Tässä on synkkä juttu:
http://www.studio55.fi/artikkeli/1126559/
Mä itsekin (vm. 61) olen niin yksin kuin olla voin mutta tuo juttu todella järkytti. Mulla on sentään yksi lapsi ja hyvät välit häneen ja äitiinsäkin, siis exäänkin. Ja taloudellinenkin tilanteeni on oikein hyvä. Ja terveyttä piisaa.
Jostain kumman syystä olen vaan jäänyt sellaiseen "luuppiin" ettei oikein saa kontaktia vastakkaiseen sukupuoleen vaikka olen oikeasti hyvä tyyppi ja kaikin puolin rehti. Mutta vasta nyt alkaa tajuamaan että mikään pyristely ei taida auttaa, loppuelämä ainakin 30 vuotta siis pitää elää ilman elämänkumppania. Niin, ja ilman muitakaan kavereita, niitäkään ei ole. Se on kyllä vähän omakin vika mutta ei kokonaan.
Ihmetyttää ne kaksvitoset tyypit jotka valittavat yksinäisyydestä ja ovat niin maansa myyneitä kuin olla voivat vaikka heillä on vielä koko elämä edessä. Mulla ei ollut kaksvitosena vielä edes ajatuksissa muu kuin työelämä jonka alkuun juuri olin tarttunut. Mutta vasta nyt kun on eron jälkeen elänyt useita vuosia ilman kaveria ja ikä 50 häämöttää jo lähellä niin vasta nyt alkaa ns. paniikki nousemaan: tätäkö se on koko loppuelämä, teet yksin sitä ja yksin tätä, mitään kokemuksia et voi jakaa kenenkään kanssa, ei kesäisiä juhannusöitä eikä uudenvuoden talviöitä, ei mitään.
Ei kai tää ole oikein mutta silti on alkanut vituttaa se että elämänsä alkutaipaleella olevat ihmiset jo kitisevät yksinäisyydestään. Aivan kuin joku Paris Hilton puhuisi vankilaelämästä tai ekoissa ammunnoissa ollut alokas sotakokemuksista. Onhan se yksinäisyyden tunne tietysti aito tunne mutta että siitä pitää kitistä tuossa iässä...
Joo, sorry, olen väärässä mutta tunne se on omasta tahdosta riippumaton vitutuskin ja tuo kitinä nyt aiheuttaa sitä. Ikään kuin ei olisi oikeita syitä vitutukselle. Mutta vitutuksen syyt kun eivät ole yhteismitallisia niin minkäs teet.
http://www.studio55.fi/artikkeli/1126559/
Mä itsekin (vm. 61) olen niin yksin kuin olla voin mutta tuo juttu todella järkytti. Mulla on sentään yksi lapsi ja hyvät välit häneen ja äitiinsäkin, siis exäänkin. Ja taloudellinenkin tilanteeni on oikein hyvä. Ja terveyttä piisaa.
Jostain kumman syystä olen vaan jäänyt sellaiseen "luuppiin" ettei oikein saa kontaktia vastakkaiseen sukupuoleen vaikka olen oikeasti hyvä tyyppi ja kaikin puolin rehti. Mutta vasta nyt alkaa tajuamaan että mikään pyristely ei taida auttaa, loppuelämä ainakin 30 vuotta siis pitää elää ilman elämänkumppania. Niin, ja ilman muitakaan kavereita, niitäkään ei ole. Se on kyllä vähän omakin vika mutta ei kokonaan.
Ihmetyttää ne kaksvitoset tyypit jotka valittavat yksinäisyydestä ja ovat niin maansa myyneitä kuin olla voivat vaikka heillä on vielä koko elämä edessä. Mulla ei ollut kaksvitosena vielä edes ajatuksissa muu kuin työelämä jonka alkuun juuri olin tarttunut. Mutta vasta nyt kun on eron jälkeen elänyt useita vuosia ilman kaveria ja ikä 50 häämöttää jo lähellä niin vasta nyt alkaa ns. paniikki nousemaan: tätäkö se on koko loppuelämä, teet yksin sitä ja yksin tätä, mitään kokemuksia et voi jakaa kenenkään kanssa, ei kesäisiä juhannusöitä eikä uudenvuoden talviöitä, ei mitään.
