Stalin lausui Paasikivelle - ystävälliseen sävyyn, piippuan poltellen - Moskovan neuvotteluissa lokakuussa 1939:
"Me pyydämme, että etäisyys Leningradista rajalle tulisi olemaan 70 kilometriä. Se on minimivaatimus, eikä Teidän pidä luulla, että olisimme valmiit vähitellen tinkimään vaatimuksestamme. - Maantieteelle me emme voi mitään. Ettekä te voi sille mitään. Leningradissa ja sen ympäristössä on väkiluku noin 3 ½ miljoonaa, miltei yhtä suuri kuin koko Suomessa. Kun Leningradia ei voi siirtää pois, täytyy rajaa muuttaa kauemmas. Koiviston suhteen on otettava huomioon, että jos sinne sijoitettaisiin 16 tuuman tykkejä, niin voitaisiin kokonaan estää laivastomme liikkeet Suomenlahden perukassa. Me pyydämme 2700 neliökilometriä ja tarjoamme yli 5500 neliökilometriä. Tekeekö mikään muu suurvalta niin? Ei! Me olemme ainoat, jotka olemme niin tyhmiä."
Mannerheim totesi talvisodan jälkeen:
"Olen ollut jo kauan sitä mieltä, ettei [Tarton rauhan] raja voinut olla pysyvä raja kahden itsenäisen valtakunnan välillä, joista toinen oli heikko, toinen suuri ja mahtava. Se oli suuriruhtinaskunnan ja varsinaisen keisarikunnan välinen hallinnollinen raja - Aleksanteri ei tietenkään koskaan ajatellutkaan muuta - yhden ja saman valtakunnan sisäinen raja. Kun sitten Tartossa bolševikkien heikkouden aikana se tunnustettiin valtakunnan rajaksi, niin kysymyksessä oli vain tilapäinen ratkaisu."
Paasikivi kirjoitti muistelmissaan:
"Stalinin vaatimukset Kannaksella olivat kohtuulliset. Uusi raja ei olisi koskenut meidän puolustuslinjojamme - mehän peräännyimme heti Suvannon ja Summan linjalle, jonka Stalin juuri ilmoitti olevan heidän sotilaidensa vaatimuksena, vaikka sanoi itse tyytyvänsä vähempään. Ainoastaan Koiviston patteripaikka olisi jäänyt Neuvostoliitolle, ja se olisi ollut ainoa todella merkittävä asia. Mutta arvatenkin olisimme sen jollakin tavalla voineet korvata."
Näin ajatteli kolme poliittista realistia venäläisten syksyllä 1939 tekemistä ehdotuksista Suomen ja Neuvostoliiton välisen rajan korjaamiseksi Karjalankannaksella. Talvisota ja Moskovan rauha - Viipurin, Käkisalmen ja Sortavalan erottaminen ympäristöineen ikuisiksi ajoiksi Suomen valtioalueesta - olisi voitu välttää, mikäli Suomen tuolloiset hallitusherrat olisivat osoittaneet samanlaista rautaista realismia, geopolitiikan ja suurvallan legitiimien turvallisuusintressien käsittämiskykyä kuin Stalin, Mannerheim ja Paasikivi.
Vanhat kokoneet miehet, vanhat Venäjän tuntijat ja ymmärtäjät Mannerheim ja Paasikivi eivät kaikista ponnistuksistaan huolimatta saaneet loka-marraskuussa 1939 suomalaisten ministerien päitä käännytettyä, saamaan heitä vakuuttuneiksi myönnytysten välttämättömyydestä, jotta estettäisiin tilanteen kärjistyminen sotilaalliseksi selkkaukseksi, joka vallitsevissa oloissa merkitsi Suomelle katastrofia, koska Saksa, Ruotsi tai länsivallat eivät Suomea auttaisi. Yksin Neuvostoliiton kanssa olisi pitänyt yhdessä asiat sopia, luottamuksellisessa hengessä - kuten Suomen ulkopolitiikan ohjenuoraksi tuli myöhemmin, ensin Mannerheim ja sitten Paasikiven noustua maan johtoon, kahden hävityn sodan ja raskaan rauhan jälkeen.
