Jatkosodassa suomalaiset ottivat jo 1941 kymmeniätuhansia sotavankeja. Vuodesta 1942 alkaen heistä valikoitiin vapaaehtoisia vakoojakoulutukseen lähetettäväksi edelleen Neuvostoliittoon rintaman taakse.
Mikko Porvalin (s. 1980) Vakoojakoulu kartoittaa toiminnan, jota ei aikaisemmin ole kuvattu näin laajasti, vaikka alan asiantuntijat ovatkin sitä käsitelleet. Helsingin Sanomissa Jukka Rislakki kirjoitti siitä 1995.
Vakoojia koulutti Antti Porvali, joka oli Mikko Porvalin isoisä. Koulua koskeva aineisto on tuhottu, mutta Antti Porvali säilytti koulutusohjelman. Tietoja piilee NKVD:n arkistossa. Äänislinnassa (eli Petroskoissa) alkuun sijainnut koulutuspaikka ärsytti neuvostotiedustelua, joka yritti tuhota sen.
Perinpohjaisen koulutuksen lisäksi Porvali kertoo sekä vakoojien että kouluttajien kohtaloista. Tarinat rönsyilevät, ja outoja tapauksia sekä murhenäytelmiä riittää.
Vapaaehtoisia sotavankeja oli tyrkyllä vakoojiksi paljon. Kyllä vakoojakoulu vankileirikurjuuden voitti. Koulutettavista valikoitiin huolella 150–200 miestä. Mukana oli kaksoisagentteja, mutta suurin osa oli tosissaan. Monilla oli muistonsa Venäjän sisällissodasta, ortodoksisen uskonnon tukahduttamisesta ja 1930-luvun vainoista.
Porvali muistuttaa, että Saksan joukoissa taisteli Stalinin Neuvostoliittoa vastaan noin 1,2 miljoonaa neuvostokansalaista. He eivät juhli voitonpäivää.
Suomen puolesta lähti uhkarohkeille retkille tuskin kukaan. Eräs lähtijä kiteytti: "Venäjän puolesta, bolshevismia vastaan."
Koulutuskieli oli venäjä, sotavangeilla oli aseet ja niissä kovat panokset. Se osoittaa luottamuksen.
Ammattiupseerit johtivat koulutusta, mutta mukana olivat akateemisista tutkijapiireistä muun muassa Igor Vahromejev (myöh. venäjän kielen professori Igor Vahros), Mauno J. Kotilainen (kasvitieteen prof.), Aarne Elers (arkkitehti Aarne Ervi) ja kaukopartioupseeri, geologi Vladi Marmo (ent. Vladimir Forsblom, myöh. geologisen tutkimuslaitoksen ylijohtaja).
Tiedustelijat hyppäsivät usein laskuvarjoilla Sorokan tai Arkangelin tienoille, kauas Venäjänmaalle. Se oli hyppy tyhjyyteen, ja eräs hyppääjä yritti riuhtaista Antti Porvalin mukaansa.
Kaukopartiomiehet karsastivat puna-armeijan asepuvussa liikkuvia asiamiehiä, joita he joutuivat saattamaan vihollisselustaan.
Tehtäviä oli monenlaisia. Tieyhteyksiä ja erikoismetalleja kartoitettiin, ja piti tarkkailla Yhdysvaltain ja Englannin toimittamaa valtavaa sotamateriaalin kuljetusta Neuvostoliiton avuksi.
Toisin kuin Porvali sanoo, Muurmannin radan ja Arkangelin kautta ei tosin tullut tämän "Lend lease" -avun pääosa, vaan 80 prosenttia siitä tuli Persianlahden tai Alaskan reittejä.
Pieniä epätarkkuuksiakin on kirjaan jäänyt. Esimerkiksi Martti Pihkala on eri henkilö kuin Lauri "Tahko" Pihkala.
Porvali tarkastelee myös sotavangeille annetun vakoojakoulutuksen moraalista ja oikeudellista puolta. Ei se ollut oikein kansainvälisten sopimusten mukaista.
Toisaalta päämaja ei ollut mikään kihlakunnanoikeus, ja vastaavaa taisivat harrastaa kaikki sotaa käyvät valtiot. Porvali ei mainitse, että sotavangeiksi jääneet suomalaiset saattoivat palata Neuvostoliitosta omalle puolelle vakoilutehtävään painostettuina.
Varmuuden vuoksi neuvostotiedustelu otti kiinni ja tappoi enemmän näitä sotavanki-asiamiehiä kuin heitä todellisuudessa olikaan.
Tiedustelutoiminnan hyötyä suhteessa uhreihin on vaikea arvioida. Sodalla on omat arvonmittansa, muistuttaa Porvali.
Toisin kuin on väitetty, osa suomalaisten lähettämistä tiedustelijoista palasi takaisin. Kaikkien kohtaloista ei tietoa ole eikä ehkä tulekaan.
Mikko Porvalin (s. 1980) Vakoojakoulu kartoittaa toiminnan, jota ei aikaisemmin ole kuvattu näin laajasti, vaikka alan asiantuntijat ovatkin sitä käsitelleet. Helsingin Sanomissa Jukka Rislakki kirjoitti siitä 1995.