Ei kai tää ole oikein mutta silti on alkanut vituttaa se että elämänsä alkutaipaleella olevat ihmiset jo kitisevät yksinäisyydestään. Aivan kuin joku Paris Hilton puhuisi vankilaelämästä tai ekoissa ammunnoissa ollut alokas sotakokemuksista. Onhan se yksinäisyyden tunne tietysti aito tunne mutta että siitä pitää kitistä tuossa iässä...
Joo, sorry, olen väärässä mutta tunne se on omasta tahdosta riippumaton vitutuskin ja tuo kitinä nyt aiheuttaa sitä. Ikään kuin ei olisi oikeita syitä vitutukselle. Mutta vitutuksen syyt kun eivät ole yhteismitallisia niin minkäs teet.
Vastaukset 17
Vanhimmat
No ei toikaan nainen voittaisi tällä palstalla olevaa yksinäisyyskilpailua. Kyllä senkin yksinäisyyttä löytyis joku vähättelemään: "No sulla on ainakin ollut jotain suhteita. Mulla ei oo ollu mitään eli sun yksinäisyys ei oo vielä mitään.".
Aloituksesi taas oli hyvä panos toisten yksinäisyyden vähättelyyn. Nostaa selkeästi palstan yksinäisyyskilpailun tasoa, kun vähättelyt on laitettu jo otsikkoon. Lisäksi on mielenkiintoinen avaus alkaa vähätellä jostain asiasta (tällä kertaa iästä, kaksvitoset), jota ei ihan ensimmäiseksi osata liittää yksinäisyyteen/seurallisuuteen.
"Aloituksesi taas oli hyvä panos toisten yksinäisyyden vähättelyyn. Nostaa selkeästi palstan yksinäisyyskilpailun tasoa, kun vähättelyt on laitettu jo otsikkoon. Lisäksi on mielenkiintoinen avaus alkaa vähätellä jostain asiasta (tällä kertaa iästä, kaksvitoset), jota ei ihan ensimmäiseksi osata liittää yksinäisyyteen/seurallisuuteen. "
Tuli mieleen että kirjoituksen on tehtnyt muuan "palstan vakikävijä" ja juuri tarkoituksellisesti liittänyt tuon 25-ikähaarukan tuohon. Eli 99%:n provo.
"No ei toikaan nainen voittaisi tällä palstalla olevaa yksinäisyyskilpailua. Kyllä senkin yksinäisyyttä löytyis joku vähättelemään: "No sulla on ainakin ollut jotain suhteita. Mulla ei oo ollu mitään eli sun yksinäisyys ei oo vielä mitään.". "
Seurustelusuhde on yksi isoin yksinäisyyttä lievittävä tekijä. Kyseinen nainenkin valitti "suurta yksinäisyyttään" vasta kun hänen vuosia kestänyt seurustelusuhteensa loppui. Jos tämänkin alkup.kirjoittajan aloitukseen on uskominen niin heidän kokemuksensa yksinäisyydestä on hyvin "lyhytaikainen", mutta silti he ovat kokeneet sen todella vaikeaksi asiaksi koska ovat tottuneet seuraan.
Niinhän se on, että perskpektiiviä puuttuu itse kultakin, nuorilta erityisesti. Kun oman navan ympärillä pyöritään, saavat pienetkin vastoinkäymiset helposti suhteettomat mittasuhteet. Olen itse 25-vuotias, tavanomaisessa mielessä "yksinäinen" ja ehdottomasti samaa mieltä kanssasi. Olen joka päivä kiitollinen siitä, että minulla on rahaa ruokaan, katto pään päällä ja järkeä päässä. Asiat voisivat olla niin kovin paljon huonommin, mutta tämän aika harva todella ymmärtää ja siksi he kitisevät.
Että mitä valitat, kun olen itse elänyt 22 vuotta sinkkuna, kyllä sinunkin pitäisi. Mutta muuten olen kanssasi samaa mieltä.
Surullinen kirjoitushan tuo oli, ei siinä mitään. Mutta nuoretko eivät saisi tuntea itseään yksinäiseksi? Tohon vois sanoa että mitä sä valitat yksinäisyyttäsi? Moni 70 vuotias on varmasti tosi yksin, voinut olla koko ikänsä. Sähän olet nuori siihen nähden. Mun mielestä naurettavaa paskaa määritellä ketä saa tuntea yksinäisyyttä ja kuka ei. Sun nuoruutta ja tämä hetken nuorien elämää on mahdoton vertailla, ennen vanhaan ei varmaan syrjäytynyt niin helposti kuin nykyään, en tiedä, mutta sellainen mielikuva on.enkä rupea asiasta väittelemäänkään. Mitä vittua sä sitäpaitsi kitiset jos sulla on lapsi ja kaikkea.. senkin vois sanoa että mikä oikeus sulla sitten on valittaa?? Muistele sä vaan menneitä, olet sentään ollut onnellinen varmasti joskus jos on ollut vaimo ja lapsikin löytyy.. tää palsta voidaankin sitten varmaan poistaa vai mitä??
