Miksi niin moni masentunut nuori ajautuu pimeään putkeen, jonka päässä on eläke?
http://atuubi.yle.fi/node/7850
http://atuubi.yle.fi/node/7850
TV2:n Silminnäkijä: Koulusta eläkkeelle
Klo: 22.05
3441
0Äänestä
Muut lukivat myös
Ketjusta on poistettu 1 sääntöjenvastainen viesti.
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 3
Vanhimmat
On ihan kauheeta kun vanhemmat (syntyneet 40-luvun lopulla) eivät ymmärtäneet mun elämää, tuntemuksia, eivät pystyneet vastaamaan tuen tarpeeseen, ymmärsivät asiat jotenkin ihan toisin, joskus eivät ymmärtäneet ollenkan. Noita kaikkia olen kokenut. Kun ei tule ymmärretyksi, se tekee kipeetä eikä sitä tule sitten jaettua asioita, puhuttua, kun ei sua ymmärretä! siinä kokee itsensä tyhmäksi tai jotenkin udoksi. Mulla ei ole ollut paljoa kavereita, usein yksi hyvä ystävä muttei sitäkään enään ammattikoulun aikaan.
Vanhemmuuden puute on yks iso tekijä tän ajan nuorten pahoinvoinissa. Vanha klisee ehkä, mutta yhteisöllisyydesä piilee paljon viisautta, vaikkei se aina ole ollut mieluinen juttu. Omien vanhempien kanssa on oma suhteensa, läheinen tai ei, mutta erityisen tärkeäksi koen, ja mikä pätee varmasti lähes jokaisen nuoren kohdalla, että joku läheinen, pysyvä, turvallinenaikuinen ihminen on tosi tärkeä juttu.
Mulla on taustalla jakamattoman huomion ja fyysisen läheisyyden puute, vaje. Olen pystynyt antamaan anteeksi vahemmilleni nuo haavat, sekä siskon aiheuttama henkinen väkivalta ollessani pieni (meillä 12v ikäero).
Ennen esikoulua mulla oli yksi hyvä ystävä. Kerhossa mulla oli yks kaveri, joka tosin oli yhtenä päivänä minun kanssani ja toisena päivänä toisten kanssa, jolloin olin yksin.
Alaluokat oli ja meni, pari kaveria oli, illat meni pianon ääressä, paljoa en muista. Sen muistan, että hyvin usein, varmaan usean vuotta, kun menin illalla nukkumaan, ikkunasta näkyi naapuritalon katto. Ajattlin, että vaikka nyt elämä on ihan kamalaa, niin jossain edessäpäin on toisenlainen huominen, kyllä tämä joskus helpottaa... Rankkaa muistella mitä on kokenut skidinä, ala kouluikäisenä. Toinen vahva muisto, että istun suuren ikkunamme äärellä ja mietin itseäni. Koin olevani kuin tötterö, mikä on pyöreä mutta suljettu eteen ja sivuille. Ainut suunta, aukinainen sivu, oli ylöspäin.
Yläasteella kuvio vähän muttui, sain yhden hyvän ystävän ja pari kaveria. Siskoni oli maailmalla ja veli intissä, kasiluokka oli aivan kamala, miustan vain että talvi oli pitkä ja pimeä. Taisi olla raskasta aikaa. Illat meni tietokoneen ääressä, muutamia kaverisuhteita olin onnistunut solmimaan. Yläasteelta menin ammattikouluun, mikä osoittautui rankaksi elämänkouluksi. Kun ei puutyöt napanneet, niin en mennyt kouluun. Sitten oli kamala morkkis, enkä kehannut mennä enään. Sitten taas uuden jakson alussa tsemppasin, kävin pari viikkoa, kunnes into taas lopahti. Aamulla oli lähdettävä kotoa ja tultava sopivaan aikaan, mulla päivät oli kulutettava, milloin kirjastossa, milloin kahviloissa. Oli kamalaa valehdella toisille ja samalla itselle.
Kolmannen vuoden jälkeen lopetin koulun ja pääsin opiskelemaan sosiaalialaa. Valmistuin ja tein vähän töitä, nyt haen taas opiskelemaan, lisää työkaluja tulevaisuutta varte, ihan hyvä juttu.
Äitini mieskollega joskus ilmoittautui mun kummisedäkseni, hyvä idea. Mutta ehkä suurimpia virheitä hänen elämässään, meinaan että huono valinta. Nimittäin kun olin jäänyt kaipaamaan läheisempää suhetta vanhempiini, odotukset kummisetää kohtaan olivat kaksinkertaiset. Lähetti hän joka joulu mieleisen lahjan, mutta vuosien perästä jouduin myöntämään pettymykseni heikon yhteydenpidon takia.
ONKO LAPSEN VAI AIKUISEN VASTUU OTTAA KONTAKTI LAPSEEN, OSOITTAA VÄLITTÄMISTÄ JA KUUNNELLA ELÄMÄN ASKARRUTTAVIA ASIOITA ??
Minä otin vuosia vastuun ja syyn omille harteilleni huonoista perhesuhteista, kunnes ymmärsin ja myönsin, että vanhemmilla on vastuunsa, heiltäkin voi vaatia jotain. Ääni vanhempieni sanoissa kuulosta siltä että minun olisi pitänyt ottaa heihin kontaktia 14 vuotiaana pahimman ahdistukseni ja masentuneisuuteni keskeltä. Kumpikaan osapuoli ei osannut.
