Tiedetäänkö Päämajan valvontaosaston toiminnasta jatkosodassa juuri mitään? Arkistot poltettiin paniikissa syyskuun puolivälissä -44. Jäikö mitään tietoja jäljelle?
Kasvottomien
miesten sota?
29576
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 29
Vanhimmat
Kaikki tapahtui aivan laillisesti! Mitään ei ole salattu! Suomalaiset upseerit ovat maailman parhaita ja rehellisimpiä. Mannerheim on pyhistä pyhin. Olet stallari jos muuta väität! Lopuksi olet varmaan homoihiiri, kun uskallatkin epäillä suomalaista armeijan upseeria yhtään mistään!
kerralla. Onko jollain epäselvää näitten heppujen tasosta?
Tämän porvarillisen todellisuuden ohella on olemassa toinen todellisuus, vasemistolaisen työväenliikkeen voimakas perinne, fasisminvastaisen taistelun 1930-luvun Eurooppaan tuoma edistyksellisen ihmiskunnan haaste.
Milloin tämä toinen todellisuus tunkeutuu läpi suomalaisen, yhä vielä 1930-luvun rasitteita harteillaan kantavan historiakäsityksemme ei ole näköpiirissä. Suomen ja fasistisen Saksan aseveljeydestä kertova Adolf Hitlerin haamu hallitsee monen vaikutusvaltaisen puolueen menneisyyttä. Yrittäessäni perehtyä näihin, osin yli 50 vuoden takaisiin tapahtumiin Tampereella ja Pohjois-Hämeessä olen joutunut toteamaan, että monista asioista tietojen saanti on erittäin vaikeata. Tämä johtuu pääosin siitä, että niissä yhteiskunnallisissa oloissa, joissa vasemmistolainen, kommunistiseksi leimautunut liike joutui toimimaan, kehittyi erityinen maanalaisen kauden toimintatapa, joka valtiollisen poliisin vainojen vuoksi vaati ehdotonta vaiteliaisuutta.
Tämä vaiteliaisuus, salailu, oli ymmärrettävää Suomessa 1920- ja 1930-luvuilla, se oli elinehto. Tämä toimintatapa jatkui kuitenkin kommunistisessa ja kansandemokraattisessa liikkeessä vielä senkin jälkeen, kun Suomi joutui välirauhansopimuksen nojalla vuoden 1944 syksyllä takaaman demokraattiset oikeudet sille kansanosalle, joka oli ollut niitä vailla yli 20 vuotta. Se näkyi ennen kaikkea siinä, että monet maanalaisuuden kauden toimet koettiin vuosikymmeniä Suomen Kommunistisessa Puolueessa edelleenkin arkaluontoisina asioina.
Vaikka sodan jälkeen SKP:n toimintaa maanalaisuuden kaudella valotettiin monissa ansiokkaissa kirjoituksissa ja tutkimuksissa, jäi tapahtumien taustalla toiminut maanalainen järjestötoiminta yhä suurelta osin salaisuudeksi.
Niinpä tänä päivänä on lähes mahdotonta koota tietoa Tampereella toimineen maanalaisen piirikomitean toiminnasta. Emme tarkkaan ottaen tiedä, ketkä ovat olleet sen jäseniä, voimme korkeintaan päättelemällä ryhtyä kokoamaan sitä uudelleen.
Jotain tuosta ajasta on kuitenkin pelastettu historiankirjoitukselle. Vaikka henkilökohtaisia muistelmia on verraten vähän - voinee sanoa, että niiden vähälukuisuus johtuu samasta illegaalisuuden perinteestä - niin poikkeuksia löytyy. Aivan verrattoman ajankuvan 1930-luvun Pohjois-Hämeestä välittää Erkki Salomaa julkaisemattomassa omaelämäkerrassaan, jota olen tässä yhteydessä käyttänyt lähdeaineistona runsaanlaisesti.
Myös useat järjestöelämässä aktiiveina mukanaolleet, kuten Paavo Rosman ja Anna Valtonen, ovat välittäneet arkistoiduissa muistelmissaan hyvin tuon ajan ilmapiiriä ja tapahtumia. Tätä kuvaa ovat täydentäneet nuorten historiantutkijoiden laatimat haastattelut. Erittäin suuren työn tapahtumien tallentamiseksi on tehnyt Leo Suonpää, joka sodan jälkeen pyrki tarmokkaasti selvittämään mm. sodanaikaisia oikeudenloukkauksia. Aivan erikoislaatuisen kuvakulman Tampereelle 1930-luvun lopulla tarjoavat ne poliittisista syistä vv. 1940-1941 ilman tutkimuksia ja tuomioita vangitut tamperelaiset, jotka määrättiin syyskuussa 1941 ns. Pärmin pataljoonaan.
