Tämä ei ihan liity palstan aiheeseen, mutta kysymykseni syntyi, kun luin nimenomaan tämän palstan juttuja. Nimittäin uskoon tulosta ja niistä ihmisistä, jotka ovat uskossa.
Onko niin, vai olenko yleistänyt asian, että moni uskoon tullut on hukassa ennen sitä?
Tuntuu, että juuri heidän kaltaiset ihmiset hakee hakemalla paikkaansa tässä maailmassa kaikenlaisten seurojen ja jengien kautta, kunnes usko sitten pelastaa ja he huomaavat, että siinä ryhmässä on hyvä olla.
Itse kun olen luonteeltani erakko. Olen aina viihtynyt yksin luonnossa. En halua kuulua mihinkään ryhmään, jengiin, seuraan, liikaan.... Haluan aina ajatella asioita yksinäni. (olen suurperheestä ja töissä hoito alalla, joten vapaa-aikani haluan olla yksin)
Vaatiiko Jumala kuulumaan ryhmään? Vai saako uskoa yksinään?
Minusta ne ihmiset, jotka ovat heikkoja yksinään, saavat kuulua vaikka mihin seurakuntaan tai ryhmään, mutta ne, jotka ovat vahvimmillaan yksinään, saavat myös sitä olla.
Pidän siitä, että kuljen yksin metsässä ja kuuntelen sydäntäni. Uskon, että Jumala on kanssani koko ajan. Ryhmässä kuin ryhmässä olen ulkopuolinen. Vuorovaikutus on aina roolin vetämistä tavalla tai toisella. Oma roolihahmo riippuu vastanäyttelijästä. Ryhmässä myös tyhmyys tiivistyy. Vahvin imee aina muiden energiaa ja johdattaa muiden mieliä. Ihmisen luonto ajattelee kuitenkin aina omaa etuaan. En luota ihmisiin.
Haluan olla uskossani yksin yhteydessä Jumalaan.
Onko niin, vai olenko yleistänyt asian, että moni uskoon tullut on hukassa ennen sitä?
Tuntuu, että juuri heidän kaltaiset ihmiset hakee hakemalla paikkaansa tässä maailmassa kaikenlaisten seurojen ja jengien kautta, kunnes usko sitten pelastaa ja he huomaavat, että siinä ryhmässä on hyvä olla.
Itse kun olen luonteeltani erakko. Olen aina viihtynyt yksin luonnossa. En halua kuulua mihinkään ryhmään, jengiin, seuraan, liikaan.... Haluan aina ajatella asioita yksinäni. (olen suurperheestä ja töissä hoito alalla, joten vapaa-aikani haluan olla yksin)
Vaatiiko Jumala kuulumaan ryhmään? Vai saako uskoa yksinään?
Minusta ne ihmiset, jotka ovat heikkoja yksinään, saavat kuulua vaikka mihin seurakuntaan tai ryhmään, mutta ne, jotka ovat vahvimmillaan yksinään, saavat myös sitä olla.
Pidän siitä, että kuljen yksin metsässä ja kuuntelen sydäntäni. Uskon, että Jumala on kanssani koko ajan. Ryhmässä kuin ryhmässä olen ulkopuolinen. Vuorovaikutus on aina roolin vetämistä tavalla tai toisella. Oma roolihahmo riippuu vastanäyttelijästä. Ryhmässä myös tyhmyys tiivistyy. Vahvin imee aina muiden energiaa ja johdattaa muiden mieliä. Ihmisen luonto ajattelee kuitenkin aina omaa etuaan. En luota ihmisiin.
Haluan olla uskossani yksin yhteydessä Jumalaan.
Vastaukset 8
Vanhimmat
todellisuudessa ihminen ikääntyy, usein myös epätietoisuus ja kysymykset ns. kuolemasta lisääntyvät.
Jos meillä olisi syntymästä asti johdonmukainen ja looginen opetus, ei meillä olisi pelkotiloja 'kuolemasta'.
Elikkä tämä luonnonmukaisuus on mielestäni totta, olemme yhtä kaikki, jumalat ja jumalattomat.
Ei kuolemanpelko ole opetuksesta kiinni. Kyllä se on meissä jokaisessa ihmisessä ihan syntymälahjana, jossain vaiheessa elämää kuolema askarruttaa. Epäloogista on se, miksi tälläkin palstalla pelätään pelkoa. Jos uskoo, että kuoleman jälkeen kaikki menevät taivaaseen, mitäs pelättävää helvettijutuissa olisi? Tuntuu että juuri ne, jotka uskovat kaikkien menevän hyvään paikkaan ja ettei mitään tuomiota ole, ne juuri eniten puhuvat ja syyttävät helvetillä pelottelusta. Ehkä se on heidän alitajunta, joka tuottaa kuitenkin pelkoa helvettiä kohtaan, vaikka sitä ei myönnetäkään: entä jos se helvetti onkin totta ja oma uskomus katteeton.
