailman tuska on kuin lampi jota lusikoidaan pois yksi vaivainen lusikallinen kerrallaan. Kun on satojatuhansia lusikoijia niin lopulta lampi pikkuhiljaa tyhjenee. Tulevaisuudessa maailman tila on onnellisempi kun kollektiivinen tietoisuuskenttä on positivisoitunut. Nyt ollaan vasta aloittamassa laajamittaisempaa putsausta.
Tällainen duuni :)
Ettei vain pimeä yö olisi pimentänyt jotain oleellista. Materiassa eläminen ei vaan ole sellaista juhlaa, että tänne tahtoo yhä uudelleen. Mikä käänteentekevä asia sai sinut luopumaan viesissä kerrotusta aikeesta? Olet kyllä optimisti, mutta samalla realisti: ihmisen kehitys kestää loputtomia aioneita. Se on optimismia, että ihminen kyllä tulee joskus aioneiden päästä hyväksi.
Minä puolestani teen kuten Puhtaan maan buddhalaiset ja keskityn saavuttamaan taivastilan, jossa voi kilvoitella yhä parempaan paikkaan, jos kiinnostaa. On jo paljon, että pääsee pois materiasta jatkuvaan ekstaasiin. Se on ihanaa. Taivaan eteen ei tarvitse tehdä kummemmin työtäkään, koska rajakokemuksien mukaan se on todellinen kotimme. Kun siis palaan tuonne kotiini, jään sinne ja olen oppiva sielu siellä enkä täällä. Voin olla suojelusenkeli, jos niin halutaan. Ei tänne, ei ei. Mitäpä minä täällä teen. Nytkin on sellaista tuskaa, että voiko tämä hyvin päättyäkään. Alan tyytyä vähään ja kelpuuttaa taivaspaikan. Otan sen vaikka opportunistisesti. Mutta tosiaan, eihän sitä tarvitse saavuttaa.
Mikähän erehdys oikeastaan sai minut tulemaan tänne? Minun on vaikea kuvitella, että olen niin tyhmä, että tulisin tänne ilman toivoa suuresta voitosta. Olen juonikas pentele; olen sitä myös henkimaailmassa. Typeryyttä silti. Voihan valinnat peruuttaa, niin kuin peruutetaan mikä tahansa valinta maan päällä. Mitä jos vain luopuu kaikesta ja myöntää erehtyneensä voimavaroistaan "viimeisellä tuomiolla"? Jos tänne kerran tullaan omin voimin, niin mitä se muihin kuuluu, vaikka tästä kaikesta luopuu itsenäisesti? Kai ihmisellä on jotain oikeuksia? Valitettavasti ihmissuhteet määräävät tätäkin, niin että harva ihminen voi tehdä viimeisen temppunsa vahingoittamatta muita ihmisiä. Enpä todellakaan halua tuottaa läheisilleni yhtään enemmän tuskaa, kuin mitä luonto väistämättä antaa jokaiselle meistä. Emme näytä ymmärtävän maailman haasteita tuonpuoleisessa. Tätä kuvaakin mainiosti walesilainen sanonta: "It is easy to be brave behind a castle wall." On tosiaan helppoa olla rohkea linnan muurien suojassa, mutta niin pian kuin tuonne metsälään lähdetään villisikojen ja jalopeurojen raadeltavaksi, alkaa tilanne valjeta ja kaipuu takaisin iskee. Mutta kun porttia menee hakkaamaan, sieltä sanotaan, että kestä, kärsi ja vaikene: olet valinnut osasi. Kiitos, hyvät portinvartijat. Teette vain työnne - mutta olenpa minä ollut typerä.
Kestää, kärsiä ja vaieta. Tätäkö elämä sitten on meille oivaltaneille? Miten ihmisestä voi tulla onnellinen tällaisessa paikassa, jos hänellä ei ole erityisiä lahjoja? Jotkut saavat lohtua soitinpelitaidoistaan, toiset maalaustaidoistaan, toiset suuresta älystään jne. Kun noita keskivertoihmisiä katselee kaupungilla, niin alkaa ahdistaa. Tahdon pois.
Kokija, kun mainitset, että on yhä useampia tuskan lusikoijia, niin perustuuko se muuhun kuin toiveajatteluun?
Maailma koostuu energiasta ja se energia on minua. Minua itseä ei voi paeta, siksi en mene minnekään. Meneminen tai jonnekin liikkuminen on mahdottomuus, kun on jo itsessä.
Lusikoiminen kuvastaa energian muuntamista. Muunnan siis itseäni muuntaessani energioita ympäristössäni. Energiaa ei voi poistaa oikeasti, se muunnetaan eri värähtelymuotoon omassa kehossa kokien ja "kärsien".
Tämä on käytännön psykologiaa, joka perustuu saatuun kokemukseen.
Mitä tahansa teetkin itsellesi, sen teet minulle.
Meditaatiossa voi myös muuntaa, sitä sinäkin teet kun koetat "saada taivaspaikan" tai "mennä taivaan ekstaasiin". Huomasin, että velvollisuuteni on muuntaa ympäristöäni koska se todellakin on minua. Tämä on se syy miksi ne jotka ovat jo "taivaassa" tahtovat auttaa. He auttavat koska näkevät i t s e n s ä pulassa, jos joku (näennäinen) toinen on pulassa.
Siltikään "toisen" ns. vapaaseen tahtoon ei voi puuttua. Meillä on oikeus tehdä myös virheitä, joista opimme.
Kehomme on lainassa Maapallolta ja sielullamme on maapallon lupa käyskennellä Hänen pinnallaan tavoitteena kulkea kokonaisena jossa henki tiedostaa olemassaolonsa kehossa.
Suuri Jumalainen suunnitelma.
