sidottu Raamattuun?

"Olen kuullut, että kristityn omatunto on sidottu Jumalan sanaan eli Raamattuun. Mitä se käytännössä tarkoittaa? Sitäkö, että jos Raamatussa sanotaan esimerkiksi, että seurakunnan paimenen pitää olla yhden vaimon mies, niin että jos olen kristitty seurakunnan paimen ja aviomies, niin minä nyt en sitten saa erota rouvastani enkä vilkuillakaan muita naisia? Entäs, jos vilkuilenkin?"

Asian voisi ajatella niin että me uskovaiset uskomme että Raamattu on annettu ihmisille oppaaksi,kompassiksi ja ihmisen käyttö-ohjeeksi. Esimerkkisi on hyvä, paimenen tulee kunnioittaa ja hoitaa avioliittoaan ja vaimuaan. Itse ajattelen että "vilkuillakin" voi monessa mielessä. Jos näen kavulla kauniin naisen, voin ihastella hänen kauneuttaan, mutta jos vilkuilen naisia pettämismielessä olen mennyt jo väärille poluille.



"Omatunto on sidottu tuohon Raamatun kohtaan, mutta onko toiminta? Saanko kopaista vierasta leidiä, mutta omantunnon tuskat pitää sitten kärsiä? Kuinka kauan pitää kärsiä niitä? Onko parin vuoden kuluttua jo ihan ookoo ja kopaisu annettu anteeksi? Voiko saman tempun uusia, ja taas uudet parin vuoden omantunnon tuskat?"

Hyviä kysymyksiä. Kuten kaikessa muussakin sitoutumisessa, jos puheet ja teot ei käy yksiin on hyvä pysähtyä ja miettiä miksi on näin? missä vika? mitä pitää muuttaa? Sillä eihän sitoutomusessa ole silloin enään mitään mieltä. Me uskovaiset uskomme että synnistä ei seuraa hyvää ja siksi pyrimme välttämään synnin tekemistä. Täydellisiä emme ole mekään, langetessa voi kääntyä Jumalan puoleen katua ja pyytää anteeksi(myös häneltä ketä on loukannut) ja tehdä parannusta.

"Jos taas katson vierestä, kun toinen seurakuntalainen tekee jotain mielestäni Jumalan sanan vastaista, pitääkö minun nähdä vaivaa saadakseni hänen omatuntonsa samanmieliseksi minun käsitysteni kanssa?"

Tähän Raamattu kehoittaa. Tässä on tietenkin pyrittävä olemaan asiallinen, rakentava ja sydämellinen, että Sanaa vastoin tehnyt ottaa "neuvosta vaarin". Tässäkin Jumala johdattaa ja kehoittaa.

"Entäs joku, joka ei kuulu koko seurakuntaan? Pitääkö kristityn yrittää esimerkiksi sitoa tuntemattoman, avoliitossa asuvan K-marketin kassan omatuntokin Jumalan sanaan ja patistaa tätä vihille kiireenvilkkaa, ettei vain tulisi niitä "aviottomia pentuja", joita Jumalanhullu täällä viime viikolla kauhisteli?"


No, "Jumalanhullun" kirjoitusta en ole lukenut, joten en ole kykenevä sitä kommentoimaan. Mutta K-marketin kassasta; hänellä on vapaa tahto, eikä ole uskovaisten asia mitenkään sitoa hänen omatuntoa. Toki voi/saa rukoilla hänekin puolesta, varsinkin jos kokee kehoitusta siihen.


"Missä tämän omantunnon sitomisen rajat menevät?

Tänne palstalle kirjoittelvat kristityt antavat ymmärtää, ettei rajoja olekaan. Kristityn mielestä kristityn omantunnon pitäisi olla koko yhteiskunnan omatunto, vai kuinka?"

Toki me uskikset haluaisimme, että mahdollisimman monet ihmiset tulisivat uskoon. Mutta ei pakolla vaan vapaaehtoisesti. Kristityt ovat "sitoneet omantuntonsa" Raamattuun, koska kokevat että niin on hyvä ja rakentavaa tehdä. Luottamus ja usko Raamattuun on koettu ihan live-elämässä hyväksi asiaksi.

