Olen 24 v raskaana, en elä avioliitossa ja tässä syy riitoihin.
Olen uskovaisesta (laestadiolaisesta) kodista ja tunnen jatkuvaa vihaa perhettäni kohtaan ja toisaalta myös syyllisyyttä tilanteestani. Tietyllä tavalla on epäonnistunut olo, mutta en tiedä onko se itseni takia vai tuomitsevien vanhempieni takia.
Vanhempani ovat aina opettaneet, että lapsi on Jumalan lahja ja syntyy avioliittoon.. ym. ym. (tiedätte varmaan mitä laetadiolaisuudessa opetetaan).
En halveksu minulle opetettuja arvoja tietenkään, mutta olen joistakin asioista eri mieltä ja päättänyt elää toisin.
Lapsi syntyy ihan pian ja koko raskauden aikana en ole juurikaan ollut yhteyksissä perheeseeni. Ainoastaan kerran olemme poikaystäväni kanssa käyneet siellä kylässä joka sekin oli virhe ja loppui riiitelyyn.
Nämä konfliktit on jatkuvia eikä loppua näy..
Nyt ajattelin pitkästä aikaa tehdä sovinnon perheeni kanssa ja pyytää vauvan ristiäisiin joka sekin sitten osoittautui virheeksi..
Äitini halusi hyvin innokkaasti tuntemansa kastepapin sinne ja kun sanoin, että järjestämme papin itse. Hänen seuraava komentti oli: "ettehän sitten ota naispappia sinne ainakaan". Lukuisia muitakin tilanteita on ollut, joissa olen kokenut, ettei minua, meidän elämää tai vakaumusta kunnioiteta lainkaan.
Kun kerroin olevani raskaana (viikolla 9), äitini kertoi heti koko suvulle ja perhetutuilleen tästä kysymättä minulta lupaa, "ettei se vaan tulisi sitten yllätyksenä kun sinulla näkyisi mahaa eikä tarvitsisi enempää hävetä." Silti kertovat nyt, kuinka ovat innoissaan ja odottavat tulevaa lastenlastaan.
Miksi himputissa häpeätte elämääni jos minäkään en häpeä?
Jatkuvasti painostetaan naimisiinmenolla ja esitetään siitä omia vaatimuksiaan, mm etteivät tule häihin mikäli niissä tarjoillaan alkoholia. Kylään eivät aio tulla susiparin luokse ja kun sanoin, että tämä on nyt meidän perhe ja teidän mielipiteet ei tähän paina, sain kuulla vastauksena "noh, perhe ja perhe, voihan sen niinkin aatella" tai "Joo joo, ainakin fyysisesti olette olleet läheisiä".
Kunnioituksen puute on siis ilmeinen, mutta suurin ongelmani on, että tunnen niin suurta ja lamauttavaa vihaa varsinkin äitiäni kohtaan, etten voi tai halua olla missään tekemisissä.
Mistä lähtien Raamatusta on tullut ase johon voidaan pohjata kaikki kiukut ja piruilut..
Synnytys lähestyy ja tietenkin, jos saisin toivoa Jumalalta jotain, se olisi perhe jossa kunnioitetaan ja rakastetaan ehdoitta.
Miksi ptää katkeroitua siitä, ettei omasta lapsesta tullutkaan oman ajatusmaailman kopiota? Sekö se lasten saannin tarkoitus loppujenlopuksi on; tehdä niistä omia kopioitaan eikä itsenäisesti ajattelevia yksilöitä.
Tämä elämä on niin lyhyt aika tuhlattavaksi ja vihalle en haluaisi antaa näin suurta sijaa elämässäni, mutta koen ettei ole muita vaihtoehtoja kuin sulkea perheeni pois elämästämme.
Ei ole tukiverkkoja sieltä päin, muttei myöskään jatkuvaa sodankäyntiä tyhjästä ja tuleva lapsi ei tule olemaan välikappale millekään sodalle.