Fyysinen ihmiskeho on kehikko jossa tietoisuus kasvaa ja alkaa itseään tiedostaa. Ikäänkuin maalauksen raamit. Aiemmat raamit olivat eläinkeho, kasvikeho ja kivikeho. Ihmistasolta ihminen siirtyy aikanaan sielutasolle, joka on ihmistajunnan laajentuma. Sekään ei ole kehityksen päätepiste, vaan alku kokonaisvaltaisempaan maailmankäsitykseen, missä ymmärretään mm. ihmiskuntaa laajempien ryhmien ja ryhmäenergioiden merkitystä.
"Sattuma minut tänne toi ja jos sattuu sattuma mut aateloi!".
Tympiintyminen on voima johon pitää edes yrittää reagoida?
Konsteja on monia, toiset rankempia, toiset taas hyvinkin hauskoja. ;)
Ei me olla täällä sattumalta, sillä sattumaa ei ole, me vain sanomme sattumaksi koska emme tidä totellisuutta
Me olemme täällä välttämättömyyden pakosta, koska olemme syyn ja seurauksen lain alaisia, koska egomme, sielu on aikaa ja ainetta, mutta mielemme perusta joka on kaiken lähteestä kumpuavaa elämää, ei ole tuon lain alainen
Mielemme sisältö joka on aikaa ainetta, ja joka hallitsee elämäämme, niin,että tuo kaiken lähde ei pääse ilmenemään meissä, koska tuo sisöältö on esteenä
Tuo sisältö joka hallitsee meitä ei ole todellinen, vaan itse luomamme harha, ja kun ymmärrämme sen todellisen luonteen, tosiasiallisesti, ei pelkästään älyllisesti, sillä näissä asioissa, ei ajattelemalla, ålyllisesti ymmärtäminen ole mitään ymmärtämistä, koska siinä on mukana ego, joka ei halua ymmärtää totuutta, sillä se olisi sen tuho
Tuo ego on ohitettava, yhtymällä äärettömään esm. meditaatiossa, niin sillon näemme suoraan asian ytimeen, ja sen minkä näemme pyyhkiytyy pois, sekä kaikki tuska, ahdistus ja kärsimys päättyy
Jos Jumala tai joku muu tulisi sanomaan minulle nyt, että huomista ei minulla enää ole, niin kuolisin sitten stressiin. Niin paljon on vielä tehtävää ja nähtävää. Oikeastaan, tuntuu, etten ole vieläkään (39v.) saanut mitään aikaiseksi... siis mitä haluaisin saada aikaiseksi.
Omassa elämässäni ainakin koen kaikki nautinnot niin ihaniksi, ja haluan saada niitä lisää.
Tällä tarkoitan myös muutakin kun seksin tai erotiikan tuomaa hyvää tunnetta.
Maailman maut, tuoksut, äänet, nähtävyydetkin on suurta nautintoa tuovia asioita, joidenka kokemiseen ei yksi elämä riitä.
Haluan koluta koko maapallon, niin ettei yksikään kukkalaji, eläinlaji, puulaji, vuori, kivi, ranta, ... jää näkemättä ja kokematta.
Haluan olla osa kaikkea kulttuuria, uskontoa ja uskomuksia. Elää rikkaana ja elää köyhänä. Kokea onnekkaan elämän roolin ja kokea epäonnekkaan elämän roolin. Ja ennenkaikkea, haluan että kaikesta kokemastani jää pysyvä merkki sieluuni
Mitä teen täällä?
- Olen tuuliajolla, virran vietävänä, sisäisen palon johdattamana, kulkemassa omia polkujani, oppimassa ja unohtamassa.
"Kaikkea saa tehdä
kaikkea pitää tehdä
kaikkia ovia täytyy tempoa,
kaikkia kuita kurkotella.
On vain yksi ehto,
elinehto.
Värisevää sielua
ei saa tallata."
-Tommy Taberman
On ilmentää, ajatonta elämää ajassa ja aineessa, mutta meitä hallitsevan sielun tarkoitus on ikuisaa itsensä, koska se on aikaa ja ainetta, niin sillä ei ole tätä elämää, muuten kuin syntymällä yhä uudelleen ja uudelleen
Karman päättyessä, sielu kuolee ja sulautuu tuohon ajattomaan jota hän perutaltaan on
Kristin usko ei hyväksy jälleensyntymää, mutta sen opetus, lunastusoppeineen perustuu tieten tai tietämättään,
että ihmisen karma ei elinaikanaan päättyisi, vaan jatkuisi sukupolvesta toiseen, ja näin sielu ikuistuisi jälleenstyntymien kautta
Sen takia usko kieltää opissaan jälleensyntymän, ettei sen opilta menisi pohja pois, sllä sille on tärkeää, että ihmiset eivät tiedä jälleensyntymästä mitään ja näin varmistaisi sielun uudelleen syntymisen
Karma on perkeleen oppi!
Paholainen sumuttaa ihmisiä uskomaan jällensyntymään, jotta saisi ihmiset eroon Jumalasta, joka vaatii uudestisyntymistä, ei jälleen/uudestaan syntymistä. Koko jälleensyntymisoppi on sairas, persoonaa loukkaava oppi, jossa eri aikoina eläneet persoonat muka olisivat olemassa ja joskus yhdistyisivät samaksi. Kun ihminen on henkimaailmassa, jossa hänen äitinsä on, mutta sitten äiti päättää syntyä uudelleen joksikin muuksi, niin onko äiti enää äiti tuolle henkilölle. Aivan hullua ja sekopäistä.
