Kirjailija Kyösti Wilkuna, joka kutsui itseään ”körttikaartin” päälliköksi, teloitti 12.5. yhdessä tovereidensa kanssa 16 henkilöä venäläisinä, tosin useimmat heistä olivat virolaisia. Oululainen Kaleva kirjoitti 8. helmikuutta 1918: ” Yhdellekään sellaiselle naiselle ei Suomi voi enää suojaa antaa. Heistä näet voisi polveutua meille ikuisiksi ajoiksi rotua huonontava ja kuntoa alentava sekasuku. Puhdistustehtävä vaatii, että se viheliäinen ja kurja naisjoukko, joka on ollut porttona ja apureina, kootaan ja varustetaan ikuiseen häpeään poltinmerkillä…."
Mannerheimin määräyksestä vankien vahdinpito oli huolehdittava suurimmalla ankaruudella. Hennalassa metsään ammuttiin toukokuun alussa 152 naista, jotka oli riisuttu alasti. Raiskauksien ja kidutuksen jälkeen heidät surmattiin ja kuopattiin läheiseen suohon.
Toukokuun 11. päivänä vankeja arvioitiin olevan 81 000. Hennalan erästä siviilivartijaa, Sysmästä kotoisin ollutta Lasse Rantasta, vangit kutsuivat ”Hennalan kauhuksi”. Tämä johtui Rantasen tunnuslauseesta: ”Ammutaan niitä perkeleitä talvella, etteivät ne haise”.
Kuolinsyitä ei merkitty. Nälkään kidutettuja oli paljon. Saappaiden ja muiden vaatteiden sekä esineiden ryöstäminen ammutuilta oli niin sanottua pyövelinpalkkaa. Kaikkein kauheinta oli vangeilla, jotka komennettiin kaivamaan omat hautansa.
Santahaminassa naisvangeille oli suoritettu myös ”lääkärintarkastus”. Odotushuoneessa oli ensin määrätty kaikki riisumaan housunsa, ja sitten tarkastukseen jokainen vuorollaan. Tarkastushuoneessa oli pöytäteline johon jokaisen oli käytävä. Telineellä, joka oli siten sijoitettu, että kaikki huoneessa olijat siihen hyvin näkivät, joutui tutkittava sellaiseen asentoon, että hänen naisellisuutensa tuli kaikkien näkyviin. Yksi tutkijoista sitten hansikoidulla kädellään esitteli paikkoja kaikkien nähtäväksi. Katselijat nauraa hohottivat ja lausuivat arvostelujaan muodoista ja kelvollisuudesta. Raiskaukset jätettiin tutkimatta.
Mannerheimin määräyksestä vankien vahdinpito oli huolehdittava suurimmalla ankaruudella. Hennalassa metsään ammuttiin toukokuun alussa 152 naista, jotka oli riisuttu alasti. Raiskauksien ja kidutuksen jälkeen heidät surmattiin ja kuopattiin läheiseen suohon.
Toukokuun 11. päivänä vankeja arvioitiin olevan 81 000. Hennalan erästä siviilivartijaa, Sysmästä kotoisin ollutta Lasse Rantasta, vangit kutsuivat ”Hennalan kauhuksi”. Tämä johtui Rantasen tunnuslauseesta: ”Ammutaan niitä perkeleitä talvella, etteivät ne haise”.
Kuolinsyitä ei merkitty. Nälkään kidutettuja oli paljon. Saappaiden ja muiden vaatteiden sekä esineiden ryöstäminen ammutuilta oli niin sanottua pyövelinpalkkaa. Kaikkein kauheinta oli vangeilla, jotka komennettiin kaivamaan omat hautansa.
Santahaminassa naisvangeille oli suoritettu myös ”lääkärintarkastus”. Odotushuoneessa oli ensin määrätty kaikki riisumaan housunsa, ja sitten tarkastukseen jokainen vuorollaan. Tarkastushuoneessa oli pöytäteline johon jokaisen oli käytävä. Telineellä, joka oli siten sijoitettu, että kaikki huoneessa olijat siihen hyvin näkivät, joutui tutkittava sellaiseen asentoon, että hänen naisellisuutensa tuli kaikkien näkyviin. Yksi tutkijoista sitten hansikoidulla kädellään esitteli paikkoja kaikkien nähtäväksi. Katselijat nauraa hohottivat ja lausuivat arvostelujaan muodoista ja kelvollisuudesta. Raiskaukset jätettiin tutkimatta.