Mitä tulisi tehdä ja miten saisin heidät oikeasti kunnioittamaan meidän elämää? Tunnin tai parin mittaisia riitapuheluita on käyty tilanteesta, mutta miksi ihmeessä minun pitäisi jatkuvasti selitellä elämääni heille tai uskotella itselleni kuinka elän niin synnissä ja vääryydessä ja pitäisi muuttaa elämäntapoja.
Haluaisin vain nauttia tulevasta lapsesta ja kesästä :).
Olen uskovaisesta (laestadiolaisesta) kodista ja tunnen jatkuvaa vihaa perhettäni kohtaan ja toisaalta myös syyllisyyttä tilanteestani. Tietyllä tavalla on epäonnistunut olo, mutta en tiedä onko se itseni takia vai tuomitsevien vanhempieni takia.
Vanhempani ovat aina opettaneet, että lapsi on Jumalan lahja ja syntyy avioliittoon.. ym. ym. (tiedätte varmaan mitä laetadiolaisuudessa opetetaan).
En halveksu minulle opetettuja arvoja tietenkään, mutta olen joistakin asioista eri mieltä ja päättänyt elää toisin.
Lapsi syntyy ihan pian ja koko raskauden aikana en ole juurikaan ollut yhteyksissä perheeseeni. Ainoastaan kerran olemme poikaystäväni kanssa käyneet siellä kylässä joka sekin oli virhe ja loppui riiitelyyn.
Nämä konfliktit on jatkuvia eikä loppua näy..
Nyt ajattelin pitkästä aikaa tehdä sovinnon perheeni kanssa ja pyytää vauvan ristiäisiin joka sekin sitten osoittautui virheeksi..
Äitini halusi hyvin innokkaasti tuntemansa kastepapin sinne ja kun sanoin, että järjestämme papin itse. Hänen seuraava komentti oli: "ettehän sitten ota naispappia sinne ainakaan". Lukuisia muitakin tilanteita on ollut, joissa olen kokenut, ettei minua, meidän elämää tai vakaumusta kunnioiteta lainkaan.
Kun kerroin olevani raskaana (viikolla 9), äitini kertoi heti koko suvulle ja perhetutuilleen tästä kysymättä minulta lupaa, "ettei se vaan tulisi sitten yllätyksenä kun sinulla näkyisi mahaa eikä tarvitsisi enempää hävetä." Silti kertovat nyt, kuinka ovat innoissaan ja odottavat tulevaa lastenlastaan.
Miksi himputissa häpeätte elämääni jos minäkään en häpeä?
Jatkuvasti painostetaan naimisiinmenolla ja esitetään siitä omia vaatimuksiaan, mm etteivät tule häihin mikäli niissä tarjoillaan alkoholia. Kylään eivät aio tulla susiparin luokse ja kun sanoin, että tämä on nyt meidän perhe ja teidän mielipiteet ei tähän paina, sain kuulla vastauksena "noh, perhe ja perhe, voihan sen niinkin aatella" tai "Joo joo, ainakin fyysisesti olette olleet läheisiä".
Kunnioituksen puute on siis ilmeinen, mutta suurin ongelmani on, että tunnen niin suurta ja lamauttavaa vihaa varsinkin äitiäni kohtaan, etten voi tai halua olla missään tekemisissä.
Mistä lähtien Raamatusta on tullut ase johon voidaan pohjata kaikki kiukut ja piruilut..
Synnytys lähestyy ja tietenkin, jos saisin toivoa Jumalalta jotain, se olisi perhe jossa kunnioitetaan ja rakastetaan ehdoitta.
Miksi ptää katkeroitua siitä, ettei omasta lapsesta tullutkaan oman ajatusmaailman kopiota? Sekö se lasten saannin tarkoitus loppujenlopuksi on; tehdä niistä omia kopioitaan eikä itsenäisesti ajattelevia yksilöitä.
Tämä elämä on niin lyhyt aika tuhlattavaksi ja vihalle en haluaisi antaa näin suurta sijaa elämässäni, mutta koen ettei ole muita vaihtoehtoja kuin sulkea perheeni pois elämästämme.