Tamperelaisten osalta tämä arkistotieto tuo esiin paljon uutta. Se todistaa mm. että valtiollinen poliisi oli arvioitua paremmin informoitu kaikesta, mitä maanalaisessa kommunistisessa puolueessa ja sen eri toiminta-aloilla tapahtui. Se osoittaa, että valtiollinen poliisi oli niin ikään korostetusti poliittinen poliisi. Se oli kiinteästi sitoutunut äärioikeistolaisiin kannanottoihin.
Sodan aikana heijastuivat Valpon Tampereen osaston asiakirjoissa jopa selvät fasistisympatiat aina juutalaisvastaisuuteen asti. Tämä poliittinen tarkoituksenmukaisuus on samalla valtiollisen poliisin arkistojen suurin heikkous. On ilmiselvää, että esimerkiksi vuonna 1940 perustetun Suomen ja Neuvostoliiton rauhan ja ystävyyden seuran tarkoitusperät on monissa asiapapereissa kuvattu sellaisina kuin valtiollinen poliisi on kuvitellut niiden olevan.
Niinikään kommunistisen puolueen tavoitteet ovat Valpon papereissa jääneet usein sille tasolle, jolla ne olivat välittömästi kansalaissodan jälkeen SKP:n perustamisen aikoihin. Myös pidätettyjen kuulusteluissaan esittämiin tietoihin on lyönyt leimansa joko pyrkimys harhauttaa kuulustelijoita tai päinvastaisessa tapauksessa myötäillä kuulustelijoitten mielipiteitä.
Nämä ja monet muut vinoutumat heijastuvat usein kuulustelupöytäkirjojen johdannoissa, mutta häikäilemättömimmät kuulustelijat ovat kirjanneet omia ajatuksiaan myös kuulusteltavien sanomaksi. Suuri musta aukko arkistotiedoissa on päämajan valvontaosaston kohdalla. Päämajan valvontaosastolla oli erittäin suuri rooli kaikkien sodanvastustajien tutkimuksissa. Se loi jopa aivan uuden "kulttuurin" kuulusteltavien käsittelyyn. Vaikka valtiollinen poliisikin oli kuuluisa häikäilemättämyydestään ja kovista kuulustelumetelmistään, päämajan valvontaosasto nosti sen natsi-Saksan menetelmien tasolle.
Tutkimukselle on suuri vanhinko, että valvontaosaston koko arkisto siirrettiin sodan loppuvaiheessa maanpakoon Ruotsiin.
vähäinen osa siirrettiin tiedusteluaineiston mukana Ruotsiin.
"Tutkimukselle on suuri vanhinko, että valvontaosaston koko arkisto siirrettiin sodan loppuvaiheessa maanpakoon Ruotsiin. "
Valvontaosaston eräs tehtävä oli kommunsitien toiminna estäminen armeijassa. Se onnistui siinä hyvin, koska kommunisteilla ei ollut kansan kannatusta. Siviiliväestön valvonta kuului Valtiolliselle poliisille. Kommunistit olivat valmiastautuneet suureen vastarintaan, mutta johtajat otettiin turvasäilöön sodan alkaessa ja homma loppui siihen..
ja NL:n puolesta Suomen itsenäisyyttä vastaan?
Viimeksi ovat venäläiset tutkijat todenneet Ryömän johtaman SNS-seuran olleen Moskovasta johdetussa työssä tehtävänä järjestää tilanne, jossa puna-armeijaa voitaisiin pyytää apuun. Tämän teki hallituksen ponteva toiminta tyhjäksi. Kommunisteilla ei muutenkaan ollut mitään erityistä tehoa maanpetoksellisessa työssään. Sen on mm. entinen stalinisti Kimmo Rentola tutkimuksissaan todennut.
http://www.ksl.fi/files/muisti/sakari0.htm
Täältä pätkäisit sanottavasi. Kannattaa aina laittaa linkki mukaan mistä lainaa ja liimaa.
ainakin osa asiakirjoja ja niitä käytti Timo Malmi kannattajana hyväksi. RAUKKA.
Valvontaosasto raivossaan nimitti Suomalaisia sotvankeja "Vakoojiksi" vaikka korkein sotaoikeus asiakirjoissa ei siitä mainita mitään
parisataa NL:n puolelle mennyttä, useimmat yliloikkareita. Heidät sijoitettiin Suomessa SKP:n toimitsijoiksi, ay-liikkeesen ja punaiseen Valpoon. Osa jäi myyriksi ja herätettiin aikanaan vakoilutehtäviin. Osa kieltäytyi yhteistyöstä. Yhtään upseeria ei ollut joukossa.
ehdoton painopiste oli Suomeen kohdistuvan vakoilun torjunta.