Syvälle sydämeen sattuu, kun lapsukaiset korvaavat sanan "kuka" sanalla "ketä". Eikä kiroileminenkaan kovin fiksua ole. Koivuniemen herran pakeille joutaisit.
Niin, tuo pappahan ei tuossa aloituksessaan kironnut. Ja jos sun suurin murheesi on mun kieliopilliset virheeni niin onnea sulle,olen kateellinen. Kyllähän se muuten niin menee, että sitä saa mitä tilaa. Jos ei arvosta tai osaa kunnioittaa nuoria niin miksi nuorten pitäisi heitä kunnioittaa?
Sanoinhan että 2-vitosen tunnekin on varmaan aito. Ero on vaan siinä että heillä on aikaa vaikuttaa asiaan, vasta sitten kun alkaa mennä yli 4-kympin on ainakin naisilla hätä edessä ainakin jos on pentuja ajatellut. Jokainen vuosi lisää vaikeuttam, ei ne lemmenjutut ole lainkaan samat kun ikää on yli 50 verrattuna alle 3-kymppiseen.
Mulla siis on se etuoikeus että on penska mutta ei sekään siis poista yksinäisyyttä nyt. Ei elämä lopu avoeroon eikä aviottomaan lapseen vaikka se nyt onkin erityisen huomattavassa asemassa.
Kaikesta huolimatta 2-vitosella on elämä äedessä ja mulla se alkaa olla takana vaikka kuinka rypistelisi.
Tunne on tietysti aito mutta ajan kululle ei voi mitään.
"Kaikesta huolimatta 2-vitosella on elämä äedessä ja mulla se alkaa olla takana vaikka kuinka rypistelisi.
Tunne on tietysti aito mutta ajan kululle ei voi mitään. "
Oikeastaan 25-30 vuodet ovat "kriittisimpiä" vaiheita. On tosiaan aivan eri asia olla 25 vuodesta eteenpäin se 25 vuotta yksin kuin 50 vuodesta eteenpäin jos on jo lapsikin ja ollut vaimo jne... Siinä on tavallaan kuin "normaali ikäisensä tapaus". Eli on hyvät mahdollisuudet saada vieläkin mahdollinen kumppani tai kuuluu ainakin yhteiskuntaan samanlaisena ihmisenä kuin muutkin.
30 vuotias "kokematon" mies ei ole millään mittareilla kovin haluttua seuraa. Naisiin tuo ei aivan samalla lailla koske koska kokemattomuus ei ole se merkittävin tekijä vaan usein ulkonäölliset seikat. Suurin ongelmahan tässä on kuitenkin että mm. täysin yksinäinen 25 vuotias on jossakin määrin "epänormaali tapaus". 50 vuotias eronnut yhden lapsen isä on vielä "normaali tapaus".
Se että mikä luokitellaan epänormaaliksi ja normaaliksi on asiassa ratkaiseva asia. Johtuen siitä että normaalit tapaukset saavat seuraa paljon helpommin kuin epänormaalit tapaukset. Ja jos kokemusta on vasta 50 vuotiaana yksinäisyydestä niin ei se tilanne "kovin paha" ole tai ole ollut.
Sitä voi tietysti helposti ajatella että no 25 vuotiaana on "elämä edessä". Tuossa on vain juuri se huono puoli että monilla se voi olla jo melkein takana jos ei muutamien vuosien aikana saa ystäviä/kumppania... On mahdotonta tutustua ihmisiin jos ei ole mitään sosiaalisia verkostoja ja usein muutkin ihmiset karttavat tämmöistä tapausta.
"Ihmetyttää ne kaksvitoset tyypit jotka valittavat yksinäisyydestä ja ovat niin maansa myyneitä kuin olla voivat vaikka heillä on vielä koko elämä edessä. Mulla ei ollut kaksvitosena vielä edes ajatuksissa muu kuin työelämä jonka alkuun juuri olin tarttunut. Mutta vasta nyt kun on eron jälkeen elänyt useita vuosia ilman kaveria ja ikä 50 häämöttää jo lähellä niin vasta nyt alkaa ns. paniikki nousemaan: tätäkö se on koko loppuelämä, teet yksin sitä ja yksin tätä, mitään kokemuksia et voi jakaa kenenkään kanssa, ei kesäisiä juhannusöitä eikä uudenvuoden talviöitä, ei mitään."