Järkiperäisen ratkaisun teki mahdottomaksi Cajanderin hallituksen asenne ja kokoonpano. Pääministeri itse oli neuvoton ja passiivinen, kokonaan neuvostovihamielisen ulkoministeri Erkon talutusnuorassa. Puolustusministeri Niukkanen uskoi vastoin Mannerheimin antamia oikeita tietoja Suomeen sotilaallisiin mahdollisuuksiin ja kalisteli uhmakkaana sapelia idän suuntaan. Väinö Tanner ummisti silmänsä todellisuudelta ja uskotteli itselleen ja muille, ettei sodanvaaraa välttämättä ollut, vaikka neuvottelut Moskovassa katkeaisivat. Hallitus antoi myöten kiihkoisänmaalliselle yleiselle mielipiteelle, eikä yrittänyt vaikuttaa siihen jotta kansa olisi sisäistänyt kovat tosiasiat. Erkko ja kumppanit, nämä Suomen historian suuret - ellei suurimmat - epäonnistujat, menettivät tyhmyyttään Karjalan.
Viimeinen puheenvuoro olkoon Paasikiven:
"Kaiken viisauden alku on tosiasioiden tunnustaminen."
Valitettavasti Suomen hallitus ja kansan enemmistö eivät siihen syksyllä 1939 kyenneet.
"Me pyydämme, että etäisyys Leningradista rajalle tulisi olemaan 70 kilometriä. Se on minimivaatimus, eikä Teidän pidä luulla, että olisimme valmiit vähitellen tinkimään vaatimuksestamme. - Maantieteelle me emme voi mitään. Ettekä te voi sille mitään. Leningradissa ja sen ympäristössä on väkiluku noin 3 ½ miljoonaa, miltei yhtä suuri kuin koko Suomessa. Kun Leningradia ei voi siirtää pois, täytyy rajaa muuttaa kauemmas. Koiviston suhteen on otettava huomioon, että jos sinne sijoitettaisiin 16 tuuman tykkejä, niin voitaisiin kokonaan estää laivastomme liikkeet Suomenlahden perukassa. Me pyydämme 2700 neliökilometriä ja tarjoamme yli 5500 neliökilometriä. Tekeekö mikään muu suurvalta niin? Ei! Me olemme ainoat, jotka olemme niin tyhmiä."
Mannerheim totesi talvisodan jälkeen:
"Olen ollut jo kauan sitä mieltä, ettei [Tarton rauhan] raja voinut olla pysyvä raja kahden itsenäisen valtakunnan välillä, joista toinen oli heikko, toinen suuri ja mahtava. Se oli suuriruhtinaskunnan ja varsinaisen keisarikunnan välinen hallinnollinen raja - Aleksanteri ei tietenkään koskaan ajatellutkaan muuta - yhden ja saman valtakunnan sisäinen raja. Kun sitten Tartossa bolševikkien heikkouden aikana se tunnustettiin valtakunnan rajaksi, niin kysymyksessä oli vain tilapäinen ratkaisu."
Paasikivi kirjoitti muistelmissaan:
"Stalinin vaatimukset Kannaksella olivat kohtuulliset. Uusi raja ei olisi koskenut meidän puolustuslinjojamme - mehän peräännyimme heti Suvannon ja Summan linjalle, jonka Stalin juuri ilmoitti olevan heidän sotilaidensa vaatimuksena, vaikka sanoi itse tyytyvänsä vähempään. Ainoastaan Koiviston patteripaikka olisi jäänyt Neuvostoliitolle, ja se olisi ollut ainoa todella merkittävä asia. Mutta arvatenkin olisimme sen jollakin tavalla voineet korvata."