Onneksi uudestisyntyminen riittää ja se vie Jumalan yhteyteen. Hän tietää miten sielut, henget ja ruumiit jälleen yhdistetään kerran elämään uuteen maailmaan. Hän on ihmisen luonut ja tietää tasan tarkkaan valmistamansa ihmisen uudelleen restauraation. Paholaisen onnettomat viritelmät jälleensyntymisistä ei sitä suunnitelmaa pysty estämään.
Syy & Seurauslakia(karmalakia) ei niin vain kumotakaan, varsinkaan "God did't" argumentoinnilla.
"Älkää eksykö, Jumala ei salli itseänsä pilkata; sillä mitä ihminen kylvää, sitä hän myös niittää.
Joka lihaansa kylvää, se lihasta turmeluksen niittää; mutta joka Henkeen kylvää, se Hengestä iankaikkisen elämän niittää." Gal.6:7-8
Täällä kahdesta syystä, ensiksi olemme ilmentämässsä ajatonta elämää ajassa ja aineessa ja toiseksi, synnyttämämme Egon, sielun, joka on aikaa ja ainetta, ja siten karman lain alainen, jossa sielu joutuu jälleensyntymien ketjuun ja tehtävämme on vapauta tuosta ketjusta ja palata kåiken lähteen, eli ajattoman elämään, jota ihminen mielen perustaltaan onkin.
Kristinusko kieltää karman lain jyrkästi, mutta lunastusoppi pitää huolen, että ihminen ei pääse perisynnistään eroon maaelämän aikana, joten sielu joutuu jatkamaan seuraavaan elämään, ja näin
sielun uskotaan ikuistuvan
Kritinusko ei tätä totuutta myönnä, sillä sen opeilta menisi pohja pois, ja ihmisten kärsimys ja tuska
päättyisi, sillä sielun ikuistaminen, vaatii myös ikuista kärsimistä elämästä toiseen
Kun ymmärrämme itsemme ja kuolemme ns. psykologisen kuoleman, niin kaikki kärsimys, ja tusk päättyvät silmänräpäyksessä, ja puhun kokemuksesta, ja monet muutkin ovat tuon asian kokeneet, mutta se on aina yksilökohtainen asia, joten se ei ole joukkona saavutettavissa
"Kun ihminen on henkimaailmassa, jossa hänen äitinsä on, mutta sitten äiti päättää syntyä uudelleen joksikin muuksi, niin onko äiti enää äiti tuolle henkilölle. Aivan hullua ja sekopäistä. "
Olemme yksin kun synnymme, yksin kun kuolemme. Olemme erillinen persoona, olemme ainutlaatuinen, ei ole ketään toista minää.
Oma äiti ja isä, niin rakkaita kun ovatkin, eivät ole meidän, minun. Emme voi omistaa edes omaa lastamme.
Kun synnymme uudelleen, voimme olla nykyisen äitimme sisko tai veli. Tai sitten äitimme voi olla seuraavaksi tyttäremme.
Kuitenkin kaikki ne ihmiset, jotka ovat elämässäsi nyt, ovat olleet ennenkin ja tulevat olemaan myöhemminkin. Vain roolit vaihtuu.
Kohtele siis esim.siskoasi kunnioittaen. Ensikerralla hänellä voi olla sinun yläpuolella ja hallita sinua. Jos hänen tai jonkun muun kanssa suhde ei ole toiminut -ratkaisua ei ole löytynyt. Olette seuraavaksikkin taas samassa asetelmassa.
Niin kauan, kunnes ihminen kykenee nousemaan egonsa yläpuolelle, joudumme opettelemaan eri rooleissa elämän ongelmia.
Ehkä joskus voimme hymyssä suin hyväksyä kaikki ihmiset ja niiden mielipiteet -arvot ja asenteet ja iloita siitä, että jokainen on yksilö, ainutlaatuinen persoona, emmekä millään ilmeelläkään halua muuttaa heidän mielipiteitä ja tapaa kokea maailmaa.
Voi olla, tai sitten ei.
Vai että "nousemaan egonsa yläpuolelle"! Heh heh, tällä palstalla kukaan inkarnaattori ei ole siihen pystynyt. Eikä vuosituhansien aikanakaan. Sairaita juttuja nuo teidän jälleensyntymiset.
Sinä uskot noin, vääristellen kristinuskoa. Mutta aito kristinusko ei ole sitä, mitä luulottelet.
On totta, ettei meistä varmaan kuin yksi miljoonasta silloin tällöin kykene nousemaan egonsa yläpuolelle.
Olemme aina itse niin pirun oikeassa, että emme huomaa, mitä meidän pitäisi tajuta.
Monen uskovat julistaa omaa uskoaan oikeaksi (huom, reinkarnaatioon uskovat ovat myös uskovia)
Itse tajusin sen, että koska me tulemme kaikki tänne uudelleen ja uudelleen ja annamme jo ennen tuloa elämällemme suunan tai tehtävän (jota emme tietoisesti muista, mutta alitajunta muistuttaa koko ajan) olemme kaikki oikeassa ja ei kukaan oikeassa.
Tarkoitan, että meidän ei tarvitsekkaan tietää vielä kaikea. Eihän ensimmäisellä luokallakaan opeteta ihmisen anatomiaa ja fysiologiaa.
Jokainen saa uskoa siihen mihin tahtoo. Sillä on joku tarkoitus. Jos uskot Raamattuun, se on tarkoitettu niin, se on sinun juttusi, ymmärtää uskoa ja uskontoa. Ehkä minäkin olin ennen Nunna, ehkä pakana? Ehkä ensikerralla olen pappi?
Ei meidän tarvi näyttää ja todistella toisillemme mitään. Elämme vain hetken ja katoamme rajan taa. Siellä muistamme kaiken ja ymmärrämme, miksi olimme sitä mitä olimme. Kun tulemme uudelleen, tuomme opitut asiat mukanamme persoonaan piilotettuna ja jatkamme siitä mihin jäimme.