Maailma on ehkä pikkasen muuttuńut esim. nyt me jotka ollaan ns. yksin tässä maailmassa tosiaan ollaan yksin (mistään/kenenkään kautta et saa töitä). Ainoa osa on työttömyys, joka minun kaltaisilleni äpärille yliopisto koulutuksesta huolimatta on suotu. Mielestäni tämä on yhteiskunnan varojen tuhlausta (äitini olisi pitänyt tehdä abortti kohdallani), mutta hän ei tehnyt koska hän halusi näyttää äidilleen että uskalsi tehdä "huoran penikan". Jos saisin valita olisin jättänyt syntymättä, koska "huoran penikan" osa ei ole koskaan kadehdittava (koko elämä henkistä & fyysistä pahoin pitelyä). Jos olisin jättänyt syntymättä en olisi koskaan tullut raiskatuksi, en olisi koskaan tullut nöyryytetyksi vanhempieni taholta, en olisi koskaan päätynyt kodittomaksi ja uskoisin ihmisten hyväntahtoisuuteen. Mutta kun elämä on mitä on en voi kuin todeta että onneksi olkoon, mikäli et ole saanut kohdallasi pienintäkään takapakkia! Mieleni tekisi tasoituksen nimissä tehdä myös taka pakkia muille esim. tuhoamalla heidän selkärankansa! Tulen hakemaan hyvitystä kärsimyksistäni jota muut ovat aiheuttaneet minulle!!!
Voisin 99,99%:sesti sanoa tämän tekstin olevan provo...
Aiheeseen silti sanoisin, että 25-35 ikävuodet ovat kriittisempiä tuossa yksinäisyydessä jos silloin ei onnistu saamaan ystäviä niin niiden saaminen vaikeutuu huomattavasti jälkeenpäin. Tietysti riippuu siitä että miten elää elämäänsä mutta varsinkin miehillä tilanne menee täysin mahdottomaksi jos tuossa iässä syrjäytyy mm. vastakkaisesta sukupuolesta. Tietysti jos kokemuksia on ja asiat muutenkin kohdillaan niin on todennäköisempää saada tietysti myöhemmälläkin iällä kumppani/ystäviä, mutta se on paljon vaikeampaa.
Naisilla ei miehistä liene "pulaa" missään ikävaiheessa (jos ei nyt ulkonäkö ole ihan hirveän heikko joka on varsin harvoilla tapauksilla). Usein kriteerien määrä voi olla este seuran saamiselle.
Olin yksin parikymppisenä ja muistelisin että ikäväähän se oli. Jatkuvalla syötöllä laitoin kirjeenvaihtoilmoituksia useisiin lehtiin, kun minusta ei ollut missään lihatiskeillä itseäni tuputtamaan.
Jämähdin vääriin miehiin.
Olin yksin taas 27-vuotiaana kun olin lopettanut suhteeni moniongelmaiseen mieheen, sanonut itseni irti töistäni ja asettunut pikkuruiseen omaan asuntoon. Mutta se vuosi oli todella mielenkiintoista aikaa, ramppasin jatkuvasti treffeillä kaikenlaisten miesten kanssa. Osaan tein lähempää tuttavuutta, osaan en.
Sitten taas jämähdin kumppanuuteen. Sanon että "jämähdin" koska nyt jälkikäteen huomaa erityisen selvästi että suhteessa oli kaikenlaisia ei-niin-tukevia asioita. Vajaa 13 v sitä kesti ja sitten mies pisti menemään. Löytyi toinen.
Nyt yksinäisyys onkin helvetin raastavaa. Vituttaa kuunnella yksityiskohtia miehen uudesta taivaallisesta onnesta uuden naisen ja tämän perheen kanssa. Jos minulla olisi jonkinlainen tuttavapiiri, saattaisin varmaan katkaista kaikki yhteydet mieheen vaikka hän on lässyttänyt kaveruudesta ja ihannoi "riidatonta eroa".
