Rukousta Hedelmistä puut tunnetaan
Hedelmä on eräässä mielessä tulos meidän kylvötyöstämme, toiminnastamme, ei itse toiminta. Vierailkaamme eri seurakunnissa nähdäksemme hedelmiä. Jos vertaamme istuimia hedelmälaatikon pehmustettuihin lokeroihin, tarvitsemme tuskin enempää kuin yhden laatikon parhaassa tapauksessa. Pienemmissä yhteisöissä riittää yksi kennosto, ja suurimman osan siitä voisimme täyttää kivillä ja pyytää Taivaallista Isää tekemään niistä lapsia Aabrahamille.
Eräs kuvaus käyttää esimerkkinä lyhteitä. Lyhde ei muodostu meidän puheistamme eikä kristillisestä käytöksestämme, vaan se on hedelmä toiminnastamme elovainioilla. Hengen hedelmät tarkoittavat jotakin hieman muuta. Ne ovat annetut meille, jotta elämämme tuloksena voisi olla toisia samankaltaisia hedelmän kantajia.
Nyt näemme käsitteiden sekavuuden ja kristillisen elämän hedelmättömyyden. Mistä kaikki johtuu? On lähes totaalisesti kadonnut käsitys kristillisen sanoman kokonaistodistuksesta, sillä Raamattua ei lueta juuri ollenkaan enää, ja vain harvalla on käsitys siitä, mitä se ylipäätään pitää sisällään. Sen sijaan että etsisimme Jumalan tahtoa Hänen Sanastaan, me saamme yhä vain uusia hengellisiä päähänpistoja ja etsimme niille puolusteluja ja perusteluja Raamatusta. Eli innoituksemme lähde ei olekaan Sanan jumalallisessa innoituksessa, vaan inhimillisessä mielessämme. Me emme enää etsi entisaikojen turvalliseksi tunnustettuja ja koeteltuja teitä, vaan kaipaamme aina vain jotakin uutta ja kiinnostavaa. Elämässä pitää olla sykettä ja koko ajan jotakin uutta ja innostavaa! Ja kun mielen täyttää tarpeeksi suuri innostus ja innoitus, riittää se valaisemaan Sanan totuudet juuri siinä valossa mikä sopii sen hetkisiin odotuksiimme. Sana ei siis enää olekaan valkeus teillämme ja jalkojemme valo, vaan oma innoituksemme on tullut hakuvaloksemme.
Eli jälleen kaiken keskellä palautuu mieleen tuo ajatuksemme: kaiken keskellä on kuitenkin vielä olemassa todellinen Jumala, jolla ei ole mitään tekemistä innoitustemme ja mielemme hakuvalojen kanssa!
Ihminen kuulemma selällään maatessaan pystyy parhaiten ajattelemaan ja samaan uusia ideoita. Kasvoilleen maahan heittäytyessään hän kuitenkin osoittaa alamaisuutensa ja vajavaisuutensa korkeamman voiman edessä. Eivätköhän parhaat ja iankaikkisuudessa kestävät ajatukset tule juuri noina hetkinä, kun silmämme ovat suljettuina ja jumalallinen läsnäolo täyttää ilmapiirin!
Ehkä juuri selälleen heittäytyminen on aikaansaanut sen, että aivan vääränlainen vallankäyttö on yleistynyt kautta koko kristikunnan. Hengellisen toimintamme hedelmänä ovat olleet vain entistäkin rikkinäisemmät ihmisrauniot, sen sijaan että nämä olisivat saaneet parantua ja eheytyä jumalallisessa ilmapiirissä. Vallankäyttö kuluttaa energiaa, merkitsee jatkuvaa ja lisääntyvää tarvetta sen lisäämiseen. Valta ei roiku ilmassa, ei leijaile kuin sumuna kansan keskellä, ei tule kuin sade taivaalta, kuin virta joenuomassa. Vallan harjoittaminen ei ole vain sanoja tai uusia määräyksiä. Se valta josta puhumme, käyttää energianaan ja voimanaan kanssamatkaajia, jotka omalla alistuneisuudellaan maksavat kovan hinnan kaikesta vallankäytöstä. Neljäkymmentä vuotta seurakunnallisessa elämässä on avannut tämän tosiasian silmieni eteen. Juuri siksi Herramme korosti jo itsensä kohdalla tehtäväänsä palvelijana, ei vallan käyttäjänä. Kansakunnissa valtiaat herroina hallitsevat ja päättävät ihmisten elämästä. Niin ei missään suhteessa tule olla kristillisessä seurakunnassa.