Vastaukset 30
Vanhimmat
Wilkuna tekikin sitten itsemurhan nelikymppisenä. Liekö omatunnontuskia. Nutta eihän mitään tuollaista tapahtunut, eihän?
Ei tietenkään! Suomen sota 1918 oli maailman kiltein, siistein, ja sivistynein. Ei mitään moitittavaa.
kotipaikkakunnallani, n. 2 km päässä kodistani. Eräs murhajoukoissa kierrellyt alkoi nähdä päivälläkin niitä murhaamiaan ja menikin sitten paikalliseen, isoon koskeen. Näin kävi monellekin lahtarille, vain paatuneimmat kestivät tekosensa hautaan asti. Liekö heillä helppoa sillä toisellakaan puolella.
Joko Kataisen (isovanhempien?) saunan edestä löydetty joukkohauta on selvitetty?
Lahtarit rakasti niin murhiaan, että hautasivat raatonsa JOPA kotipihalleenkin!
Siinä meillä onkin todellinen pakkoruotsittaja-puolulejohtaja-lahtari!
Kyösti Wilkuna ampui lopulta itsensä.
http://fi.wikipedia.org/wiki/Kyösti_Wilkuna
Hänellä oli tapana ammuskella kotonaan pistoolilla kattoon ja joskus kiväärilläkin seinän läpi.
Itsenäisyyspäivänä esitetyn näytelmän, Niilo Skalm:in, huonoista arvosteluista suivaantunut ja juopottelemaan alkanut Wilkuna ei selvinnut kouluun hoitamaan tuntejaan kovassa krapulassa ja käytyään kävelemässä aamulla lähellä koululla mutkan, hän palasi kotiinsa hyvästeli lapsensa ja lukittautui huoneeseensa. Hän ammuskeli pari kertaa kattoon. Vaimo ja piika meni katsomana ja W käveli kierroksen yläkerran huoneissa ja kotiväki rauhoittui, KW oli omat omiyuiset tapansa ja hän sanoi ettei tekisi muille paha vaan itselleen jos tekisi. Sitten tuli 3. laukaus, jonka hän ampui Mauserillaan korvansa taakse. Siihen kuoli tuo lahtari.
Lähteenä on Eino Railo
Kyösti Wilkuna
Ihmisenä
Kirjailijana
Itsenäisyysmiehenä
Jälkimäinen osa 2. painos, 1930, Kustannusosakeyhtiö Kirja, Helsinki.
Kappale XXIX Kyösti Wilkunan kuolema, sivut 497-510
ollut kummoinen moraali niillä valkoisillakaan. Tiedän, että noin meneteltiin, siitä on virallisia lausuntoja.
ja valkoiset rikolliset olivat sitä aivan samaa eläimellistä roskasakkia, varsinaista kansakunnan saastaa ja pohjasakkaa. Valkoisella puolella niitä vain oli 10-kertainen määrä eikä niitä yritetty hillitä mitenkään, toisin kuin punaisella puolella. Valkoista roskajoukkoa ei myöskään rankaistu mitenkään ja on aivan turhaa niitä puolustella yhtään vähää. Elukoita mitä elukoita.
Punaiset murhaajat, joita sentään oli joitain, ehtivät luikkia rajan taa Venäjälle piiloon jolloin valkoisten kosto kohdistui täysin syyttömiin. Mutta sekin sai valkoiset onnellisiksi ja tuntemaan suurta miehuuden tuntoa.
raiskaajaa ei tuomittu. Punaisia vain syytetään rikoksista, valkoiset eivät mielestään tehneet yhtään mitään.
isiensä maan ja oman omaisuutensa puolesta. Onhan siinä motivaatiota.
vain omien, sairaitten, himojensa puolesta. Muuta motiivia sillä ei ole. Sellaiset ovat kuitenkin niitä valkoisen puolen suuria sankareita.
Mannerheimin määräys ? Hauska provo,mstä näitä "totuuksia" löytyy ,Ylen arkistoistako ? Ryöstömurhaaja ei saa armoa !
Eipä noihin stallareiden provoihin kannata suuria huomioita kiinnittää. Vaikka lukisi kommareiden omia tekstejä, kovin kummoisia kolttosia ei valkoisten tekeminä löydy. Kumma kun ei niitä edes sieltä löydy, mutta tänne nettikeskusteluun löytyy. Vaan omituisella tavalla ilman mitään lähdeviittauksia.