Sitä paitsi, pelko on ihan hyvä asia. En ymmärrä miksi pelko olisi huono syy löytää yhteys Jumalaan. Täälläkin väitetään, että uskovat pelosta rakastavat Jumalaa. No ei taatusti, jos vaikka helvetin pelko jollakin on ollut kimmokkeena alkaa etsiä yhteyttä Jumalaan. Pelkohan loppuu, kun yhteys Jumalaan avautuu.
Jumalanpelko on myös sanana väärinymmärretty, sehän merkitsee kunnioitusta ja oman asemansa ja pienuutensa tunnustamista ihmisenä Luojansa alaisena, ei mitään pelkotiloja hampaat kalisten.
Tosin itse tulin uskoon (tai uudistuin) aikana, jolloin minulla oli kaikki päällisin puolin hyvin. Oli omaisuutta, terveyskin oli ok. Mutta kuten sanoit, ne todelliset uskon raatajat ja evankelistat on usein aika alhaalta pelastuneita. niinkuin Jeesuskin vertauksessa sanoi, se joka on paljon syntiä tehnyt on paljon anteeksi saanut ja rakastaa Jeesusta enemmin kuin se joka on vähäset syntinsä anteeksi saanut. Se on hyvin epäloogista, mutta se Jumalan logiikkaa.
Sinun ongelmasi on se, että olet "uskava", mutta et tunne selvästikään Jumalaa, koska Jeresuksen kautta voit sen vaan tuntea. Oletko syntynyt uudesti, voitko sanoa milloin ja mihin aikaan? Jos et, mieti oletko matkalla taivaaseen ja helvettiin. Koska Jeesus on seurakunnan pää ja me seurakuntalaiset olemme ruumis, et siis kuulu Jeesuksen ruumiiseen vaan olet ulkona kuin lumiukko, joka kadotuksessa kyllä sulaa. Etsi siis se tie, se löytyneer sillä etsivä löytää ja... (vinkki: kannattaa aloittaa vapaissta suunnista ja tutkia kasteasiaa).
Se, että ei ole tarkkaa aikaa uudestisyntymälleen, EI tarkoita, että sinussa olisi mitään vikaa, tai suhteessasi Jumalaan. Mulla on liuta sisaruksia ja tuttuja, jotka on kasvaneet uskoonsa pienestä pitäen. Ei ole koskaan tullut tilannetta, jossa olisi selkeästi valittu mitään, siis sitä H-hetkeä. Se on pikkuhiljainen muutos joka on kasvanut vuosien saatossa. Ehkä ei ole tullut tarpeelliseksi koskaan kyseenalaistaa asioita, kuten itselläni kävi.
Minäkään en tarkalleen muista MILLOIN se tapahtui omassa elämässäni, sillä olen huono muistamaan muutakaan. Kävin kasteellakin, mutta ajankohdan muistaa joku muu. Mä en muista kuin tapahtuman, en vuotta. Joku kesä se taisi olla. ;o)
Itse en pääse seurakunnan kokouksiin. Olen paikkakunnalla, jossa ei ole seurakuntaa. Kyllä minä kaipaan seurakuntaan. TV7:n löysin jokin aika sitten ja olen sitä katsellut, sekä kuunnellut radiosta hengellistä kanavaa.
Aikoinaan olin seurakunnassa enemmän, mutta jotenkin en löytänyt omaa paikkaani siellä. Innokkaat ja toimeliaat ihmiset onnistui jyräämään joka asiassa ylitseni, enkä osannut tehdä sitten mitään niin hyvin, että sen tekeminen olisi ollut ilmeisesti kovin tarpeellista. Minä taas olisin halunnut juuri tehdä edes JOTAIN. Siellä on vaan tietty piiri, kun teki. Minä en taas piiri...
Anyway. En tiedä oikeen mitä sille asialle tekisin. Tulen kummnkin toimeen ihmisten kanssa, jotka eivät ole uskossa. En tiedä. Kai vissiin olen liian syvällinen, vaikea, tyhmä, ruma, ärsyttävä, tms. On pari joitten kanssa tulen hyvin toimeen. Minusta varmaan saa niin kumman vaikutelman muutenkin, kun en tykkää smalltolkista, enkä pinnallisista jutuista. Aion jatkaa omana itsenäni olemista kumminkin. Minut tuntevat ihmiset osaavat ottaa minut sellasena ku olen ja ne ymmärtää mitä mä sanon, ku jotain sanon. Suurin osa vaan ei halua tutustua...
