...tai sua uhkaillaan sairaalahoidolla.
kävin tällä viikolla ensikertaa pariin kuukauteen mielenterveystoimistossa ja taisi jäädä viimeiseksi kerraksi. olen vuoden "hoidon" aikana perunut muutaman ajan kun puhumisesta hoitajan kanssa ei ole seurannut usein kuin vihaa tai tyhjä olo tai en ole vain kyennyt astumaan ulos kämpästäni. myös hoitaja on perunut aikoja parin tunnin varoitusajalla (potilaanhan pitää perua viimeistään vuorokausi ennen, tai tipahtaa se kolmenkympin lasku) milloin minkäkin "sairauden" takia, ja uuden ajan saamiseen on mennyt muutama viikko. jos minä olen sitoutumaton hoitoon, on se ihminen sitoutumaton työhönsä.
olen lääkkeidenvastainen ja antanut sen kuulua, silti viimeisen vuoden aikana syönyt muutamaa serotoniinipohjaista, dopamiinia, non-adrealiinia, uni- ja nukahtamislääkkeitä, myös psykoosinestolääkkeitä vaikkei siihen viittaavia oireita ole, ja melatoniini on ainoa, mikä ei ole lamauttanut. hoitaja ei kirjaa ylös, kun kerron päänsärystä, pahoinvoinnista, vapinasta, hikoilusta, ahdistuksesta, voimattomuudesta, painajaisista, zombimaisuudesta ja itsetuhoisista ajatuksista (levozin cipralex circadin=menet kauppaan ja kassalla pelästyt missä olet) ja nyt viime kerralla suutahti, kun kerroin olleeni ilman lääkkeitä yli kuukauden. ottaa helposti itseensä mitä kerronkin, ja usein kiistelemme mielipiteistä. siitähän sille maksetaan...
lääkkeet eivät siis ole sopineet minulle, ja ihan hyvin olen pärjännyt ilmankin. kun pääsin eroon kamalista vieroitusoireista, olin suht onnellinen ja tunteetkin alkoivat palauta. elossa. ihminen. kerroin myös, että kelan tyypit kehotti ilmoittautua työvoimatoimistoon työkyvyttömyyseläkehakemuksen käsittelyn ajaksi ja olinkin ajatellut mennä jollekin kurssille tai jatkaa opiskelua, ja hoitaja kyseli koenko olevani siinä kunnossa, että pystyn tekemään töitä VIISI PÄIVÄÄ VIIKOSSA. kyseli myös sitä, miten kuvittelen pärjääväni ilman lääkkeitä. tuntuu innostuvan kovasti, jos kerron vastoinkäymisistä (mitä pahempi, sen parempi), mutta jos kerron vaikka, että koti on puhdas ja olen urheillut ja nähnyt perhettä ja kavereita, juttu kääntyy kummasti yksinolemisen vaikeuteen ja "hallintakeinoihin". onko mun kaverit mulle oikeaa seuraa, onko oman siskoni seura hyväksi, ja kovasti epäilee ROIKUNKO eksässäni yksinjäämisen pelosta/annanko seksiä, etten menettäisi..... kun sopi uutta aikaa, kysyi onko mulla kesäsuunnitelmia, sanoin, ettei ainakaan sille viikolle, mutisi jotain: "jaa, ei ole..." -suuntaan. on huomautellut pukeutumisestani ja hiuksistani.
sanoi, että olen sen verran itsetuhoinen, ettei avohoito ole ehkä oikea hoitomuoto minulle "mutta sen päättää lääkäri". päättääkö, mietin vaan. juon alkoholia pari kertaa kuukaudessa, muita päihteitä olen kokeillut nuorempana (sitä ei alan "ammattilaiset" tiedä) enkä viiltele, itsemurhaa harkitsin levozinin aikana, mutta meni ohi. jos itsetuhoisuus on sitä, että syö joskus ruokia, mitkä ei sovi mahalle tai törmää seinään kännissä, saisi kaikki julkiset rakennukset muuttaa psykiatrisiksi sairaaloiksi, eikä tila silti riittäisi. ulkoisesti asiani ovat suht ok, en vain ole töissä enkä tule toimeen kaikkien tuttujeni kanssa, välillä ahdistaa niin, että voisi juosta päin seinää, välillä ihan ok olo. saan nukutuksi, jaksan nähdä läheisiäni ja ulkoilla. haluan nauttia kesästä ilman lääkehouruja, sekö musta tekee itsetuhoisen?!