Kolttosia on tehty ja ne tiedetään ja ne on jo käsitelty moneen kertaan. Valkoisilla oli aivan eri tason seurantajärjestelmä raportoimassa ja kirjaamassa ylös. Järjestynyt yhteiskunta seurasi valkoisten perässä ja käytännön syistä oli pakko tehdä raportteja joskus epämieluisistakin asioista. Ja sitäkin kautta tiedetään ja voidaan selvittää.
Punaisten tekemiä pahuuksia löytyy sensijaan kokonaan uusia koko ajan. Ei vaan kenenkään pokka kestä tehdä niistä rehellisen inhorealistista raporttia tyyliin "Kommunismin musta kirja". Lisäksi punaisten pahanteot eivät useinkaan olleet minkäänlaisena osana oikeusjärjestelmän toimintaa (toisin kuin jokin valkoisten suorittama teloitus, joka saattoi olla huonosti perusteltu, mutta yleensä kuitenkin hallittu ja organisaation tai tuomioistuimen päätökseen perustuva). Esimerkkinä eräs punaisten naapurin muijalle tekemä temppu. Lyötiin heinäseiväs rintojen läpi ja muija siihen roikkumaan. Samat punaiset tekivät paljon muutakin mielivaltaa, mutta yksikään kirja ei inahdakaan aiheesta. Muisto kuitenkin elää...
Suomesta voidaan puhua vasta Kaarlo Juho Ståhlbergin valinnan jälkeen vaikkakin Suojeluskuntain Yliesikunnan ja Etsivän keskuspoliisin puhdistus äärimmäisyysaineksista siirtyikin 20-luvulle. Sitä ennen punainen ja valkoinen roskasakki kilvan tappoi toisiaan kuin pimeimmässä Afrikassa vielä nykyisinkin.
"Järjestynyt yhteiskunta seurasi valkoisten perässä ja käytännön syistä oli pakko tehdä raportteja joskus epämieluisistakin asioista. Ja sitäkin kautta tiedetään ja voidaan selvittää."
Se on juuri se uskaltaminen. Kukaan ei tutki kun tutkimuksia ei uskaltaisi julkaista. Punaisista ei saisi sanoa! Linnan Väinö kuvaili tarkalla tasapainolla Urjalan suunnan väkivaltaa, sekä punaista että valkoista. Oikeasti ei tarvisisi muuta kuin perata se Urjalan lähiseutu hieman tarkemmin, niin punaisten touhut näyttäisivät koko lailla erilaisilta. Kyllähän punainen väkivalta paljastuu jo kuulustelupöytäkirjoista, mutta ei kaikki eikä aina edes pahin. Miten kuvailet ja kuulustelet, jos molemmat ovat kuolleet, sekä uhri että syyllinenkin (syyllinen vain liian aikaisin). Varsinkin maaseudun pienissä ympyröissä tehtiin asioita, joita ei hengästymättä pysty kuuntelemaan. Kannattaa muistaa, että punaisilla oli koko talvi aikaa kehitellä ja kätkeä.
Tarkoitatko Urjalan seudulla Koijärven aluetta myös. Sieltä vanhukset tiesivät kertoa sellaisia kauhutarinoita, että ihmettelen, olivatko tekijät ihmissistä syntyneitä. Kun tarpeeksi tekee pahaa, terveen ihmisen oma kroppa alkaa aristella, lyödä hanttiin. Jos ovat liian kaameita kirjoihin laitettavaksi, en tiedä. Mistään kirjasta en ole noita tapauksia löytänyt.
suojeluskuntalaisen pojanpoika joka nielaisi aamupuurossaan mannerheimin ristin ja jolle syötettiin Tahko Pihkalan ja Körttiläisten ajatusmaailma vitsalla jo lapsena.
Valkoisten murhat ovat sinulle veijarimaisia kolttosia, vähän kuin 30- luvun poikakirjoissa. Et pysty ymmärtäm syitä kansannousuun 1918.
Näitä korttikansan jälkeläisiä vaivaa suuremminkin tuo kyvyttömyys asettua niiden ihmisten asemaan
jotka tarttuivat kapinaan. Psykopaatitkaan eivät tähän pysty. Ehkä yksi ja sama asia.
On hyvin ymmärrettävää mitä kauhua ja pelkoa kartanoissa ja pohjanmaan suurtiloilla aiheutti se että työväestö saisi oikeuksia.Vähän sama jos romanikerjäläiset saisivat maata ja hallituspaikan, yhtä mahdottomalta tuntui joillekin parooneille moinen.