Raamattuun uskovillakin on oma polku kuljettavana. Heidän sanomansa on vanhaa ja arvokasta. Eihän Jeesus ollut ensimmäinen neitsyestä syntynyt, 25.12 jolla oli kaksitoista opetuslasta, joka tuomittiin ja nousi kolmantena päivänä ylös kuolleista. Niin on ollut jo kauan ennen ajanjakson alkua monissa uskonnoissa. Tämä uskonto ja uskomus kuuluu ihmiskuntaan ja sen on säilyttävä hamaan tulevaan. Sen sanoma selviää meille vielä.
Mutta muutkin uskonnon ja uskomukset ovat totta ja niiden sanoma on myös kuljettava käsi kädessä kaiken muun uskonnon mukana.
Aika karistaa turhat ja väärät, sillä paljon on etenkin nykyään rahastus tarkoituksena kirjoitettu hölyn pölyä.
Tunne se sydämessäsi. Usko siihen mikä saa sielusi laulamaan, sydämesi rakastamaan ja olosi rauhoittumaan. Oli uskontosi mikä tahansa, kunhan se on hyvää ja tekee sinulle ja sielullesi hyvää, se on oikein ja se on Jumalasta, mutta luota siihen, että joku muu, joka uskoo muullatavoin on tarkoitettu hänelle ja jos se tekee hänet onnelliseksi, se on Jumalasta.
Taivas on suuri ja Jumalan luokse ei mennä, vaan sinne kasvetaan.
Pidä huoli itsestäsi ja rukoile muiden puolesta, mutta älä koskaan sano pahaa kenestäkään, tai kenenkään teoista. Tuomitseminen ei kuulu ihmisille. Meillä ei ole siihen valtaa, emmekä edes osaa tuomita oikein.
Totta kai kohtaamme syntymän ja kuoleman yksin, mutta ei siitä ollutkaan kyse. Ei myöskään ollut kyse siitä, että emme voi omistaa vanhempiamme. Ei myöskään siitä, että käsityksesi mukaan voimme olla nykyisen äitimme sisko tai veli. Vaan siitä, että kun eletään monena eri persoonana/roolina, niin miten sitten kerran henkimaailmassa nämä eri persoonat ovat suhteessa toisiinsa?
Jos kohtelit nykyisessä elämässä siskoasi Saaraa kunnioittavasti, so what, ensi elämässä hän on äitisi Kaisa, ja kun seuraavan kerran tulet tänne, niin hän on lapsesi Liisa. Jos karmasi olisi nyt loppu ja siirtyisit henkimaailmaan lopullisesti, niin kuka on Siskosi-Saara, äitisi-Kaisa, lapsesi-Liisa? Sama henkilö kolmena persoonana tai miten monta elämää nyt onkin elänyt? Entä kun ihminen saa vaikka kymmenen lasta ja jossain toisessa elämässä elää lapsettomana. Keitä ovat nuo kymmenen lasta ja miten voi pitää monien elämien aikana syntyviä persoonia ylipäänsä selkeästi kuka-kukin-on... ei, sanat loppuu tämänlaatuisessa sekasikiöelämä-konseptissa.
Hyväksyä hymyssä suin kaikkien ihmisten mielipiteet, arvot ja asenteet? Ei hyvää päivää mihin tuollainen "avaramielisyys" johtaakaan. Yritäppä nyt hymyillen hyväksyä raiskaajan arvomaailma tai murhaajan tai varkaan tai valehtelijan...
Onko se egonsa yläpuolelle nouseminen sitä, ettei tahdo mitään, ei toivo mitään, on vain kuin suora sydänkäyräviiva? Ja jos vain yksi miljoonasta silloin tällöin kykenee nousemaan egonsa yläpuolelle, niin mitäpä me Taavi Tavalliset sitten elää kitkutamme, turhaan toivomme parempaa elämää lapsillemme.
Kristityt julistaa uskoaan oikeaksi Jeesuksen antaman auktoriteetin turvin. Hän itse kertoi, mikä on ainut oikea tie Jumalan luo, siinä on pienen ihmisen turha vääntää omasta pienestä moraalistaan käsin muuta. Tästä seuraa että "kaikki on oikeassa, kaikki on väärässä" -oppi on pätemätön ja epälooginen.
Jos tänne tullaan uudelleen ja jatketaan siitä, mihin edellisessä elämässä jäätiin, niin kuinka sinä olet edellisissä elämissä voinut olla vaikka nunna, nyt olet karmanewage-uskova, minkä pitäisi olla se pitemmälle ehtinyt/kehittynyt ja seuraavassa elämässä sanot/luulet olevasi pappi (kristinuskonko?). Kuinka se sillä tavoin ylös-alas tuo kehittyminen tapahtuu? Vai saatko tässä elämässä ehdot ja jäät luokalle tai paremminkin menet alemmalle luokalle seur. elämässä? Että mikä polku se sinulla on kuljettavana? Jos se kristinuskon sanoma on vanhaa ja arvokasta, eikö kannattaisi vaan pysyä siinä?
Tämä minua ihmetyttää teidän jällensyntyjien kertomuksissa: väitätte olleen edellisissä elämissä joku kristinuskon henkilö, mutta sitten kuitenkin tulette taas tänne ja elätte new age-uskossa. (Käytän sanaa new age sen sisältäessä hyvin monenlaisia uskomuksia.) Jos te olisitte olleet oikeasti aito Jeesuksen hengestä uudestisyntynyt, ette tulisi enää tänne uudestaan, koska siten pilkkaatte Jeesuksen kertakaikkista uhrityötä. Tämä jo kertoo kristitylle, että juttunne ei voi olla totta.
