pelottava puoliso

pelkäämiseen. Ei sinun tarvitse sietää raivohullua ihmistä. Lapset ovat huono tekosyy jatkaa saman katon alla olemista. Ota ero ja vie lapsesikin turvaan.

Ota vaikka tuonne ensin yhteyttä ja kysy neuvoja.

http://www.ensijaturvakotienliitto.fi/tyomuodot/turvakodit/

sillä aidosti uskovainen ei raivoa. Tuo henki oa paha henki. Tässä linkissä on julistusta, joka voi auttaa. http://www.kolumbus.fi/pentti.toikkanen/

Eivätkö lapsetkin kärsi raivokohtauksista?
Parempi heidän olisi elää ilman pelkoa. Isäni sai raivareita pienimmästäkin, sai olla jatkuvasti peloissaan ja varuillaan, inhoan häntä vieläkin, vaikka on ollut kuolleena yli 30 vuotta.

Mihin miehesi uskoo, raivoonsako?
Ei ainakaan Jumalan rakkauteen ja armoon...
Jos ihminen tosiaan menee Jeesuksen ristin juureen ja nöyrtyy,
Jumalalle ihmisen mielenlaadun rukkaus ei ole asia eikä mikään.
Aikaa siinä tosin menee, mutta suunta on selvästi nähtävissä.
Kysymys vain on siitä, mitä ihminen itse haluaa,
tyrannina oloa vai aitoa parannusta?
Ei riehumista kuitenkaan uskon syyksi voi panna,
nöyrälle uskolle kapinallisen ihmisen meuhkaamista se on.

Mitä sitten tehdä, siinäpä se.
Se, että äitienpäivät ovat kamalia,
viittaa siihen, että ihmisen sisällä on käsittelemätöntä sykkyrää.
Eikö hän osaa arvostaa naista?
Arvostiko häneen isänsä naista?
Hallitsiko äiti liikaa/ paapoiko liikaa?
Onko passattava pikkupoika -vaihe jäänyt päälle?
Onko osa hänen psyykestään tosiasiassa hieman naisellisuuteen
taipuvainen, niin että hän tavallaan on kateellinen naiselle?
siltä ainakin vaikuttaa, että kodin/suvun perimä miehuus/naiseus -akselilla ei toimi.
Eli kaukana on se mies, joka viihtyy perheen isän osassaan,
tukee ja kantaa perhettään.

Mutta toisaalta oletteko lasten kanssa täydellisiä?
Vai tuleeko aikoja, jolloin ärtymykseen on syytä?
Pysyvätkö rutiinit tasaisina ja myönteisinä,
vai lipsuuko?
En sano, että kukaan meistä täydellinen olisi,
mutta usein meillä jotakin aihetta on, niin että toinen ärtyy.
Ainakin itsestäni huomaan,
että kun minulla on jotakin toista vastaan,
sujuvasti vetäydyn kuoreeni omaa minuuttani suojatakseni.
Ja sen siilin lähellä ei silloin ole helppo elellä...
Ne piikit kun jättävät aina jälkensä,
ovat ne meidän omiamme tai sen ärsyttävän toisen.

Toinen asia sitten on,
että asiat selviäisivät puhumalla,
fyysinen tai henkinen väkivalta
EI MISSÄÄN tapauksessa rakenna.
Mutta vaikea arvioida, kuinka jumissa tilanteenne on,
kauanko sitä on kestänyt
ja toisaalta oletko sinä valmis ottamaan vastaan apua
kanssaihmisiltä ja Jumalalta.
Siitä pitkälti riippuu, kannattaako jatkaa.

Ystäväpiirissäni on molempia tapauksia.
Eräs tuttu romaani, hyvin raskaan ja väkivaltaisen sukuperimän omaava,
oli mennyt naimisiin valkolaisen linnassa istuneen kaverin kanssa,
joka tosin oli uskoon tullut, mutta joka oli sisäisesti hyvin rikkinäinen.
ensihuuma meni hyvin, sitten alkoi olla hymyjä vieraille naisille
ja lopulta tuo ihana sulho mottasi vaimoaan muutaman vuoden päästä.
Vaimo sanoi ajatelleensa,
että hänelle yksi lyönti riittää.
Jumala oli seuraavana yönä sanonut:
Olet vapaa lähtemään,
mutta jos nyt lähdet,
oma kasvusi pysähtyy.
Vaimo odotti vielä muutaman kuukauden,
mies naputti, muttei tainnut lyödä.
Lopulta mies lähti vieraan naisen mukaan ja alkoi ryypätä Pohjanmaan kautta.
Vaimo oli vapaa!
Ja mikäli olen huomannut,
hän on ihmisenä kasvanut ihan hyvää kasvua.
Lapsia heillä ei ollut, joten sikäli tilanne oli helppo.