Ei puhuta siitä että nimenomaan körttikansa lähti sotaan kotia, uskontoa ja Isän peltoplänttiä puolustamaan.
Jos lähteitä kaipaat raiskauksista 1918 lue vaikka kirja:
TUULIKKI PEKKALAINEN, SEPPO RUSTANIUS
Punavankileirit. Suomalainen murhenäytelmä 1918.
Tammi 2007. 415 s.
SEPPO MYLLYNIEMI
Sodan monet kasvot.
Sisällissota Hämeessä 1918.
SKS 2007. 190 s.
>>teloitti 12.5. yhdessä tovereidensa kanssa 16 henkilöä venäläisinä, tosin useimmat heistä olivat virolaisia
Jos kuvaa, miten nälkäisiä punavankeja yritettiin pahimman vihanpurskahduksen jo laannuttua koulia yhteiskuntakelpoisiksi Lauri "Tahko" Pihkalan voimisteluohjelmilla tai kertoo siitä. miten Riihimäellä julistettiin takavarikkoon ampumalla teloitetun silittäjä Pauliina Rantasen omistamat 29 leivänpalaa, voi jonkin tulkinnan mukaan syyllistyä "punaisen historian" kirjoittamiseen. Totta puhuen tuntuu vaikealta yhtyä tutkijana kunnioitetun takavuosien praatauskumppanin, professori Esko Salmisen kannanottoon, jonka mukaan Suomessa on ollut vallalla poliittisesti punertava oman historian käsittely aina Väinö Linnan Pohjantähti-eepoksen ilmestymisestä lähtien.
Monet nuorten tutkijoiden viime vuosina ilmestyneet, vuoden 1918 tapahtumia selvittäneet teokset ovat olleet mielestäni oivaltavia ja uusia tutkimuskulmia avaavia. Kun voittajat käyttivät valtaansa ja riistivät hengen moninkertaisesti suuremmalta joukolta hävinneitä kuin mitä eteläisessä Suomessa riehuneet punaiset terroristit ennättivät tehdä, jo kärsimyksen määrän mittaaminen voi tuntua yksipuoliselta. Mutta 90 vuoden jälkeen vuotta 1918 voi jo katsoa epäpoliittisesti, todeten ja ihmetellen, mistä johtui koko kansakunnan lianneen väkivallan saastan purskahtaminen näkösälle entisessä tsaarin Venäjän rauhallisimmassa ja lojaaleimmassa ruhtinaskunnassa.
Tuulikki Pekkalainen ja Seppo Rustanius toki ovat Suomen hulluimman vuoden asioiden selvittäjinä kokeneita, eivätkä toimittajan ja elokuvaohjaajan työtaustat huononna aiheen käsittelyä, vaan päinvastoin. Seppo Myllyniemi on Häneenlinnan maakunta-arkiston entinen johtaja, joka tutkii yksittäisten ihmisten tai pienehköjen ryhmien vaiheita: nämä välähdykset tuovat käsitykseen vuodesta 1918 syvyyttä ja lisäävät epäilyksiä väkivaltaisen ratkaisun pakollisuudesta, tästä historian deternimismistä.
Naispaholaisten joukkotuho
Punavankileirit- kirjassa käsitellään kohtalaisen laveasti muuatta vuoden 1918 vapaussodan, sisällissodan, veljessodan, punakapinan ja verilöylyn oudointa ja julminta piirrettä, nuorten punikkinaisten tappamista, johon usein liittyi raiskauksia ja muuta väkivaltaa. Kirjailija Ilmari Kianto ei ollut tuntemuksissaan yksin puhuessaan susinartuista tai peräti naarastiikereistä, jotka on ammuttava heti.
Surkean lopun jo häämöttäessä Valkeakosken työväentyttöjen punainen komppania avasi heittäen tapahtuneella hyökkäyksellä Hauhon Alvettulan betonisillan valkoisen sulkutulpan, jatkoi taistelua saksalaisia vastaan Tuuloksen Syrjäntaassa ja antautui viimein. Rustanius ja Pekkalainen lähenevät juuri näiden, suurimmalta osalta alle 20-vuotiaina kuolleiden naisten kohtalon selvittämistä kertoessaan kirjansa liitteessä Hauhon nimettömästä muistopaadesta. Toisaalla näiden naisten lopusta sitten jo kerrotaankin muistikuvia.
Hämeessä ammuttiin kuitenkin kaiken ikäisiä naisia ja paljon. Räkyttävät punikkiämmät hiljennettiin kertaheitolla, ja tässä asiassa riittäisi tutkimista. Ajatus muutamista valkoisista julmuriteloittajista on väärä. Rangaistuksien toimeenpanoon osallistui suuri määrä ihmisiä.