"Kuin kuppeja, mitkä jäivät täyttymättä, roikkuu vyötäisillä yhä. Ne ovat osa minua, sisimmässäni, kaipaisin olla vielä lapsi, jollekin. Mutta minua sanotaan nuoreksi ja kohdellaan kuin aikuinen. Vaikken aina haluaisi. Vastuun kantaminen on ok, mutta milloin minä saan olla lapsi, nauttien jakamatonta huomiota? Milloin joku on vain minua varten? Syvä huokaus. Voi olla ettei enään koskaan. On minun vuoroni olla aikuinen jollekin. Repaleisena. Epäreilua, sanon, mutta se ei muuta asiaa. Kasva tässä sitten aikuiseksi, itsekses, ilman esimerkkiä ja tukea... Niin no, mitäs en itse ottanut kontaktia."
Tää saamarin yksilökeskeinen yhteiskunta. Kuka sellaisenkin trendin keksi... tai trendi Vapaa kasvatus! Hedelmä heijastuu tänään 40-50 vuotiaiden vanhempien lasten ja nuorten elämästä; kurittomuus, rajattomuus, neuvottomuus, suorituspaineet, persoonattomuus, määräävät trendit ja mallit. Oireiksi näistä kehkeytyy mm. turvattomuutta, ei tiedetä mihin kuulutaan, kehen voi luottaa? mitä on epäitsekkyys? mitä on rakkaus? kenen etua olisi viisasta ajaa, yksilön vai yhteisön? kaikenlaista saastaa, minkä ulkopuolelle on itseni helppo rajata. Johtunee arvomaailmasta johon minut on kasvatettu. Tämä ei kuitenkaan ole kokototuus, maailman henkeä pääsee meidän jokaisen ainakin paidan helmaan.
Mikä surullisinta, ei seurakunnan yhteydestäkään, uskovien autuaasta epätäydellisyydestä löytynyt tukea ja kannustusta kuin kappaleen matkalle, pariinkin otteeseen. Mutta kun lapsi- ja nuorisotyön liekinkantajat muuttivat pois, sinne meni ymmärrys ja tuki. Vaikka pystyin mainitsemaan asiasta ääneen useaankin otteeseen viime vuosien aikana, olen kerta toisensa jälkeen joutunut toteamaan, ettei mun hätääni olla kuultu tai ymmärretty, tai sitten en ole tarpeeksi huutanut sitä julki. Onneksi Isä Jumala on persoona, joka vaikutti elämässäni jo skidinä, aina tähän päivään saakka. Ystävi on vähäksi, ehkä tarpeeksi, kunhan luottaisin heihin ja puhuisin asioitani. Se on vaan niin hankalaa... Suhteellisen vakaa parisuhde myös auttaa jaksamaan ja uskomaan itseeni; ehkä minusta sittenkin on johonkin, ainakin ihmiseksi.
On vain yksi johon voin luottaa, joka pysyy, joka voi kaikessa auttaa, kun ihmiset pettävät. Isäni taivaasta kantoi mua kaikkein kivikkoisimmat tiet ja pimeimmät taipaleet, toivo ei sammunut koskaan. Ihmeellistä kuinka konkreettisesti hän joskus piti mun särkyneen sydämeni kasassa, mikä olisi muutoin levinnyt kuin eroteltu appelsiini.
Usein kaivatessani ihmistä jai multa saamatta iho ja syli, mutta sain jakamattoman huomion, lohdun ja toivon monin verroin syvemmin.
"Mitä rakkaus on, sitä kauan hain. Hetkenkö huumaa? Valhettako vain? Mitä rakkaus on, rakkaus ikuinen? Vain luota ristin löydät vastauksen." -Exit
Ethän jätä nuoria, jooko?
Minun tilanteeseeni on ehkä saattanut vaikuttaa se, että kotona oli sellainen keskustelua tukahduttava ilmapiiri.
Isälläni on sellainen tyyli, että jos jostain vähänkin hankalammasta asiasta yrittää puhua, niin hän joko suoraan kieltää asiasta puhumisen, tai laskee koko jutun leikiksi.
Olen muuttanut vanhempien luota pois kauan sitten. Isä toimii edelleen samoin.
Kyllä äitinikin toimi hieman samoin, mutta olen ymmärtänyt että hän on noudattanut "perheen pään" eli isän valitsemaa linjaa. Äitini joskus sanoikin minulle, kun olin uskaltanut isälleni sanoa "suorat sanat", että ei saa puhua isälleni niin. Isä oli ensin puhunut jotain juttua, ja minä siihen sanoin suoran mielipiteeni, niin äiti oli heti sulkemassa minun suutani. Ihan kuin isän kanssa eri mieltä oleminen olisi ollut lapsilta kiellettyä.
Tuollainen ilmapiiri voi kyllä olla yksi syy ahdistuneisuuteen ja masennukseen. Jos ei omien vanhempien kanssa voi jutella niin kenenkä kanssa sitten? Varsinkin jos asiat suoraan koskevat nimenomaan perhettä eikä mitään ulkopuolisia asioita.