Ei ole tukiverkkoja sieltä päin, muttei myöskään jatkuvaa sodankäyntiä tyhjästä ja tuleva lapsi ei tule olemaan välikappale millekään sodalle.
Mitä tulisi tehdä ja miten saisin heidät oikeasti kunnioittamaan meidän elämää? Tunnin tai parin mittaisia riitapuheluita on käyty tilanteesta, mutta miksi ihmeessä minun pitäisi jatkuvasti selitellä elämääni heille tai uskotella itselleni kuinka elän niin synnissä ja vääryydessä ja pitäisi muuttaa elämäntapoja.
Haluaisin vain nauttia tulevasta lapsesta ja kesästä :).
Vastaukset 10
Vanhimmat
Sinun käsissäsi on Sinun oma elämäsi. Älä anna sitä muiden käsiin. Älä alistu!
Tee selväksi, että et halua elää, etkä elä sen enempää vanhempiesi tahdon mukaan kuin minkään uskonlahkon määräysten mukaan. Olet aikuinen ja Sinulla on itsemääräämisoikeus asioistasi.
Kerro, että vanhempiesi katkeruus ei vaikuta Sinuun mitenkään. Sano, että jos eivät pysty hyväksymään Sinun päätöksiä, niin se ei Sinuun vaikuta mitenkään. Heillä ei ole mitään oikeutta turmella elämääsi uskonlahkon tai omilla määräyksillään.
Sano, että vaihtoehtoina on joko hyväksyminen tai täydellinen välirikko.
Minä menettelin näin ja kas, vuoden kiukuttelun ja murjotuksen jälkeen asiat menivät paikoilleen. Vanhemmilleni oli kova paikka todeta, etteivät hallitse minua. Samoin oli kova paikka se, että kysyin suoraan kumpi on heille tärkeämpi: Uskonlahko ja sen määräykset vai oma lapsi ja lapsenlapsi.
Niin ei kai tuohon mikään muu auta kuin aika, ajan myötä asiat rauhoittuvat ja asettuvat uomiinsa, mutta muutama vuosi siihen voi mennä. Toinen asia on sitten mitä sinä itse haluat.
Sanot että toivot Jumalalta rakastavaa perhettä jne. mutta mikä sinun oma Jumala suhteesi on, onko hän sinunkin Jumalasi vai jotakin vain taustalla. Yksi ratkaisu tietysti on että sinä itse laitat asiasi jumalan kanssa kuntoon ja lähdet sen pohjalta jatkamaan eteenpäin. Raamatun viisautta on vaikea ymmärtää jos ei ole Jumalan sisäistä tuntemusta, silloin Raamattu on vain tappava lakikirja. Mutta jos itsellä on Jumalan sisäinen tunteminen ja tuntee Jumalan niin silloin Raamatun sanankin näkee toisin ja näkee sen että loppujen lopuksi ne asiat on kirjoitettu ihmisen omaksi parhaaksi. Tällä en halua saarnata vaan selittää sitä eri ajattelutapojen eroa. Monesti vanhemmat ovat omassa elämässään tunteneet Jumalan ja ovat kokeneet Jumalan sanan tuovan heille suurta siunausta elämässään, siksi on niin kova paikka että lapset valitsevat toisen tien.
Kaikissa uskonnoissa-uskonlahkoissa on omatekoiset OPIT......mm raamatusta jne tueksi ja tulkinnaksi otettu, IHMISTEKOISET OPIT-kolminaisuudesta jne, näillä ihmistekoisilla opeilla uskontoyhdyskunnat pitävät alamaisiaan aivopesun alla, syntiin sun muuhun raasti vedoten, syyllistäen.
Eli ihmistekoisista opeista kysymys ja niillä meitä ihmisiä orjuutetaan, orjuutettu tavalla tai toisella vuosisatoja-tuhansia eri muodoissa, aina tullut "yksi viisas" omilla tulkinnoillaan ja orjuus on jatkunut.
Raamatuun ja jumalaan voi uskoa jos haluaa ilman näitä orjuuttavia OPPEJA. Eli raamattu-jumala ja eri uskontojen opit on KAKSI ERI ASIAA.