onko teitä peloteltu sairaalahoidolla, kun olette ominpäin luopuneet lääkkeistä? tai painostettu ottamaan joku lääke liian suurin annoksin? olisi kiva kuulla kokemuksianne näistä "auttajista".
kävin tällä viikolla ensikertaa pariin kuukauteen mielenterveystoimistossa ja taisi jäädä viimeiseksi kerraksi. olen vuoden "hoidon" aikana perunut muutaman ajan kun puhumisesta hoitajan kanssa ei ole seurannut usein kuin vihaa tai tyhjä olo tai en ole vain kyennyt astumaan ulos kämpästäni. myös hoitaja on perunut aikoja parin tunnin varoitusajalla (potilaanhan pitää perua viimeistään vuorokausi ennen, tai tipahtaa se kolmenkympin lasku) milloin minkäkin "sairauden" takia, ja uuden ajan saamiseen on mennyt muutama viikko. jos minä olen sitoutumaton hoitoon, on se ihminen sitoutumaton työhönsä.
olen lääkkeidenvastainen ja antanut sen kuulua, silti viimeisen vuoden aikana syönyt muutamaa serotoniinipohjaista, dopamiinia, non-adrealiinia, uni- ja nukahtamislääkkeitä, myös psykoosinestolääkkeitä vaikkei siihen viittaavia oireita ole, ja melatoniini on ainoa, mikä ei ole lamauttanut. hoitaja ei kirjaa ylös, kun kerron päänsärystä, pahoinvoinnista, vapinasta, hikoilusta, ahdistuksesta, voimattomuudesta, painajaisista, zombimaisuudesta ja itsetuhoisista ajatuksista (levozin cipralex circadin=menet kauppaan ja kassalla pelästyt missä olet) ja nyt viime kerralla suutahti, kun kerroin olleeni ilman lääkkeitä yli kuukauden. ottaa helposti itseensä mitä kerronkin, ja usein kiistelemme mielipiteistä. siitähän sille maksetaan...
lääkkeet eivät siis ole sopineet minulle, ja ihan hyvin olen pärjännyt ilmankin. kun pääsin eroon kamalista vieroitusoireista, olin suht onnellinen ja tunteetkin alkoivat palauta. elossa. ihminen. kerroin myös, että kelan tyypit kehotti ilmoittautua työvoimatoimistoon työkyvyttömyyseläkehakemuksen käsittelyn ajaksi ja olinkin ajatellut mennä jollekin kurssille tai jatkaa opiskelua, ja hoitaja kyseli koenko olevani siinä kunnossa, että pystyn tekemään töitä VIISI PÄIVÄÄ VIIKOSSA. kyseli myös sitä, miten kuvittelen pärjääväni ilman lääkkeitä. tuntuu innostuvan kovasti, jos kerron vastoinkäymisistä (mitä pahempi, sen parempi), mutta jos kerron vaikka, että koti on puhdas ja olen urheillut ja nähnyt perhettä ja kavereita, juttu kääntyy kummasti yksinolemisen vaikeuteen ja "hallintakeinoihin". onko mun kaverit mulle oikeaa seuraa, onko oman siskoni seura hyväksi, ja kovasti epäilee ROIKUNKO eksässäni yksinjäämisen pelosta/annanko seksiä, etten menettäisi..... kun sopi uutta aikaa, kysyi onko mulla kesäsuunnitelmia, sanoin, ettei ainakaan sille viikolle, mutisi jotain: "jaa, ei ole..." -suuntaan. on huomautellut pukeutumisestani ja hiuksistani.
