Ihmisen kehittyneeseen älyyn ja tietoisuuteen kuuluu olennaisena osana kuolemanpelko, joka myös auttaa henkiinjäämiskamppailussa. Itsessään se mitä ja miten havaitsemme, näemme, kuulemme, tunnemme, ajattelemme, riippuu aivotoiminnasta, sähkökemiallisesta toiminnasta. Kuolema on sama asia kuin että jonkin sähkölaitteen töpseli vedettäisiin irti seinästä - tämän jälkeen laite sammuu ja pimenee. Kun ihmisen kohdalla sydän pysähtyy ja aivot lakkaavat toimimasta, käy samalla tavalla - virta sammuu ihmisruumiista, ja jäljelle jää eloton kuori.
Kuoleman mystifiointi liittyy olennaisena osana sielun olemassaoloon, elämän jatkuvuuteen sekä ikuisuuteen, tietoisuuden ja olemassaolon eri tasoihin, ja on synnyttänyt lukemattomat määrät erilaisia uskontoja, uskomuksia, myyttejä sekä teorioita. Ihmismieli on hyvin taipuvainen pohtimaan olemassaolonsa tarkoitusta universumin äärettömyydessä. Mikä on minun osani kaikkien näiden muiden olentojen joukossa? Olenko vain luonnonvalinnan ihmeellinen taidonnäyte, vai ehkäpä jonkin jumalallisen olennon luomus, jonka tehtävänä on toteuttaa Hänen "master planiaan"? Miksi täytyy kuolla kaiken näkemänsä ja kokemansa jälkeen, miten voi edes kuvitella mitään muuta kuin tämän elämän, tajunnan?
Olen itse ollut joitakin vuosia sitten työtapaturmassa, jossa ehdin olla hengettömänä useita minuutteja - jäin niin kovaan puristukseen että sydämeni pysähtyi, hapentulo aivoihini estyi ja tajuntani sammui; töpseli siis kuvaannollisesti irtosi seinästä. Muistan ne pari sekuntia ennen kuin tajusin puristuvani ja ehkä rusentuvani kuoliaaksi: en kerennyt edes pelätä, ajattelin vain että se on menoa nyt. Ihmeen kaupalla selvisin kuitenkin, ja kun minut oltiin saatu ripeiden työkavereiden toimesta irrotettua, pelastushenkilökunta sai elvytettyä minut. Aluksi en edes muistanut mitä oli tapahtunut, ikään kuin muisti olisi nollaantunut hetkeksi. Tuntui vain kuin olisin uinut jossakin pimeydessä, sillä en aluksi nähnyt mitään, ja kuulin heikosti. Vähitellen tapahtumat alkoivat palautua mieleeni, ja ambulanssissa minuun iski palava halu soittaa kaikille läheisilleni, kuinka paljon heitä rakastin, sillä pelkäsin kuolevani uudelleen.
Pointtini on se, että tuo tapahtuma auttoi oivaltamaan, mistä kuolemassa oikeasti on kyse. En kiellä, etteikö kuolema voisi vapauttaa ilmoille jonkinlaista näkymätöntä energiaa,joka jatkaa olemassaoloaan jossain muodossa. Näin haluan oikeastaan ajatellakin. Olennaista kuoleman kokemisessa on se, että ihminen sellaisenaan katoaa, eikä rajan takana odottele jokin taivas tai helvetti, vaan tiedottomuus. Tosin tämän itsessään voi itse kukin kokea omalle kohdalleen paratiisiksi tai kadotukseksi.
Kuoleman mystifiointi liittyy olennaisena osana sielun olemassaoloon, elämän jatkuvuuteen sekä ikuisuuteen, tietoisuuden ja olemassaolon eri tasoihin, ja on synnyttänyt lukemattomat määrät erilaisia uskontoja, uskomuksia, myyttejä sekä teorioita. Ihmismieli on hyvin taipuvainen pohtimaan olemassaolonsa tarkoitusta universumin äärettömyydessä. Mikä on minun osani kaikkien näiden muiden olentojen joukossa? Olenko vain luonnonvalinnan ihmeellinen taidonnäyte, vai ehkäpä jonkin jumalallisen olennon luomus, jonka tehtävänä on toteuttaa Hänen "master planiaan"? Miksi täytyy kuolla kaiken näkemänsä ja kokemansa jälkeen, miten voi edes kuvitella mitään muuta kuin tämän elämän, tajunnan?
Olen itse ollut joitakin vuosia sitten työtapaturmassa, jossa ehdin olla hengettömänä useita minuutteja - jäin niin kovaan puristukseen että sydämeni pysähtyi, hapentulo aivoihini estyi ja tajuntani sammui; töpseli siis kuvaannollisesti irtosi seinästä. Muistan ne pari sekuntia ennen kuin tajusin puristuvani ja ehkä rusentuvani kuoliaaksi: en kerennyt edes pelätä, ajattelin vain että se on menoa nyt. Ihmeen kaupalla selvisin kuitenkin, ja kun minut oltiin saatu ripeiden työkavereiden toimesta irrotettua, pelastushenkilökunta sai elvytettyä minut. Aluksi en edes muistanut mitä oli tapahtunut, ikään kuin muisti olisi nollaantunut hetkeksi. Tuntui vain kuin olisin uinut jossakin pimeydessä, sillä en aluksi nähnyt mitään, ja kuulin heikosti. Vähitellen tapahtumat alkoivat palautua mieleeni, ja ambulanssissa minuun iski palava halu soittaa kaikille läheisilleni, kuinka paljon heitä rakastin, sillä pelkäsin kuolevani uudelleen.