(Avioliitto kun sitä lähtee tarkasteleen on näitten yhteiskuntien aikaansaama instituutio, jota raamatussa ei mainita, ihmiset menivät yhteen ja sillä siisti.....)
Nämät kun saa itselle selväksi....... asioita täytyy ehkä jonkun verran tutkia.....helpotus on valtava..itselle..
Syyllisyyttä ei kannate kantaa tyhjästä...painostusta tulee...jättää sen omaan arvoonsa...ajan kanssa hiljenevät....ajattelevia ja arvostavia ihmisiä löytyy jokaiselle ystäväksi ilman että on ns uskontoopin kahleita......
Terv eräs jonka on täytynyt opit sun muut selvittää.........ja elämä jatkuu vapaammin........
Onnea uudelle elämälle!
1.moos.2:24 siinä on hyvin selkeä ohje. Vanhemmat ovat tehneet tehtävänsä, älä jää itkemään napanuoraa sinä olet sinun sukusi vanhin matriarkka nyt. Jos ajatusmaailmanne vanhempienne kanssa ovat noinkin solmussa, niin anna heidän olla. Muistele niitä päiviä kun olit vielä heidän hoidossaan ja alaisuudessaan. Sinulla on kuule nyt aivan oma perhe ja reviiri. Tee siitä onnellinen.
Myös minä olen joutunut kärsimään lapsena ja nuorena uskonnon takia, ymmärrän sinua. Ymmärrän tunteesi kun sanot tuntevasi lamauttavaa vihaa vanhempiasi, varsinkin äitiäsi kohtaan, minä tunnen samoin. Samalla minua kalvaa syyllisyys, kuitenkin tiedän että äitini on se jonka pitäisi pyytää anteeksi enkä minä. Isäni on kuollut, en ole pystynyt antamaan hänelle anteeksi edes kuoleman jälkeen.
Nauti äitiydestäsi vapaasti ja täysin rinnoin. Onnea uudelle perheellesi
selkeätä ja selväjärkistä tekstiä tällä palstalla. Olet ilmeisesti itse uskossa? Minä en, mutta silti luin kirjoituksesi mielelläni, mikä on kovin harvinaista näitä palstoja kahlatessaan. Onnea sinulle ja perheellesi ja ennen kaikkea: Pidä oma pääsi, älä käännä sitä vain miellyttääksesi jonkun toisen, olkoonkin äitisi, ajatusmaailmaa. Kaikkea hyvää piintyneeltä pakanalta.
mennä naimisiin, kun lapsikin on tulossa? Käykää nyt maistraatissa laillistamassa suhteenne ja pitäkää kirkkohäät sitten, kun kerkeätte, jos itse ne haluatte siis. Au-lapsella ei ole isää syntyessään. Avopari joutuu lastenvalvojan luokse kuulusteluun, joka voi olla nöyryyttävä. Tällaisten asioiden välttämiseksi suhde kannattaisi laillistaa heti eikä vasta lapsen syntymän jälkeen.
Vanhempasi ovat rajoittuneita ja ärsyttävät sinua, mutta silti kannattaa ajatella järkevästi eikä esim uhmassa elellä susiparina. Ajattele ennen kaikkea syntyvän lapsen parasta. Ei kai kumppanisi ole sitoutumiskammoinen? Juttele poikaystäväsi/avomiehesi kanssa kaikista asioista, myös tunteistasi omaisiasi kohtaan.
Älä kirjoita puuta heinää.
Tuliko mieleen, etteivät kaikki näe avioliittoa tapana sitoutua? Aloittaja voi haluta jatkaa ilman ko. instituutiota ja silloin maistraatissa käymisellä ei olisi mitään arvoa.
Kyllä isä on isä heti lapsen syntymästä asti, heti siitä lähtien kun ensimmäistä kertaa saa lapsensa syliin. Minnekään lastensuojelun kuulusteluun ei kukaan joudu. Isä käy vain lapsensa syntymän jälkeen allekirjoittamssa maistraatissa paperin, joka vahvistaa lapsen olevan virallisestikin hänen omansa.