Juhani kirjoitti hyvän vastauksen ja otankin kantaa vain siihen mikä ei ehkä tullut vielä mainituksi. Et halua Raamatusta siteerauksia, joten jätetään ne tällä kertaa, vaikka niiden pohjalta vastaankin.

Kristinusko perustuu Jumalan armoon ja sovitustyöhön. Ketään ei siis meidänkään pidä kivittää, koska meidän tulee itse tehdä parannusta ja ymmärtää kuinka jokainen olemme armon varassa. Meistä ei ole tuomareiksi. Kuitenkin sanontaa 'älkää tuomitko' käytetään usein selkeästi Raamatun vastaisesti. Jonkin asian voi todeta hyväksi tai pahaksi ja Raamatun kannan voi katsoa asiaan UT:n läpi, mutta mikäli todetaan ettei jokin asia ole hyvä, niin sen voi ilman muuta sanoa. Kyseessä ei siinä vaiheessa ole tuomitseminen - tietenkään.

Paavalin teksteissä oli puhe siitä miten syntiä tekevän seurakuntalaisen kohdalla tulee menetellä. Joissakin lahkoissa tämän ohjeen varsin tarkka noudattaminen on kuitenkin henkistä väkivaltaa siksi, että sitä ennen on seurakuntalainen sidottu mahdollisimman tiiviisti omaan yhteisöön ja monet luontevat kontaktit muihin eli ulkopuolisiin on siten käytännössä katkaistu. Kun oma yhteisö sitten kääntää selkänsä, tilanne on hylätylle paitsi hengellinen, myös sosiaalinen katastrofi.

Suhtautumisessa ei-uskovaan kristitty voi menetellä monella tavoin, tilanteen mukaan. Pitää välttää turhia väittelyitä, mutta toisaalta evankeliumia pitää viedä eteenpäin. Mikä sitten on turha väittely? Palstalla esimerkiksi en kuvittele, että voisin millään argumentoinnilla saada vastaväittäjää uskoon. Ei Jeesuskaan varmaan pyrkinyt fariseuksia käännyttämään, vaan tiesi miten otollinen maaperä oli läsnä, vaikka se ei ollutkaan välttämättä se vastaväittäjä.

"Tänne palstalle kirjoittelvat kristityt antavat ymmärtää, ettei rajoja olekaan"
Hakenet joitakin soveliaisuuden rajoja. Taas pitää palata lähtökohtiin; soveliaisuus minkä kriteerin mukaan? Jos tähän vastaa esim. miten soveliaisuus tarkoittaa joitakin yleisesti hyväksyjä normeja, jotka kaikkien pitäisi tietää ja siksi kaikkien tulisi noudattaa, niin eikö ole ilmeistä miten maailmallisuudesta kumpuavat säännöt eivät koske kristittyä? En tietenkään tarkoita lain rikkomista, mutta joskus sekin on ristiriidassa evankelioimisen kanssa. Muistamme tätä vasten, että jokainen Neuvostoliittoon salakuljetettu Raamattu rikkoi sikäläistä lakia.

"Kristityn mielestä kristityn omantunnon pitäisi olla koko yhteiskunnan omatunto, vai kuinka? "

Ateistit tuovat usein varsin tervehdyttävän tuulahduksen kristillisyyteen pakottamalla nämä ottamaan huomioon monia sellaisia seikkoja, jotka eivät välttämättä nousisi riittävän hyvin esille pelkästään kristillisissä ympyröissä. Silti voi itsestäänselvyytenä todeta kuinka tietenkin kristitty uskoo myös kristilliseen moraalikäsitykseen, jossa kaksoiskäsky on varsin keskeisessä asemassa. Tätä ei pidä ymmärtää väärin. Kyllä kristityn tulee rakastaa myös pakanaa ja vihamiestään. Sehän on paitsi Jeesuksen käsky, myös esimerkki.