Totuuden kannalta tuollainen kaikki-ovat-oikeassa-omalla-paikallaan-usko on kestämätön, nurinkurinen ja totuutta halveksiva. Jos oman itsen keksimä totuus olisi totuuden veroinen, silloin totuutta ei olisi loogisesti edes olemassa. Sellainen totuus lepää valheen perustalla.
jatkuu..
Väitteesi, että Jeesus syntyi 25.12 osoittaa, miten valheellista tietosi on. Eihän Jeesus syntynyt tuolloin. Joka totuutta janoaa salatuimpaan saakka, sen kannattaa lukea linkki:
""Yleisesti ottaen ei ole yllättävää, että yhtäläisyyksiä löytyy esim. vanhojen akkadilaisten, sumerilaisten, egyptiläisten, hellenistisen ja lähi-idän taruston välillä. Kielikuvia ja sanontoja - myös uskontoihin liittyviä - siirtyy kulttuurivaihdon seurauksena ja jotkut niistä leviävät lähes kaikkialle. On kuitenkin hieman eri asia, mistä se kulloinkin todistaa. Myyttien yksioikoinen vertaileminen saattaa johtaa pahastikin harhaan, ellei niitä nähdä osana suurempaa monimutkaista kokonaisuutta eikä riittävästi huomioida vallitsevia kulttuureja, kosmologisia ja jumaluuksiin liittyviä käsityksiä, yhteiskunnan ja papiston roolia, kertomataiteellisia aspekteja, kielitieteellisiä näkökohtia ym. Uskonnollinen aihe tai sanonta voi siirtyä näennäisesti sellaisenaan, mutta saada tosiasiallisesti uuden sisällön.
Käsitteiden lainaaminen ei sinänsä ole mitenkään tavatonta. Niin uskonnollisen kuin muunkin ajattelun kehittyessä tarvitaan uusia käsitteitä. Ellei riittävän tarkkaa ilmaisua löydy omasta kielestä, lainataan sopiva jostakin muusta, useimmiten kehittyneemmästä kielestä tai tarustosta. Se ei välttämättä merkitse käsitteiden alkuperäisen sisällön siirtymistä. Lainasanat ja -käsitteet useinkin muuttavat merkitystään siirtyessään toiselle kielelle. Sukulaiskansojenkin kielten eriytyessä voivat alunperin samaa tarkoittavat sanat saada ajan myötä eri merkityksen (vrt. Suomen ja Viron kieli). Kielellinen laina voidaan jo alunperinkin ottaa käyttöön eri merkityksessä kuin lähdekielessä. Tästä esimerkkinä vaikkapa latinan sana 'auto'.""
http://www.netikka.net/mpeltonen/jeesus.htm
Miten kaikkien uskontojen sanomat voisivat olla yhteismitallisesti totta, kun niiden totuudet ovat toisilleen täysin vastakkaisia? Juuri siksi täytyy tämä aineellinen maailma selittää harhaksi, muutenhan tuollainen valheellinen väittämä olisi liian läpinäkyvästi valheellinen eikä sillä saisi kannattajia.
Aika on todellakin karistaa turhat ja väärät luulot ja uskomukset.
Totuus pohjimmiltaan ei ole tunneasia. Jos niin olisi, häilyväistä olisi totuus, kuten se on itämaisiin uskontoihin pohjautuvissa käsityksissä. Totuus voi olla kipeäkin asia ihmisen tunne-elämälle. Kun ylin auktoriteettipeili valaisee ihmisen sisimmän, mikä ei aina niin kovin puhdas ole, niin se tekee kipeää. Mutta sen tarkoituksena on parantaa ja poistaa elämässä kertynyt lika sydämestä. Tämä ei ole rahastusta. Itsekäs rahojen keruu sitä vastoin on sitä ihmisen sisintä likaa, mammonan hengen narun päässä kulkemista. Jos yhdistää rahastuksen ja kristinuskon, elää todellisessa tietämättömyydessä!
Ihmisen sielun saa laulamaan moni moni asia, mikä ei ole hyväksi. Sen vuoksi aidon hyvän kriteeri ei voi olla tuo "sielun laulaminen tai sydämen rakastaminen". Viina ja huumeet on monelle sielun kieliä kutkuttava ihanuus, ainakin jonkin aikaa. Mutta kun harrastaa niitä sen aikaa, kun hyvältä tuntuu ohjeesi mukaan, oletkin pahasti aineiden koukussa. Rakastumisen avioliiton ulkopuoliseen henkilöön moni kokee aidoksi ja sallituksi, koska onhan se rakkautta, joka tuntuu hyvältä. Mutta se ei ole hyväksi, koska se loukkaa toista osapuolta ja rikkoo ihmissuhteita lopulta.
Tuomion julistamista ei ole totuuden esillä pitäminen ja valheen sanominen valheeksi. Epämääräinen kaikki-on-totta-kaikille tuottaa näkökyvyttömyyttä nähdä oikein ja totuudellisesti.
Jos on yksi ainoa oikea Jumala, joka on luonut ihmiset ja maailman, niin silloin maailman pitää olla totta, ei harhaa. Ja tämän voi aistein kokea: ympäröivästä todellisuudesta voi tehdä aitoja havaintoja. Jeesus eli todellisen ihmisen elämän, Hän tunsi voimakkaasti, itki, nauroi, vihastui. Hän myös sanoi, että te eksytte kun ette tunne kirjoituksia. Jos kaikki olisi yhtä totta, kuinka kirjoitusten tunteminen sitten olisi tärkeää? Miksi Jeesus ei painottanut samaa kuin itämaiset uskonnot kaikkien teiden samanarvoisuudesta? Kun Jeesus nimenomaan painotti monien teiden vaarallisuudesta, niin miten ihmiselle olisi tärkeää jossain elämässä seurata Jeesuksen tiukkaa yhden tien opetusta? Kun seuraavassa elämässä voi huit hait hilpaista mihin tahansa uskomukseen? Eihän se noin voi mennä mitenkään. Ei ihmistä voi noin kohdella, että Totuus kertoisi tarinaa, joka vetää maton alta ja jättää ihmisen pyllylleen. Mikä se lopullinen Totuus sitten olisi, jos eri elämissä eri uskomuksia seuraa? Eihän vastakkaiset käsitykset voi viedä samaan lopputulokseen. Muslimi sanoo ettei Jumalalla ole poikaa, kristitty sanoo että on. Miten muslimi voi mennä uskomuksensa mukaan taivaaseen ohi Pojan, kun Poika vaatii toisaalta vain Hänen kauttaan sinne kulkemaan?