Paljon lain toimeenpanijoita tarvittiin myös tyhjästä taiottujen vankileirien johtamiseen ja vartiointiin: lopulta vankeja alettiin kasvattaakin, eivätkä kaikki valkoiset valistajat olleet sadisteja.
Marmoritaulu ja koston kevät
Myllyniemen vuoden 1918 tutkimukset ovat enimmäkseen lyhyitä artikkeleja, joissa kerrotaan ja tulkitaan tosiseikkoja, jotka ovat monien yksilöiden kohdalla valitettavan vähäisiä. Lukijan mielessä tiukkaan objektiivisuuteen yltävä artikkelikokoelma alkaa kuitenkin elää kokonaisuutena, jonka päällimmäinen asia on tapahtumien ja aatteiden suhteellisuus. Verikevät ei ollutkaan pelkkää kansakunnan äkillisen, jyrkän kahtiajaon aikaa: politiikkaan pettynyt sosialisti kuoli punaisen terroristin uhrina, Hämeenlinnan punaisen ajan nimismies kykeni panemaan oman puolensa pahimmat rosvot kuriin, mutta menehtyi valkoisen teloittajan kuulaan ja niin edelleen.
Myllyniemen aiheita ovat muiden muassa Tampereen teknisen opiston nimet marmoritaululla, joista suuri osa nousi esiin Suinulan verilöylynä tunnetun tapahtumasarjan jälkeen. Vastuulliseksi on monessa lähteessä mainittu turkulainen kauppias ja anarkisti Tuomas Hyrskymurto, jonka oma elämä päättyi muutamia vuosia myöhemmin niin sanotun Kuusisen klubin laukauksiin. Myllyniemi kuvaa myös tuntemattomampaa Humppilan poliittista puhdistusta, jonka veriset joukkoteloitukset jatkuivat valkoisen armeijan Helsingin voitonmarssin jälkeenkin.
Kuten itse kirjoitat, valkoisten jäljiltä ei jäädä kaipaamaan montaakaan suomalaista. Voidaan jäljittää kattavasti valkoisten toimesta kuolleiden kohtalot, on sitten kysymys sotatoimissa kuolleista tai tuomiolla teloitetuista tai muuten. Kun luetellaan pitkää listaa valkoisten tekosia, kokonaismäärä ei muutu ja tutkijoille jo tutut asiat toistuvat. Propaganda kyllä paistaa läpi...
Punaisten jäljiltä Suomesta jäi puuttumaan arveluttavan suuri joukko väkeä. Vaikka osa joukosta voidaan selittää Venäjälle karkuun lähteneillä ja karkumatkalla metsiin uupuneilla, kaipaamaan jäädään niitä lukemattomia ihmisiä, joiden ei uskota sympatisoineen punaisia aatteita. Urbaanissa ympäristössä syntyi juoruja ja käsityksiä ihmisten kohtalosta, mutta varsinkin maaseudun harvemmin asutuilla seuduilla ihmisten katoaminen jäi usein kokonaan vaille selitystä. Tätä puolta historiasta olisi hyvä alkaa hiljalleen selvitellä. Missä ovat punaisten puolella kadonneet suomalaiset?
Suomessa oli 1918 samanlainen sota kuin Venäiällä. Voittaiat tappoivat summittain siviileiä eikä kummassakaan maassa ketään syytetty mistään koska kaikki oli tapahtunut Isänmaan kunniaksi.
Viipurin lääninvankilan joukkomurha tapahtui Viipurissa 27.-28. huhtikuuta välisenä yönä 1918, juuri ennen Suomen sisällissodan loppua. Vankilaan tunkeutui joukko punakaartilaisia, jotka surmasivat yli 30 henkeä. Viipurin lääninvankilan surmia pidetään suurimpana punaisten joukkojen suorittamana yksittäisenä joukkomurhana.