Miksi mennä naimisiin "kun lapsikin on tulossa"? En ole missään vaiheessa sanonut, ettemme aio mennä naimisiin ollenkaan. Tässä tapauksessa kyse on ollut ajankohdasta jonka haluaisimme aikuisina ihmisinä päättää itse ja vaikka emme menisi naimisiin ollenkaan, valinta on meidän kahden.
Kyse ei siis ole sitoutumiskammoisesta miehestäni eikä uhmasta vanhempiani kohtaan, niinkuin joku arveli.
Yritän ymmärtää vanhempieni- sekä jokun palstaa kommentoineen näkökulmaa..
mutta onko kyse nyt siitä, että elän näkyvästi "synnissä" kun emme elä avioliitossa ja lapsikin tulossa?
Jos en ole aiemminkaan elänyt Raamatun mukaan, en ymmärrä miksi juuri tämä yksittäinen asia provosoi niin paljon. Joku kirjoitti; "Ajattele ennen kaikkea syntyvän lapsen parasta". No tietenkin ajattelen, kukapa ei ajattelisi oman lapsensa parasta. Hän tulee saamaan turvallisen kodin jossa vanhemmat rakastavat oikeasti toisiaan ja teemme varmasti parhaamme, että koko perheellä on hyvä olla.
Oma suhteeni Jumalaan on aika etäinen.. Uskon, mutta en elä uskossa. Joskus rukoilen ja haluan opettaa myös lapsellemme, että Jumala on olemassa.
Käsitykseni uskosta lyhyesti tiivistettynä voi olla naiivi ja ajatteluni mustavalkoista, mutta pääpiirteittäin uskon; että kaikki hyvä on Jeesuksesta ja paha saatanasta.
Minua ei kiinnosta viilata pilkkua missään asiassa ja niin kauan kun en koe eläväni väärin (jokainen tekee syntiä), haluan elää elämääni juuri näin, onnelisena ilman jatkuvia sääntöjä ja moralisointia joita olen lapsuudessani kokenut. En halua myöskään katkeroitua ja antaa valtaa vihalle. Kyse on nyt vain ratkaisusta; miten haluan itse elää? Minulla/ meillä on yksi elämä jota en VOI tuhlata vain rajoituksille ja ahdistaville ajatuksille. Asian perään pitää osata laittaa ajoissa piste ja eri asia on, löydänkö joskus henkilökohtaisen uskon, jolloin ehkä mielipiteeni voi muuttua.
Arto T: Kirjoituksessasi oli paljon viisaita sanoja ja näkökulmia ja varmasti minun on vaikea soveltaa Raamatun oppeja elämääni, kun ei ole Jumalan sisäistä tuntemusta enkä elä uskossa.
Ei usko voi perustua vain valtaan ja sääntöihin joita voidaan sitten halutessa käyttää argumenttina jokaiseen asiaan.
Tarkoitus täällä on löytää oma elämä, etsiä, eksyä ja löytää. Kenenkään elämä ei ole ennalta kirjoitettu tähtiin eikä kukaan voi päättää toisen puolesta elämän suurissa valinnoissa.
Toivottavasti saatte kirjoituksestani jotain selvää, oli ehkä hieman sekavaa tekstiä ja
kiitoksia myös kaikista kannanotoistanne, on mielenkiintoista lukea ihmisten eri ajatuksia.
ei ole isää ennen kuin isä on hänet tunnustanut tai isyys on muuten virallisesti todettu. Puolitoistavuotiaalla lapsenlapsellani ei ole isää, vaikka hänen biologinen isänsä on sama kuin hänen vanhemman veljensä isä. Tyttäreni oli avoliitossa miehen kanssa joka jätti hänet toisen lapsen odotusaikana. Mies ei ole suostunut tunnustamaan tätä toista lastaan ja venkoilee lastenvalvojaa vastaan. Kuinkahan pitkä aika kuluu ennen kuin isyysasia saadaan hoidetuksi? Menkää hyvät nuoret avioliittoon. Avioliitto on tarkoitettu naisten ja lasten suojaksi.