Olen alkanut mietiskellä että ryhdynkin täyttämään elämääni irtosuhteilla, jos ei minkäänlaisesta kumppanista ole tietoakaan lähiaikoina. Vaikken koskaan halunnut lapsia, ja täten minun pitäisi nelikymppisenä olla mukamas ei niin kovin onneton kun sillä ei ole mitään merkitystä ettei lapsia ehtinyt laittaa - kun ei halunnut, niin ei se nyt vaan niin mene. Iho huutaa kosketusta ja mieli haluaa kuulla kaikenlaista lepertelyä miehenpuolen taholta. Melkein sitä tekisi vaikka mitkä temput miehen mieliksi kunhan vain saa jakaa pari hetkeä elämästään jonkun kanssa.
Näin epätoivoiset naiset ovat tietysti oiva saalis sellaisille jotka käyttävät ja heittävät menemään. Jokaiseen intiimiin kohtaamiseen pitänee lähteä sillä mentaliteetilla että tämä on sitten tässä, tästä eteenpäin ei tätä ihmistä heru, ei välttämättä. Mitähän järkeä tai iloa siinä sitten on?
Eivätkä kaikki ole paskiaisia. Voi käydä niinkin ettei vaan sovi toisen kanssa yhteen, vaikka miten kokisi tavallaan myönteiseksi sen "muukalaisten kohtaamisen". Tuntuu kyllä niin julmalta koko elämän taholta että ihmisiä on niin pirusti ja jotain toisilleen sopivia voi olla vaikka kuinka paljon, mutta HE EIVÄT VAAN KOHTAA... :(
olen alkanut pitämään yksinäisistä illoista kotona. Ei ole kukaan nalkuttamassa eikä tarvitse tehdä kompromisseja. Kavereita on ja ne on tärkeitä. On hauskaa viikonloppuisin vetää pää täyteen viinaa ja antaa mennä. Miehiä olen tapaillut mutta nyt on semmonen olo, etten haluakaan sitoutua, koska aina miehiin saa pettyä. En muutenkaan halua parisuhdetta ennen kuin saan uraputkeni alkuun sellaisessa ammatissa, josta tykkään. Lapsia en halua vuosiin jos ollenkaan. Tämä on minun elämä eikä kenenkään muun!!!!! Ajatelkoon muut minusta mitä tykkäävät.
Kuinka vanha olet?
"Suurin ongelmahan tässä on kuitenkin että mm. täysin yksinäinen 25 vuotias on jossakin määrin "epänormaali tapaus". 50 vuotias eronnut yhden lapsen isä on vielä "normaali tapaus"."
meinasin juuri itse kirjoittaa samasta asiasta, mutta huomasin jonkun jo ottaneen asian esille.
Koita olla yksinäinen nuori nykymaailmassa, jossa sosiaalisuus ja kaikenlainen itsensä tyrkyttäminen joka puolelle on niin muodikasta. Kunhan olet tarpeeksi typerä pelle tulet varmasti pärjäämään, mutta jos mikään Big Brother elämäntyyli ei kiinnosta niin jäät yksin.
Kouluissa olen aina jäänyt yksin, harrastuksia olen kokeillut mutta niissäkin olen aina ollut se yksinäinen, olen vaan luontteltani niin ujo, etten pärjää niiden moottoriturville. Ketään ei kiinnosta mennä ulos sen luokan hiljaisimman kanssa, ja näin on ollut jo yläasteelta saakka. En ole vielä edes 20, mutta tuntuu että tältä pohjalta on vaikeaa rytyä leikkimään mitään normaalia aikuista, kun koko nuoruus on mennyt vaan masennuksessa ja ahdistuksessa. Pitäisi vaan löytää samanhenkisiä kavereita, mutta ne tuntuvat olevan kiven alla...
Luulis että 50v mies, jolla on lapsi, hyvät välit eksäänsä, terveyttä ja rahaa pärjäisi ihan hyvin.
onhan se varmaan vaikeeta löytää mitään läheisiä ystäviä tuolla iällä, ei se vaan ole niin helppoa lähteä vaikka jonnekkin risteilylle ja löytää siltä heti elämäsä kumppani... kaipa tuo yksinäisyys on ihan samanlaista, olkoompa kyseessä 50vm tai 20vn
Viikonloppujen pään vetäminen täyteen on ainakin yksi yksi tapa paeta todellisuutta. tapahtuu juuri nytkin, reaaliajassa, mulla.
Edut joita luettelit eivät päde kuin joissakin harvoissa tapauksissa, haitat ovat pitkällä tähtäimellä tuntuvat.
Kännissä ei vituta niin paljoa olla yksin, mutta helpotus ei ole pitkäaikainen