Tässä maailmassa on nähtävissä suuri loogisuus kaikessa, myös ihmisen mieleen se on laitettu, jos vain sitä haluaa käyttää.
Ei ole 'miestä ei naista' henkimaailmassa. Nämä "astiat" ovat rooleja jotka häviää kun tietoisuus aktivoituu henkimaailmaan. Itsensä tunteminen on juuri syventymistä Itseensä, silloin maallinen minäkuva heikkenee ja häviää, eli "menettää sielunsa" löytääkseen sen ja tapahtuu ns. "ylösnousemus lihasta".
Mitä me täällä oikein tehdään?
Olen puolessa välissä seitsemääkymmentä. Hyvät hetket ovat todella harvinaisia, nekin on huomannut yleensä jälkeenpäin. Nuorena olisin halunnut kokea kaikenlaista, mutta oli lapset ja rahapula. Nyt on rahaa ja pääsisi mihin vain, eipä enää huvitakaan, olen matkustellut ympäri maailmaa, se on vain väsyttävää ja pitkästyttävää, paras hetki on kun pääsee takaisin kotiin.
Olemme aina olleet itsemme kaltaisia, kaikissa entisissä elämissä.
Jos olen ollut koira, olin itseni kaltainen koira, keho, havaintokyky ja monet muut asiat vaihtelevat, mutta ”mieli” on sama.
Olemme tiedottomina kehossamme.
”Mieli” kehittää syntymässään hitaasti hermoston, luut ja lihan ym. Kuolemaan verrattuna siinä on paljon aikaa. Kuollessa kaikki rakennettu täytyy purkaa hyvin nopeasti. Sillä tavoin kuolema on voimakas shokki ja harva muistaa senaikaisia tapahtumia. Shokin takia unohdamme.
Yhteytemme kehoomme on voimakkaampi kuin mihinkään muuhun koko universumissa. Se on ajallisesti läheisin yhteys ja siksi voimakkain yhteys joka vielä on olemassa, se on syy & seuraus-suhteen alainen ja siksi siitä on erottava.Kyse on luopumisesta, se ei ole meitä, tai meidän, siksi emme voi tuntea oikeasti mitään materiaa omaksemme, tai saada niistä todellista tarkoitusta.
Tuossa hetkessä mahdollisuus olla tietoinen, on suuri mahdollisuus oivaltamiseen juuri silloin. Kun heräämme, jos muistamme olevamme kuollut - että ”nyt olen kuollut”, jos silloin pystyy todella tekemään harjoitusta ja meditoimaan ja olemaan tietoinen tosi-luonnostaan, niin ulos tullessa sulautuu koko universumiin ja todella tuntee itse rajattomuuden, siis olemme siinä tilassa.
Tuossa tilassa emme ole fyysisesti rajoitettuja, kun muutumme vapaiksi ja rajattomiksi. Emme ole minkään sisällä. Rehellisyyden nimissä emme ole vapaita, sillä ulkoinen vapaus ei poista pelkoamme. Pelkäämme entistä enemmän, ehkä emme tajua voivamme tehdä mitä haluamme ja jos ”kukaan” ei auta nousee pelko. Lisäksi täällä näemme sitä mitä kaikki muutkin emmekä näe kummallisia asioita. Tällä tavoin kaikki on ”tuttua ja turc´vallista”, koska se on rajoitettua.
Fyysisen kuoleman jälkeisessä tilassa näemme kaiken, eikä ole mitään mitä emme näkisi. Lähempänä tai kauempana, eroa ei ole. Ei ole ääntä jota emme kuulisi. Se on aika pelottavaa, ellei tiedä mitä on tapahtumassa. Se on valtaisa kokemus, jos omaa syvällisen oivalluksen tason, mutta muuten se pelottaa.
Olemme käyneet tilanteen läpi lukemattomia kertoja menneisyydessä, ehkä koemme sen lukemattomia kertoja tulevaisuudessa.
Kypsyys auttaa ymmärtämään tilannetta ja voimme käyttää hyväksi ja ainoastaan pelkäämme.
Kypsyys ja oppi joka nousee kokemuksista auttaa ymmärtämään sellaisia asioita kuin että; ”kun olen nyt kuollut ja tämä on todellinen ääretön totuuden ilmentymä, mieleni on täysin vapaa, eikä minulla ole kerrassaan mitään rajoituksia, ja voin tunnistaa oman mieleni luonnon, niin valaistun siinä”, se on siis hyvin erityislaatuinen hetki.
Edellisen elämän ja tulevan elämän keskivaiheilla on voimallinen hetki, jossa ei ole paljoakaan menneen elämän jälkien suoraa vaikutusta eikä myöskään vielä tulevan elämän vaikutusta. Se on niin kuin kynnys tai portti menneen ja tulevan elämän välissä. Siinä on hyvin autenttisena ja kokolailla äärettömässä tilassa, se tila on myös mahdollisuus oivalluksen.
Kuka tuon on testannut ja tullut kertomaan sinulle?