Hedelmä on eräässä mielessä tulos meidän kylvötyöstämme, toiminnastamme, ei itse toiminta. Vierailkaamme eri seurakunnissa nähdäksemme hedelmiä. Jos vertaamme istuimia hedelmälaatikon pehmustettuihin lokeroihin, tarvitsemme tuskin enempää kuin yhden laatikon parhaassa tapauksessa. Pienemmissä yhteisöissä riittää yksi kennosto, ja suurimman osan siitä voisimme täyttää kivillä ja pyytää Taivaallista Isää tekemään niistä lapsia Aabrahamille.
Eräs kuvaus käyttää esimerkkinä lyhteitä. Lyhde ei muodostu meidän puheistamme eikä kristillisestä käytöksestämme, vaan se on hedelmä toiminnastamme elovainioilla. Hengen hedelmät tarkoittavat jotakin hieman muuta. Ne ovat annetut meille, jotta elämämme tuloksena voisi olla toisia samankaltaisia hedelmän kantajia.
Nyt näemme käsitteiden sekavuuden ja kristillisen elämän hedelmättömyyden. Mistä kaikki johtuu? On lähes totaalisesti kadonnut käsitys kristillisen sanoman kokonaistodistuksesta, sillä Raamattua ei lueta juuri ollenkaan enää, ja vain harvalla on käsitys siitä, mitä se ylipäätään pitää sisällään. Sen sijaan että etsisimme Jumalan tahtoa Hänen Sanastaan, me saamme yhä vain uusia hengellisiä päähänpistoja ja etsimme niille puolusteluja ja perusteluja Raamatusta. Eli innoituksemme lähde ei olekaan Sanan jumalallisessa innoituksessa, vaan inhimillisessä mielessämme. Me emme enää etsi entisaikojen turvalliseksi tunnustettuja ja koeteltuja teitä, vaan kaipaamme aina vain jotakin uutta ja kiinnostavaa. Elämässä pitää olla sykettä ja koko ajan jotakin uutta ja innostavaa! Ja kun mielen täyttää tarpeeksi suuri innostus ja innoitus, riittää se valaisemaan Sanan totuudet juuri siinä valossa mikä sopii sen hetkisiin odotuksiimme. Sana ei siis enää olekaan valkeus teillämme ja jalkojemme valo, vaan oma innoituksemme on tullut hakuvaloksemme.
Eli jälleen kaiken keskellä palautuu mieleen tuo ajatuksemme: kaiken keskellä on kuitenkin vielä olemassa todellinen Jumala, jolla ei ole mitään tekemistä innoitustemme ja mielemme hakuvalojen kanssa!
Ihminen kuulemma selällään maatessaan pystyy parhaiten ajattelemaan ja samaan uusia ideoita. Kasvoilleen maahan heittäytyessään hän kuitenkin osoittaa alamaisuutensa ja vajavaisuutensa korkeamman voiman edessä. Eivätköhän parhaat ja iankaikkisuudessa kestävät ajatukset tule juuri noina hetkinä, kun silmämme ovat suljettuina ja jumalallinen läsnäolo täyttää ilmapiirin!
Ehkä juuri selälleen heittäytyminen on aikaansaanut sen, että aivan vääränlainen vallankäyttö on yleistynyt kautta koko kristikunnan. Hengellisen toimintamme hedelmänä ovat olleet vain entistäkin rikkinäisemmät ihmisrauniot, sen sijaan että nämä olisivat saaneet parantua ja eheytyä jumalallisessa ilmapiirissä. Vallankäyttö kuluttaa energiaa, merkitsee jatkuvaa ja lisääntyvää tarvetta sen lisäämiseen. Valta ei roiku ilmassa, ei leijaile kuin sumuna kansan keskellä, ei tule kuin sade taivaalta, kuin virta joenuomassa. Vallan harjoittaminen ei ole vain sanoja tai uusia määräyksiä. Se valta josta puhumme, käyttää energianaan ja voimanaan kanssamatkaajia, jotka omalla alistuneisuudellaan maksavat kovan hinnan kaikesta vallankäytöstä. Neljäkymmentä vuotta seurakunnallisessa elämässä on avannut tämän tosiasian silmieni eteen. Juuri siksi Herramme korosti jo itsensä kohdalla tehtäväänsä palvelijana, ei vallan käyttäjänä. Kansakunnissa valtiaat herroina hallitsevat ja päättävät ihmisten elämästä. Niin ei missään suhteessa tule olla kristillisessä seurakunnassa.
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.