Tapahtumien kulku: Punakaartilaisjoukkiota johti Taipalsaaren rintaman päällikkö Hjalmar Kaipiainen. Tunkeuduttuaan vankilaan humalainen aseistettu joukko tappoi ensin Karjalan Kansalaisliiton johtajan ja kansanedustajan Leander Ikosen, tehtailija ja kansanedustaja Matti Pietisen, ratainsinööri Tallgrenin ja vankilan entisen vahtimestarin Ahlgrenin. Sen jälkeen pidettiin istuntoa, jossa silminnäkijäkertomuksen mukaan mukana ollut nainen olisi valinnut surmattavat. Joukko murhasi vankilan johtajan Johan Stråhlmanin, Vuoksenniskan asemapäällikön Edvard Tojkanderin ja joitakin muita. Lopuksi joukko meni vankien yhteistilaan. Vangit yrittivät puolustautua asein ja rytäkässä Kaipiainen itse haavoittui. Hän luovutti johdon Albin Piskoselle. Albin Piskonen oli entinen vanki ja juuri hän ampui vankilanjohtajan. Joukko heitti vankien yhteistilaan käsikranaatin surmaten 4–5 henkilöä ja haavoittaen useita. Myöhemmin yöllä tapettiin vielä vankilan uusi vahtimestari Mannermaa.
Lahtarit keräsitivät Viipurin ulkomaalaiset koolle ja jokainen joka ei osannut sanoa suomalaisittain yksi talutettiin Viipurin linnan muurien luo, 200-300 henkeä, ja alettiin tuohon väkijoukkoon summittainen ampuminen niin kauan kuin yksikään ruumiskasassa liikkui. Joukossa oli kaikenmaalaisia vaikka lahtari paasasi "ryssistä".
Aamulla pakkasen jäädytettyä verivirrat tuli tuo petomainen koiralauma kilvan ruumiita ryöstämään. Näin toimii lahtari. Tämäkin massamurha hakee vertaistaan Euroopan 1900-luvun historiassa.
Onneksi sellainen löytyi jo piankin!
Neuvostoliittoon loikkasi 1920- ja 1930-luvuilla lähes 15 000 suomalaista maanpäällistä paratiisia etsimään. Lapuan liikkeen vuosina kommunisteja myös pakotettiin menemään itärajan yli. Lähes puolet suomalaisista punaloikkareista kuoli Stalinin vainoissa.
Suomesta lähdön syinä olivat lähes aina poliittiset tai taloudelliset syyt. Nälkä ja lama pakottivat etsimään parempaa elämää. Kansalaissodan jälkeen punaisia pakeni Neuvostoliittoon joukoittain. Loikkauksia tapahtui runsaasti koko 1920-luvun ja 1930-luvun alkupuoliskon ajan. Eniten loikkareita oli Oulun läänissä.
Lisäksi Itä-Karjalaa rakentamaan saapui tuhansia suomalaisia USA:sta!
Heistä 11.000 tapettiin 30-luvun lopulla Stalinin vainoissa Itä-Karjalassa eli suurin osa miespuolisista vasemmistolaisista!!
Jatkoa seurasi Stalin vainoissa omalle väelleen, joissa murhattiin 20 miljoonaa neuvostokansalaista!
Näin toimii punikki. Nämäkin massamurha hakee vertaistaan Euroopan 1900-luvun historiassa.
NykySuomessa lahtarit rulettaa. Köyhän on vaan sopeuduttava...
Vähälähjaisen osa on länsimaissa tämä, eli täysin reilu peli. Kommunismissa oli se kiva puoli, että kaikki tasapäistettiin, kaikilla periaatteessa samat lelut. Eli, ei paljon mitään, vaikka olisit ollut kuinka spesiaali. No, toki sisäpiirille kaikki oli mahdollista ja sallittua, mutta noin täydellisessä mielukuvitusleikkimaailmassa. Lännessä enemmällä älyllä varustetut henkilöt tuppaavat tienaamaan enemmin hankkimaan kaikkea muuta kivaa. Sekös saa otsasuonet sykkimään kateelliselta ja vähemmän älykkäältä jämäkommarilta )
"NykySuomessa lahtarit rulettaa. Köyhän on vaan sopeuduttava..."
Nyky-Suomessa ei ole ollut lahtareita enää sataan vuoiteen!
Opiskele nuorena ammatti niin et ole koko ikääsi köyhä!
Lahtarit eli teurastaiat ovat töissä nykyään suurissa laitosmaisissa teurastamoissa mutta eivät enää tapa ihmisiä vaan ainoastaan eläimiä.
Lahtari teki itse kaikkea sitä mistä se valheellisesti syytti punaisia mutta joita punaiset eivät tehneet.
uliuli uliuli, punikki HAISEEE!!
Kivaa ja helppoa tämä historian kirjoitus, eiks jeh?
Lahtarijärjestöt pitävät yllä VOKkeja, joissa lahtatihuorat sekoittuvat muslimeihin.