Pointtini on se, että tuo tapahtuma auttoi oivaltamaan, mistä kuolemassa oikeasti on kyse. En kiellä, etteikö kuolema voisi vapauttaa ilmoille jonkinlaista näkymätöntä energiaa,joka jatkaa olemassaoloaan jossain muodossa. Näin haluan oikeastaan ajatellakin. Olennaista kuoleman kokemisessa on se, että ihminen sellaisenaan katoaa, eikä rajan takana odottele jokin taivas tai helvetti, vaan tiedottomuus. Tosin tämän itsessään voi itse kukin kokea omalle kohdalleen paratiisiksi tai kadotukseksi.
Vastaukset 7
Vanhimmat
Siis jos sinä koit lyhyen mustan tiedottomuuden, niin monet ovat kokeneet paljon muutakin, eikä se musta tiedottomuus ole koko totuus kuolemasta ja sen jälkeisestä olotilasta.
Vaikka varmaa ei pysty kukaan sanomaan.
Se saattaa olla paljon samantyyppistä kuin syvässä narkoosissa, ajantajua ja kaikki ulkopuolinen häviää täysin, yhtä hyvin olisi voinut nukkua tuhat vuotta tai muutaman minuutin, ainakaan itselläni ei nukutuksesta herättyäni ole ollut mitään käsitystä ajasta.
Ns. kuolemanrajakokemukset (near death experiences, NDE) ovat aivotoiminnasta johtuvia. Ennen luultiin niiden johtuvan aivojen hapenpuutteesta, mutta nykyisellään selitys liittyy lähinnä aivojen samankaltaiseen toimintaan kuin esimerkiksi hallusinaatioiden ja unihalvauksen aikana. Samalla näihin aistiharhoihin liittyy usein varsinkin uskonnollisilla henkilöillä erilaisia taivas- ja helvettinäkyjä, ja "valoa kohti" -ilmiö on myös yleinen. Kaikki on kuitenkin pelkkää aivojen tuottamaa harhaa, liittyen tietyllä lailla myös niiden kamppailuun eloonjäämisen puolesta. Tuossa hyvä linkki, josta voi lukea lisää ja lopettaa turhanpäiväinen panikointi sekä pirujen maalailu seinille :) http://www.luonnontiede.argumentti.fi/aivot_suggestio_yliluonnollisen_kokeminen.php?id=28
oli sitten tarkoitettu tuolla pelitösille.
Ei se ole vain minun mielipiteeni vaan niiden monien, jotka ovat kuoleman rajan tuolta puolen tulleet takaisin.
Onko siis nykyinen selitys aivojen toiminasta se lopullinen? :)
Kas kun henkilö, joka ei ole lainkaan uskonnollinen ja jopa ateistit ovat kokeneet helvetti- tai taivaskokemuksia.
Linkkisi on pelkkää atestista hapatusta, joka raivokkaasti yrittää selittää pois sen tosiasian, että ihminen joutuisi vastuuseen omista teoistaan kerran jollekin korkeammalle.
Tuskin nykyinen selitys on lopullinen, mutta tiede hivuttautuu koko ajan lähemmäs kohti aivojen "syvimpiä" kerroksia. En väitä että antamani linkin artikkeli olisi täydellinen, mutta mielestäni se on kaikkea muuta kuin "raivokasta ateistien hapatusta". Eiköhän yleensä uskovaisten perustelut sun muut höpötykset ole lähempänä fanaattisuutta ja kiihkomielisyyttä, ja tästä syystä järkevään keskusteluun on harvoin helppo päästä "hihhulin" kanssa (en tarkoita että sinä välttämättä sellainen olisit).
Yleensäkin tuo kuolemanrajakokemusten tutkiminen, ja sen tuloksien analysointi ja tulkinnat ovat aika villi kenttä, ja aina silloin kuin tulokset perustuvat subjektiivisiin kokemuksiin, on vaikea vetää tieteellisiä, faktisia johtopäätöksiä. Se, että ateistit ovat kokeneet taivas- helvettinäkyjä, voi johtua siitäkin, että he nimenomaan kieltävät jumalan ja saatanan olemassaolon, ovat niistä siis tietoisia. Tuskin voit kieltää sitä, että aina kun ihminen on jossain uskossa tai uskonnossa, oli se sitten kristinusko, tai ateisimi, hän prosessoi mielessään runsaasti hengellisiä asioita, ja yleensä ihminen näkee sellaista mitä haluaakin nähdä, tai mitä ehkä pelkää näkevänsä. Ateisti voi sisimmässään olla hyvinkin herkkä ja haavoittuvainen, ja ajatella että entä jos sittenkin...
Enpä rupea asiasta kiistelemään, jokainen ihminen on yksilö ja hänen havaintonsa hyvinkin erilaisia. Veikkaisin kuitenkin että suurin osa ihmisistä kuolee pois rauhallisesti, ilman kauhunäkyjä, sillä kuolema on yhtä keskeinen osa elämää kuin syntymä. Jos vaikka mietitään jotain sademetsän alkuasukaskansaa, tuskin he kuoleman rajoilla käydessään näkevät enkeleitä tai sarvipäisiä demoneja, koska nämä ovat vain kristinuskon myyttistä kuvastoa. Uskon että he ovat keskimäärin paljon lähempänä luontoa ja sitä kautta "jumalaa", olevaisen sielua, kuin yksikään ulkokultainen länsimäinen kristitty.
Sinä, minä ja koko ihmiskunta olemme ihan tasan yhtä tiedottomia kyseisen asian kanssa. Ihminen ei ole pystynyt todistamaan tai kumoamaan kumpaakaan vaihtoehtoa