Kuolemaa nähneenä olen aina vain vakuuttuneempi siitä että se on loppu ja sillä siisti. Kaikki elollinen kuolee, elämä jatkuu seuraavissa sukupolvissa.
Jos olet hereillä, tai unessa, siis olemassa "todellisuudessa", niin kenen "silmillä" katsot "maailmaa" jos et omillasi? Kaiken, olet sitten hevenissä tai hellissä, tai missä vain koet Itsesi kautta, orjentoidut muidenkin kärsimyksiin oman kokemuksesi kautta, eihän muuten voisi ollakaan.
Osa tekstistäni on mukaelmaa mm. kuolleiden kirjasta, ns. "pardoista", joiden perustat lienevät vuosisataisissa viisauksissa, ehkä todellsiten kokemuksien pohjalta?
On hyvä ymmärtää, että se mitä näemme ja hahmotamme jokapäiväisessä todellisuudessa ei ole välttämättä omintamme. Olemme joutuneet antamaan(johtuen kuolemien aiheuttamasta shokista ja unohduksesta?) vallat rakentaa kontrastin tietoisuudellemme valmiiksi, palaamme siis aina samaan, jos emme tiedostu itsestämme.
Vapaus puuttuu, vaikka tuon edellä mainitun voi jo tajuta.
Missä vaiheessa voimme itse päättää muotomme tai muodottomuutemme voi riippua juuri siitä kuinka kehitämme tietoisuutemme syvyyttä ja ennen kaikkea sen laatua kuoleman yhteydessä? Jos pysyttelemme aina vuosisataisissa, eli valmiiksi rakennetuissa, sukupolvesta toiseen kerratuissa ajattelurakenteissa, vaikkapa uskontojen kuvissa paratiisista joka on materiaa, ei mikään voi muuttua. Vaikka nautinnot pitenee, syvenee, laajenee, ei sillä peruskontekstin pysyessä samana, eli materialisena, ole vaikutusta siihen että jokin todellisuudessa muuttuisi paremmaksi, puhumattakaan oikeammaksi. Maallisen vankilamme olot voi parantu, mutta olemassaolomme muodon pysyessä samana, jatkuu vankilamainen ja rajoittunut olemassaolo kärsimyksineen, koska mikään ei riittä.
Etsin elämän tarkoitusta. Muuten olen lähinnä vain skitsofreniaan sairastunut ateisti-tyhjäntoimittaja.
Yhteiskunnasta en tarkoitusta löydä; se on jumiutunut teeskentelyyn rahan ja viikonloppuryyppäyksen kierteeseen. Enkä Jumalasta; uskonto tuhoaa yksilön. Luontokin on ympäriltä tuhottu; jäljellä on vain puistojen hengettömät penkit keinovaloineen. Nyt olen välitilassa. Parhaina päivinä saatan jopa nauraa.
Leo Tolstoi, venäläisen kirjallisuuden klassikko, koki rankan viidenkympin kriisin. Hän heräsi pohtimaan tilaansa ihmisenä. Hän oli saavuttanut vaikka mitä, kirjoittanut useamman menestyskirjan ja oli laajalti pidetty. Silti hän heräsi siihen tunteeseen, että missään ei ole mitään mieltä. Hän kamppaili itsemurha-ajatuksien kanssa ja jopa poistatti talonsa muuannen poikkipalkin, ettei sitoisi siihen köyttä kiusauksessa. Olen käsittänyt, että ihmiset kokevat tämänlaisia kriisejä 40-60-vuotiaana. Tolstoi kamppaili elämänsä tarkoituksen kanssa kuten me kaikki. Ihmettelen vain, että niin lahjakkaan ja älykkään miehen herääminen koitti vasta niin myöhään kuin 50-vuotiaana, vaikka elämää oli jo nähty ja koettu vaikka kuinka. Miettiessään elämän ja kuoleman asioita hän kallistui tänä aikana vakavasti kuoleman puolelle elämää parempana ratkaisuna.
”Jos kuolema kerran oli parempi kuin elämä, miksi ihmisten enemmistö ei silloin riistänyt henkeä itseltään? Pohdittuaan asiaa peruusteellisesti Tolstoi teki sen johtopäätöksen, että ihmiset suhtautuivat elämän perusongelmiin neljällä tavalla: eräät todellakaan eivät olleet selvillä elämän ja kuoleman murhenäytelmästä, joskin tietämättömyys edellytti henkistä jähmeyttä, miltei tyhmyyttä; toiset olivat tietoisia lohduttomasta asemastaan mutta lipoivat edelleenkin hunajaa pensaan lehdiltä odottaessaan lohikäärmeen kitaan putoamista, toiset taas olivat käsittäneet maallisen olemassaolonsa mitättömyyden ja pitivät kunnia-asianaan itsensä tuhoamista; ja viimeisinä olivat ne onnettomat, jotka olivat liian heikkoja toteuttaakseen vapahtavan päätöksensä. He edelleenkin söivät, joivat, pukeutuivat, siittivät jälkeläisiä, ostivat lisää maata, ansaitsivat rahaa, joskin voittamatonta vastenmielisyyttä tuntien. Leo Tolstoi kuului tähän ryhmään. Hän halveksi itseään pelkuruutensa tähden mutta väliin myös epäili omaa arvostelukykyään.” (Henri Troyat: Leo Tolstoi, s. 308)
Ratkaisuksi kriisiin tuli talonpoikaiselämän ihanne, sillä nämä ihmiset eivät ajattele paljon vaan elävät lapsellisen luottavaisina uskoen Jumalaan ja pappiin sanan välittäjänä. Tolstoi koki myös jonkinlaisen uskonnollisen elämyksen - hän alkoi silloin uskoa Jumalaan. Tosin tiedetään, ettei Tolstoi uskonut kuolemanjälkeiseen elämään tai muuhun sellaiseen - ja sakramenttejä hän piti taikauskona; hän joutui riitoihin ortodoksisen kirkon kanssa, ja Tolstoilta koetettiin hankkia rippiä hänen kuolinvuoteellaan. Tolstoilla oli suunnaton ego, jota hän koetti vaimentaa pyrkimällä yksinkertaisuuteen. Hän tarkkaili talonpoikia, noita raatajia, joiden elämä kului työtä tehden tilanomistajien alamaisina.