Sotatoimialueella oli jokaisessa armeijakunnassa alatoimisto, joka johti divisioonien valvontaupseerien toimintaa. Henkilöstöön kuului päällikkö, tuomareita, etsiviä ja kanslisteja.
Divisioonien valvontaupseerit olivat yleensä poliiseja. Heillä oli tiedottajaverkosto divisioonan joukoissa.
Mitään ei poltettu! Kaikki on sota-arkistossa äärimmäisen hyvin diarisoitu. Ne asiakirjat lepäävät ohjeiden mukaan kuumassa ja kylmässä. Niitä säilytetään pystyssä ja lappeillaan armeijan huipputärkeän ohjeen mukaan. Runkkuvääpeli käy niille huutamassa asentoa kerran kuukaudessa ja pyyhkii niistä pölyt komentajan kusemalla viuhkalla puolivuosittanin.
Ruotsissahan ne "kuumat paperit" tuhottiin. (Operaatio Stella Polaris)
tiedusteluaineistoa eli siepattuja viestejä, tulkintaohjeita, salakirjoitusavaimia jne. Ei siellä ollut operatiivisia asiakirjoja lainkaan. Osa tuhottiin Ruotsissa, osa myytiin länsimaille, osa mikrofilmattiin ja palautettiin Suomeen. Pääosa aineistosta menetti merkityksensä, kun sota päättyi.
kaikkea. Operaatio oli "erittäin salainen". Kaikki on hämäystä mitä "virallisesti" kerrotaan.
tutkittu aikaa sitten. Lisäksi on mukana olleiden kertomukset. Asiasta on aivan turha tehdä kummempaa kuin se oli. Kun touhussa oli mukana satoja ihmisiä, on aivan sama miten salaiseksi se julistetaan. Kaikki vuotaa ja selviää ajan mittaan.
"Virallisesti" ei ole kerrottu juuri mitään muuta kuin että Ruotsiin siirrettiin tiedustelumateriaalia ja henkilöstöä. Mitä hämäämistä siihen sisältyy? Ruotsalainen tiedusteluviranomainen tutki laatikot ja totesi niissä olevan vain aivan tavanomaista tiedustelumateriaalia. Radioliikenne vanhenee hyvin nopeasti. Sama koskee kaikkia taktisia tiedustelutietoja.
olla vähän "sellaisia" tutkimuksia, ettei niistä saa jälkikäteen pirukaan selvää. Siis sumutusta.
Ei niitä Ruotsiin olisi tarvinnut rahdata, jos niissä ei olisi ollut mitään arkaluntoista tietoa. Tuonhan nyt tietää jokainen joka asiaan vähänkin viitsii perehtyä.
koska pelättiin miehitystä ja tarkoitus oli jatkaa tiedustelutoimintaa sieltä. Tietysti tiedustelutietoja voidaan pitää arkaluontoisina, samoin salakirjoitusten avaamisjärjestelmiä, radiokuuntelumenetelmiä, erinomaisia radiolaitteita jne. Sen ymmärtäisit, jos vähänkään asiaan perehtyisit.
Sodanjohdon päätöksiä koskevat asiakirjat säilytetttiin operatiivisen jaoston arkistossa. Ne ovat edelleen tallella.Tiedustelujaostossa päätettiin vain tiedustelutoiminnasta. Siksi sen arkistoissa ei ollut sotatoimia koskevia päätöksiä. Lisäksi keskeiset tiedusteluasiakirjat, kuten vihollistilannekatsaukset oli jaettu moniin paikkoihin ja ne jäivät talteen.
Eivät tietämättömyyteen perustuvat kuvitelmat muuta historiaa. Operaatio Stella Polaris on aikoja sitten selvitetty. Siitä aiheutunut kohu on suurempi, kuin operaation merkitys.
Mitään ei poltettu! Kaikki on sota-arkistossa äärimmäisen hyvin diarisoitu. Ne asiakirjat lepäävät ohjeiden mukaan kuumassa ja kylmässä. Niitä säilytetään pystyssä ja lappeillaan armeijan huipputärkeän ohjeen mukaan. Runkkuvääpeli käy niille huutamassa asentoa kerran kuukaudessa ja pyyhkii niistä pölyt komentajan kusemalla viuhkalla puolivuosittanin.
Erinomaista työtä tekivät. Eräskin partisaanimuistelija sanoi, että Juri Andropovin lähettämät desantit paljastettiin ja ammuttiin likimain 100%.
tutkimuksessaan arvioinut, että noin 60 % Suomeen lähetteyistä vakoojista joko pidätettiin tai saivat surmansa. Vastavakoilu onnistui hyvin, kun otetaan huomioon henkilöstön vähäinen määrä. Desantiti saatiin kiinni lähes kaikki.