Näin ajatteli kolme poliittista realistia venäläisten syksyllä 1939 tekemistä ehdotuksista Suomen ja Neuvostoliiton välisen rajan korjaamiseksi Karjalankannaksella. Talvisota ja Moskovan rauha - Viipurin, Käkisalmen ja Sortavalan erottaminen ympäristöineen ikuisiksi ajoiksi Suomen valtioalueesta - olisi voitu välttää, mikäli Suomen tuolloiset hallitusherrat olisivat osoittaneet samanlaista rautaista realismia, geopolitiikan ja suurvallan legitiimien turvallisuusintressien käsittämiskykyä kuin Stalin, Mannerheim ja Paasikivi.
Vanhat kokoneet miehet, vanhat Venäjän tuntijat ja ymmärtäjät Mannerheim ja Paasikivi eivät kaikista ponnistuksistaan huolimatta saaneet loka-marraskuussa 1939 suomalaisten ministerien päitä käännytettyä, saamaan heitä vakuuttuneiksi myönnytysten välttämättömyydestä, jotta estettäisiin tilanteen kärjistyminen sotilaalliseksi selkkaukseksi, joka vallitsevissa oloissa merkitsi Suomelle katastrofia, koska Saksa, Ruotsi tai länsivallat eivät Suomea auttaisi. Yksin Neuvostoliiton kanssa olisi pitänyt yhdessä asiat sopia, luottamuksellisessa hengessä - kuten Suomen ulkopolitiikan ohjenuoraksi tuli myöhemmin, ensin Mannerheim ja sitten Paasikiven noustua maan johtoon, kahden hävityn sodan ja raskaan rauhan jälkeen.
Järkiperäisen ratkaisun teki mahdottomaksi Cajanderin hallituksen asenne ja kokoonpano. Pääministeri itse oli neuvoton ja passiivinen, kokonaan neuvostovihamielisen ulkoministeri Erkon talutusnuorassa. Puolustusministeri Niukkanen uskoi vastoin Mannerheimin antamia oikeita tietoja Suomeen sotilaallisiin mahdollisuuksiin ja kalisteli uhmakkaana sapelia idän suuntaan. Väinö Tanner ummisti silmänsä todellisuudelta ja uskotteli itselleen ja muille, ettei sodanvaaraa välttämättä ollut, vaikka neuvottelut Moskovassa katkeaisivat. Hallitus antoi myöten kiihkoisänmaalliselle yleiselle mielipiteelle, eikä yrittänyt vaikuttaa siihen jotta kansa olisi sisäistänyt kovat tosiasiat. Erkko ja kumppanit, nämä Suomen historian suuret - ellei suurimmat - epäonnistujat, menettivät tyhmyyttään Karjalan.
Viimeinen puheenvuoro olkoon Paasikiven:
"Kaiken viisauden alku on tosiasioiden tunnustaminen."
Valitettavasti Suomen hallitus ja kansan enemmistö eivät siihen syksyllä 1939 kyenneet.
Vastaukset 5
Vanhimmat
Joka tunnustaa tosiasiat tästä tilanteesta, kertoo, että aluevaihto ym. tarjoukset olisivat johtaneet rauhaan osana neuvostoliittoa.
Sen pituinen se.
Se alue minkä neuvostoryssät vaativat Karjalan Kannakselta oli suomalaisten rakentamaa puolustusaluetta, sen alueen luovuttaminen olisi merkinnyt neuvostoryssien vapaamman pääsyn Suomeen.
Se olisi ollut sama kuin panssariaidan portit olisi avattu ja toivotettu ystävällinen Itänaapuri tervetulleksi Suomeen.
Joten Koroljovin probakanda on täyttä neuvostovenäläistä roskaa.
sanoo päiväkirjasaan myös: "Suurvallat eivät häpeä. Vuonna 1939 meillä oli hyökkäämättömyyssopimus Neuvostoliiton kanssa, vieläpä kaksi muuta sopimusta, mutta se ei estänyt Neuvostoliittoa hyökkäämästä meidän päällemme".
Tuomo Polvisen ja Hannu Immosen kirjoittamaa elämänkertaa "J.K.Paasikivi. Valtiomiehen elämäntyö" 5 1948-1956 ? Onko lainaus siitä ?
siitä.