Jatkan toiseen viestiin,
tulee liikaa pituutta...

Toinen tilanne:
Serkkuni oli naimisissa miehen kanssa,
joka lisäsi ja lisäsi juomistaan, haukkua naputti vaimolle,
koska perheessä ei ollut lapsia ja mikään ei muutenkaan ollut hyvin.
Vaimo eli tavallista elämäänsä, kävi töissä ja toivoi,
että toinen hyvällä ja huolenpidolla muuttuisi.
Jätti mies sitten kuitenkin lopulta vaimonsa,
lyöttäytyi yhteen naisen kanssa, jolla oli samat sorbuskierrokset kuin hänellä.
Serkku oli pari vuotta yksikseen,
löysi sitten uuden miehensä,
hiljaisen, mutta vastuuntuntoisen.
Rakensivat uuden kodin
ja yllätys, yllätys, saivat kaksi ihanaa tyttöä,
jotka nyt ovat jo opiskeluiässä.
Minusta he ovat onnellisimpia aviopareja, mitä olen nähnyt.
Vaimo osasi olla kiitollinen puolisostaan
ja mieskin oli tarpeekseen elänyt yksinäisiä poikamiehen päiviä.
Eli varsinainen onnenpotku se oli,
että ensimmäinen äijä hävisi rähisemästä!

Siinähän se on, kun ei tiedä aina, mikä ihmiselle on parasta.
Alvariinsa hakattavaksi ei kannata jäädä,
jos toisen muuttumisesta ei ole toivoa.
Ja toisaalta lapset kärsivät,
jos väkivalta sanoissa ja teoisssa on jatkuvasti läsnä.
Sielunhoidossa tapaa lähes viisikymppisiä ihmisiä,
joiden sisus on täynnä isän sinne lataamaa vihaa,
eikä elämän rakennuspuita tahdo mitenkään löytyä.
Muistan, kuinka eräs ystävä kerran kertoi, että
hän menetti odotusaikana odottamansa poikavauvan,
niin että hänelle jäi vain kaksi tyttöä kasvatettavaksi.
Kun keskenmeno tuli,
Jumala hyvin rakkaudella sanoi,
että otti vauvan luokseen,
koska tämä muuten olisi kulkenut yhdessä
isänsä kanssa kapakkakierroksilla.
Perheen tuskan urat olivat niin kertakaikkisen syvät.
Erohan siitä tuli, Jumala kannusti yksinhuoltajaäitiä
rakennuttamaan itselleen ja tytöille talon
ja kolmestaan he sitten elelivät.
Eikä tämä mies tähän päivään mennessä ole muuttunut
tai lapsilleen tai vaimolleen arvoa antanut.

Vaikeita asioita nämä ovat.
Kaikkea hyvää sinulle kuitenkin toivotan,
rohkeutta ja viisautta ja rakkautta elämääsi,
miten elämääsi jatkatkin!

ja Jeesuksen tahtoa etsivät ja tekevät ovat monen vaikean ristiriidan paineen alla, sillä Jumalan tuomiot lähestyvät. Jos miehesi Jumalasuhde paranee, niin koko perhe saa siunausta, vaikka ei ole maailman ihmisen mieleen, sillä ei ole tästä maailmasta vaan taivaallisesta ja maailman vihaa sitä, mutta Herra suojelee ja puolustaa, kunnes pimeä aika koittaa ja Paha saa hyvät polkea jalkoihinta, samoin totuuden sanat kuten Ilmestyskirjan ja muutkin pyhät kirjat, ainakin valheellisen merkityksen antaa, mutta saattaapa myös Raamatut tuhota, aika näyttää.