Vakoojia koulutti Antti Porvali, joka oli Mikko Porvalin isoisä. Koulua koskeva aineisto on tuhottu, mutta Antti Porvali säilytti koulutusohjelman. Tietoja piilee NKVD:n arkistossa. Äänislinnassa (eli Petroskoissa) alkuun sijainnut koulutuspaikka ärsytti neuvostotiedustelua, joka yritti tuhota sen.
Perinpohjaisen koulutuksen lisäksi Porvali kertoo sekä vakoojien että kouluttajien kohtaloista. Tarinat rönsyilevät, ja outoja tapauksia sekä murhenäytelmiä riittää.
Vapaaehtoisia sotavankeja oli tyrkyllä vakoojiksi paljon. Kyllä vakoojakoulu vankileirikurjuuden voitti. Koulutettavista valikoitiin huolella 150–200 miestä. Mukana oli kaksoisagentteja, mutta suurin osa oli tosissaan. Monilla oli muistonsa Venäjän sisällissodasta, ortodoksisen uskonnon tukahduttamisesta ja 1930-luvun vainoista.
Porvali muistuttaa, että Saksan joukoissa taisteli Stalinin Neuvostoliittoa vastaan noin 1,2 miljoonaa neuvostokansalaista. He eivät juhli voitonpäivää.
Suomen puolesta lähti uhkarohkeille retkille tuskin kukaan. Eräs lähtijä kiteytti: "Venäjän puolesta, bolshevismia vastaan."
Koulutuskieli oli venäjä, sotavangeilla oli aseet ja niissä kovat panokset. Se osoittaa luottamuksen.
Ammattiupseerit johtivat koulutusta, mutta mukana olivat akateemisista tutkijapiireistä muun muassa Igor Vahromejev (myöh. venäjän kielen professori Igor Vahros), Mauno J. Kotilainen (kasvitieteen prof.), Aarne Elers (arkkitehti Aarne Ervi) ja kaukopartioupseeri, geologi Vladi Marmo (ent. Vladimir Forsblom, myöh. geologisen tutkimuslaitoksen ylijohtaja).
Tiedustelijat hyppäsivät usein laskuvarjoilla Sorokan tai Arkangelin tienoille, kauas Venäjänmaalle. Se oli hyppy tyhjyyteen, ja eräs hyppääjä yritti riuhtaista Antti Porvalin mukaansa.
Kaukopartiomiehet karsastivat puna-armeijan asepuvussa liikkuvia asiamiehiä, joita he joutuivat saattamaan vihollisselustaan.
Tehtäviä oli monenlaisia. Tieyhteyksiä ja erikoismetalleja kartoitettiin, ja piti tarkkailla Yhdysvaltain ja Englannin toimittamaa valtavaa sotamateriaalin kuljetusta Neuvostoliiton avuksi.
Toisin kuin Porvali sanoo, Muurmannin radan ja Arkangelin kautta ei tosin tullut tämän "Lend lease" -avun pääosa, vaan 80 prosenttia siitä tuli Persianlahden tai Alaskan reittejä.
Pieniä epätarkkuuksiakin on kirjaan jäänyt. Esimerkiksi Martti Pihkala on eri henkilö kuin Lauri "Tahko" Pihkala.
Porvali tarkastelee myös sotavangeille annetun vakoojakoulutuksen moraalista ja oikeudellista puolta. Ei se ollut oikein kansainvälisten sopimusten mukaista.
Toisaalta päämaja ei ollut mikään kihlakunnanoikeus, ja vastaavaa taisivat harrastaa kaikki sotaa käyvät valtiot. Porvali ei mainitse, että sotavangeiksi jääneet suomalaiset saattoivat palata Neuvostoliitosta omalle puolelle vakoilutehtävään painostettuina.
Varmuuden vuoksi neuvostotiedustelu otti kiinni ja tappoi enemmän näitä sotavanki-asiamiehiä kuin heitä todellisuudessa olikaan.
Tiedustelutoiminnan hyötyä suhteessa uhreihin on vaikea arvioida. Sodalla on omat arvonmittansa, muistuttaa Porvali.
Toisin kuin on väitetty, osa suomalaisten lähettämistä tiedustelijoista palasi takaisin. Kaikkien kohtaloista ei tietoa ole eikä ehkä tulekaan.
Vastaukset 2
Vanhimmat
Neuvostoliiton Tukholman suurlähetystössä juoksi aikanaan paljon ruotsalaisia naisia. Oliko äitisi yksi niistä?
Suomi oli lähes ainoita maita, jotka joutuivat taistelemaan kannibaaleja vastaan, nimittäin Suomen sota-arkistossa on kuvia ruokapakeista, joihin venäläiset säilöivät ihmislihaa. Näitä
- ei luonnollisesti kehdattu julkaista ennen kuin nyt kun miehityssopimus YYA on haudattu
- ei ole uskallettu kertoa kansainvälisesti, koska Churchill tuki sumeleimatta "liittolaisina" näitä
stalinistisia kannibaaleja, se olisi noloa tiedottaa nyt uudelle Englannin pääministerille David Cameronille.
Toisaalta Churchill on sotarikollinen joka pommitti Petsamoa, julisti sodan Suomelle ja tuhosi itä-Euroopan stalinistiseksi sopimuksillaan sodan jälkeen. Tähänkään on vaikea puuttua EU:ssa
http://forum.axishistory.com/viewtopic.php?f=59&t=90021&start=15
Soviet Cannibalism during Winter and Continuation war
Discussions on the Winter War and Continuation War, the wars between Finland and the USSR.