Onhan se vähän niinkin, kuin sanot, että joskus se tyhmyys joukossa tiivistyy. Ehkä ei olisi kuitenkaan hyvä jäädä ihan yksin uskonsa kanssa, koska ei yksi puu kauaa pala, niinkuin SANASSA sanotaan. Eli kyllä toisilta uskovilta saa aina jotakin. Ongelma voi kuitenkin olla, níinkuin sanot, hyvän seurakunnan löytäminen. Irselläni on käynyt tuuria, olen ollut tervehenkisessa seurakuntayhteydessä jo yli kaksikymmentä vuotta. Uskon kuitenkin ja ainakin sen verran, että JUMALA (=JEESUS KRISTUS), VOI JOHDATTAA TIELLESI TOISIA USKOVIA, JOIDEN KANSSA VOIT VAIHTAA AJATUKSIA KOKEMUKSIA. Ehkäpä se seurakuntasi voisi olla vaikkapa täällä netissä. Koska en usko, että on terveellistä olla liian pitkään yksin, vaan on aina hyvä välillä tavata muitakin saman tien kulkijoita.
Minä olen myös aina ollut erakko-luonne.Tulin uskoon kotona Raamattua lukiessani.Uskonasioista puhun vain äitini kanssa joka hapuilee Jumalaan päin.Tosin viime aikoina olen yrittänyt tehdä lähetystyötä jakamalla traktaatteja postilaatikkoihin, kun rohkeutta puhua ihmisille suoraan ei ole.En käy missään seurakunnassa vaan luen Raamattua ja rukoilen kotona.
Hyvä puoli seurakunnassa käymisessä voisi olla juuri rohkaisu ja yhteys toisiin uskoviin.mutta huono puoli se että mahdolliset harhaopit saattaisivat tarttua.
Tärkeintä on että uskot ihmiseksi tulleeseen Jumalaan,Jeesukseen Kristukseen.Hän kärsi ja kuoli sovittaakseen syntisi.Vain Häneen uskomalla saa synnit anteeksi ja tulee vanhurskaaksi.Taistele syntiä vastaan ja jos( kun!) lankeat tunnusta syntisi ja saat kaiken anteeksi Jeesuksen antaman uhrin ansiosta.Kun riiput kiinni Elävässä Jumalassa ja Vapahtajassa Jeesuksessa Kristuksessa pelastut varmasti!
Taidat olla uskossasi varsin vahva, oppisi vaikuttaa myös oikealta, vaikka en sinua tämän paremmin tunnekaan. Uskothan varmasti, että JEESUS on JUMALA, tosi Jumala tosi Jumalasta. Monet esim helluntaipalstalla kieltävät tämän asian, vaikka se on aivan perustavanlaatuinen asia kristinuskossa.
Toinen tärkeä asia on se, että käskyt (10 käskyä) ovat voimassa. Tietääkseni esim pelastusarmeijalaiset eivät tätä myönnä, ja siksi he jäävätkin varsin hampaatomiksi, lepsuiksi. Sinun tapauksestasi tulee mieleen eräs kertomus, taisi olla tosikertomus viime vuosisadan alkupuolelta, muistaakseni (en ole aivan varma), jostain William Jokisen kirjasta, jossa mainittiin eräs mies, joka oli ollut uskossa kauan, mutta ei koskaan uskostaan puhunut kenellekään, kun ei osannut, mutta hänen elämänsä ja auttavainen luonteensa puhui ja todisti enemmän kuin tuhat sanaa, ja hänet katsottiin lopulta kaikkein arvokkaimmaksi HERRAN TYÖMIEHEKSI. Ehkäpä sinäkin voit löytää uskonystäviä täältä netistä, ei kai se hassumpi paikka ole tämäkään. Kertoisitko vielä vähän uskostasi, olisi mielenkiintoista tietää.
Olen samanlainen kuin sinä. Yksin uskossa. Yksin siksi, etten luota kenenkään toisen mielipiteisiin tai oppeihin Kristuksesta tai Jumalasta, sillä se on jotain käsittämätöntä, vaikka minulla onkin elämäni varrelta vahvoja kokemuksia näistä ilmiöistä. Jumala itse on aika taka-alalla, se ei ole ihmisen mieleen mahtuva juttu. Kuljeskelen myös paljon luonnossa. En ryyppää juuri koskaan, koska sain varttua alkoholismin seurassa. Minulla on sisäinen tunne siitä miten asiat ovat, sielunelämä. Uskon että olemme tavallaan koko ajan myös taivaassa, yhtä Kristuksessa, Jumalan edessä. Tämä kuulostaa tavalliselta tallaajalta aivan hullulta, mutta minulla on tätä sielullista elämää ollut, ja ehkä toiset ajattelevat siitä eri tavalla. En ajattele, että vain minä olisin oikeassa, tämä on minun puutteellinen tapani tuntea Jumalasta. Mutta miten kukaan toinen voisi sanoa minulle miten tulee uskoa Jumalaan? Se on jotain niin henkilökohtaista, sisimmästä sisimpänä. Ei sitä muuten voi sanoa.