Vastavakoilun alaisuuteen kuului myös Marskin henkivartio. Se kästti kaksi upseeria, 11 sotilasvirkamiestä ja kaksi sotamiestä, eli yhteensä 15. Lienee ollut maailman pienin ylipäällikön henkivartiosto. Kaikki olivat poliiseja, jotka oli tehtävään erikoiskoulutettu.
Pääosan sotaa osastoa johti kornetti Erik Blåfield. Vuonna 1944 hänen tilalleen tuli luutnantti Nils Nilsson. Eräs osaston johtajan tehtäviä oli seurata Marskia ratsastusretkille.
Marski suhtautui aluksi osastoon sangen negatiivisesti, mutta sitten pystyttiin todistamaan, että NL:ssa oli järjestetty kurssi henkilöille, joiden tehtävänä oli M:n surmaaminen. Asenne muuttui. Silti M. saattoi usein ihan huvikseen automatkoilla eksytellä henkivartijoiden autoa.
Mitään ei poltettu! Kaikki on sota-arkistossa äärimmäisen hyvin diarisoitu. Ne asiakirjat lepäävät ohjeiden mukaan kuumassa ja kylmässä. Niitä säilytetään pystyssä ja lappeillaan armeijan huipputärkeän ohjeen mukaan. Runkkuvääpeli käy niille huutamassa asentoa kerran kuukaudessa ja pyyhkii niistä pölyt komentajan kusemalla viuhkalla puolivuosittanin.
Kohta tiedetään: http://jarmonieminen.blogit.uusisuomi.fi/2010/05/11/taavetti-heikkinen-rintaman-poliisi-valvontaupseerin-paivakirja-1941-1944/
Kaikkiaan palveli valvontaosastossa koko sodan aikana noin 600 henkilöä. Siinä on jo huolto- ja kansliahenkilöstö ja lähetit mukana. Varsinaista ammattihenkilöstöä oli vain vajaa 100. Pääosa oli erikoistuneita sotilaita tai sitten lakimies- tai poliisikoulutettuja siviilissä.
Sotilasarvoissa oli erikoista, että muutama sotamies ja aliupseeri (poliiseja) ylennettiin suoraan upseereiksi. Lisäksi näillä vänrikeillä oli oikeus käyttää kapteenin virkapukua. Se kun antoi tarvittavaa arvovaltaa virkatehtäviä hoidettaessa.
ha haaa sun jutujasi mäskivääpeli!.... he heeee kerro siitä saunareissustasi taas!
säälisääli!!
Jo no chittiä
Valvontaosasto osallistui karkuruuden tutkintaan siloin, kun oli syytä epäillä, että se oli järjestäytynyttä tai liittyi ns. metsäkaartilaisuuteen.Tällaisia tapaulsivalv-os tutki 300.
Erityisesti karkuruus työllisti kotiseudulla Vaasan alatoimisto. Vuonna 1944 se tutki kaikkiaan 99 tapausta. Huomattava osa niistä liittyi karkaamisaikomuksiin Ruotsiin.Niitä oli kaikkiaan noin 800.
Valv-os:n toiminta karkuuden suhteen oli marginaalista. Kaikkiaan käsiteltiin sotatuomioistuimissa jatkosodan aikana 32 186 karkuruustapausta. Asia kuului sotilaspiireille, yhtymille ja sotapoliisille.
Reichsführer SS Heinrich Himmler kävi Suomessa 29.7. 42. Matkan yksi tarkoitus oli vaatia Suomen juutalaisten luovutusta. Tarkempien tietojen hankinta annettiin valvontaosastolle.
Himmlerin salkusta huolehtiva SS-upseeri houkuteltiin ravintolaan ja juotettiin humalaan. Sen jälkeen salkun sisältö valokuvattiin. Se sisälsi mm. 2300 juutalaista syntyperää olevan Suomen kansalaisen tiedot.
Hallituksen sisärengas kokoontui ylimääräiseen neuvotteluun. Presidentin ja ylipäällikön johdolla päätettiin, ettei juutalaisia luovuteta. Tosin Valpon päällikkö luovutti omin lupineen kahdeksan juutalaista.
käyttö valv-os:n tehtäviin oli melko laajaa. Parikymmentä ryhtyi suoraan suomalaisten töihin. Heidät varustettiin sodan päättyessä suomalaisin henkilöpaperein ja lähetettiin Stella Polaris operaation yheydessä Ruotsiin. Samoin menetteli tiedustelujaosto omien venäläistensä kanssa.
Valvontakomission tultua Suomeen koottiin kaikki pidätetyt neuvostovakoojat, noin 200 henkeä, Helsinkiin. Heille annettiiin siviilivaattet ja lähetettiin junalla kotimaahansa. Ainakin yksi karkasi matkalla ja onnistui pääsemään Ruotsiin. Muiden kohtaloista ei juuri ole tietoja.