”Monet näyttivät jopa onnellisilta viheliäisessä tilassaan. Tuskin ainakaan löysi ketään, joka olisi halunnut hirttää itsensä. Auttoiko järki kestämään heitä elämän rasitukset? Ei taatusti. He ammensivat rohkeutensa koruttomasta uskosta, jota pappi saarnasi heille kultaisen kupolin alla pienessä kyläkirkossa. Sellaisesta uskosta ei voinut kiistellä. Jumala siemaistiin samalla tavalla kuin votka, yhdellä siemaisulla, turhia miettimättä.” (Sama, s. 309)
Tästä alkoi kova tuhina Tolstoin mielessä, josta sitten syntyi kokonainen liike, joka painotti yksinkertaista elämää ja hylkäsi melkein kaikki sivistyksen hedelmät. Tolstoi ei pystynyt koskaan kunnolla elämään musikka-ihanteensa elämää, mutta eli varsin askeettisesti.
Joillekin siis riittää elämän tarkoitukseksi musikan elämäntapa, siinä heitetään aivot narikkaan ja aletaan tehdä raskasta käsityötä. Tolstoin vaimo oli tietenkin huolissaan hänen musikkaelämästään. Tämän mielestä siitä ei ollut elämäntehtäväksi vaan korkeintaan harrastukseksi. Ei pitäisi pyrkiä alemmas tasoltaan, jos on lahjoja paljon enempään.
No voi hyvänen aika.
Mistä tiedät, että musikat heittivät aivonsa narikkaan?
Kukin ihminen elää uskoaan oman persoonansa kautta, eikä toisilta pidä ottaa mallia omaan uskon harjoittamiseen! Suhde Jumalaan on yksilöllinen, ei Jumala odota meidän olevan toistemme klooneja.
Lahjat on Jumalalta ja uskovan tulee käyttää saamiaan lahjoja. Mistä ihmeestä sikiää käsitys, että uskovat ei käytä älyään?? Kun Jumalalta voi saada ihan käytännön elämään viisautta!
http://www.fkf.net/FKFuni.html
"Mistä tiedät, että musikat heittivät aivonsa narikkaan? "
En tiedä, mutta tiedän, etteivät musikat olleet mitään hengen jättiläisiä.
Pitää paikkansa, että jokainen ihminen on yksilöllinen, ja siten myös musikkain usko on ollut yksilöllistä (mikäli musikka on ollut oikeasti uskonnollinen eikä vain ulkokultainen kupolipää). Heidän sivistystasonsa on vaan ollut niin matala, ettei suureen kritiikkiin ole ollut mahdollisuutta. Musikkaelämään olisi ollut mielenkiintoista tutustua!
"Mistä ihmeestä sikiää käsitys, että uskovat ei käytä älyään??"
Miksi ihmeestä uskovaiset ajattelevat, ettei heidän ajatella käyttävän älyään? Ihmiset päätyvät eri käsityksiin elämästä erilaisten elämänkokemusten kautta. Niinpä antakaamme tilaa toisillemme!
Ajattelu, tieto ja tietoisuus versus näistä nouseva olemassaolon "älyttömyys" luo tuskaa, joka vie onnellisuuden.
Ratkaisu henkiseen tasapainoon ja "rauhaan" on asennoituminen kaikkeen tähän?
Mitä tiiviimmin tietoinen olento keskittyy sisäiseen maailmaansa, sitä harvemmin ulkoinen maailma ja sen kiihtyvät hyökkäykset(tuputtamat ajatukset, kuvat, mallit) saavat yksilön pois henkisestä balanssista. Onnellisimpia ovat ne aidosti asiaansa ja maailmaansa uskovat ihmiset, olkootpa he uskossa tai jumalattomia, joiden "peruspohjana" on Rakkaus, jonka hedelmät ovat empaattisuus, suvaitsevaisuus jne. Rakkaus antaa kestävän onnellisuuden, sillä kun tuo omamaailma perustuu vihalle, alistamiselle, kilpailulle, "paremuudelle", ei sen loppu todistetusti ole onni, vaan surku, yksinäisyys ja syvä onnettomuus.
Olet varmaan oikeassa. Saavutukset eivät tuo onnea. Vain sisäinen muuttuminen tuo onnen. Tolstoi ei pystynyt tähän. Hän jopa koetti puolittain pakottaa ihmisiä ottamaan hänen elämänohjeensa käyttöön, ja hänen yksi lähimmistä seuraajistaan oli dogmaatikko, joka piti huolen siitä, ettei Tolstoi poikennut opistaan. Hän suosi niitä lapsiaan, jotka pitivät hänen oppiaan arvossa. Hän ei oikeastaan, tuon elämäkerran perusteella, pystynyt koskaan rakastamaan ketään, edes itseään. En ole hyvä arvostelemaan, koska tiedän, etten ole varmasti tässä asiassa parempi näillä näkymin.
Yhteiskuntapelissä menettää identiteettinsä. Oikean olemuksensa oivaltaa hiljaisuudessa ja tekemättömyydessä. Ei ole tarvetta ryntäillä minnekään. Oppia rakastamaan itseään ja muita voi olla yksi elämän oikeista tarkoituksista.