sanoi, että olen sen verran itsetuhoinen, ettei avohoito ole ehkä oikea hoitomuoto minulle "mutta sen päättää lääkäri". päättääkö, mietin vaan. juon alkoholia pari kertaa kuukaudessa, muita päihteitä olen kokeillut nuorempana (sitä ei alan "ammattilaiset" tiedä) enkä viiltele, itsemurhaa harkitsin levozinin aikana, mutta meni ohi. jos itsetuhoisuus on sitä, että syö joskus ruokia, mitkä ei sovi mahalle tai törmää seinään kännissä, saisi kaikki julkiset rakennukset muuttaa psykiatrisiksi sairaaloiksi, eikä tila silti riittäisi. ulkoisesti asiani ovat suht ok, en vain ole töissä enkä tule toimeen kaikkien tuttujeni kanssa, välillä ahdistaa niin, että voisi juosta päin seinää, välillä ihan ok olo. saan nukutuksi, jaksan nähdä läheisiäni ja ulkoilla. haluan nauttia kesästä ilman lääkehouruja, sekö musta tekee itsetuhoisen?!
onko teitä peloteltu sairaalahoidolla, kun olette ominpäin luopuneet lääkkeistä? tai painostettu ottamaan joku lääke liian suurin annoksin? olisi kiva kuulla kokemuksianne näistä "auttajista".
Vastaukset 10
Vanhimmat
periaate, että lääkkeen syömättömyys on sairaudentunnottomuutta.
Mainitsit, että et ole töissä. Psykiatrien mukaan työttömyys tarkoittaa sitä, että henkilö on mielisairas.
mutta niinhän se on - mitä enemmän lääkkeitä syö, sitä sairaampi on. ainakin niillä lääkkeillä, mitä yleinen "terveyden"hoito määrää. tarkoitushan on tehdä ihmisestä helppohoitoinen pahvi, joka tekee mitä hoitajat ja lääkärit sanoo, ja jos kunto käy huonoksi (paska lääkitys), suostuu kiltisti suljetulle. aiemmin itse ehdotin lääkärille sairaalahoitoa, silloin omasta elämästä eroon pääseminen oli ihan kohdallaan, mutta jossaan vaiheessa aloin pitää sairaalaa lomapaikkana, ja hoidon hyödyt karisi.
kyseessä ei siis ole psykiatri, vaan hoitaja ja taitaa olla ihan normi sairaanhoitaja koulutukseltaan. jos työttömyys on mielisairautta, ne antaa työkyvyttömyyspaperit pitääkseen ihmisen sairaana. raharaharahapaha... ottaa pienesti kaaliin.
Ota yhteys potilasasiamieheen ja tee muistutus. Tuota ei kenenkään pidä kestää.
Ensimmäinen lause minkä tämä "ihana" silloinen terapeuttini sanoi ovesta astuessani että näytätpä kauhealta. Jutelessamme puuttui jatkuvasti yksityiselämääni. Joskus tuli kotiakin vaikka en halunnut. En mennyt enään vastaanotoille muutin pois. En puhunut asiasta hälle koska tiesin että alkaa valittaa etten saisi muuttaa . Olin päättänyt että nyt tulee loppu tähän helvettiin ja kun seuraava aika olisi ollut terapeutti soitti minulle koska en ilmaantunut paikalle, vastasin kylmän rauhallisesti että asun muualla nykyään,heippa!
Nykyään elämä menee paremmin. Asuin liian pienessä paikassa.
hyvä, että pääsit "pakoon" terapeuttiasi. ulkonäön kommentoiminen tai oikeastaan sen haukkuminen johtuu aika varmasti hoitajan ym omista ulkonäköpaineista. tai eihän kukaan, joka on sinut peilikuvansa kanssa, rupea ketään arvostelemaan ei päin naamaa eikä seläntakana. toi kotiintunkeminen menee kyllä vähän yli... jotenkin turhan pakkomielteistä käytöstä. tukihenkilöni tuli kerran kotiini, kun olin lähdössä sairaalaan ja piti pakata, ja puski eteistä pidemmälle kertomaan, etteipä siivoushirmu ole iskenyt. sen jälkeen en sitä ihmistä nähnyt.
alkoi taas äsken pelottamaan toi pakkohoitoon laittaminen. en koe olevani niin itsetuhoinen tai vaaraksi muille (väkivaltaa omalta osalta ei ole ollut noin vuoteen ja kun oli, ei se hoitajaa silloin säikyttänyt, enkä ole edes riidellyt/kerjännyt verta nenästä kuukausiin), päihdeongelmaa on vähemmän kuin useimmilla "terveillä" kavereillani, raha-asiat suhteellisen kunnossa, hygienia ja kunnosta huolehtiminen on ihan kunnossa, ihmissuhteista säilynyt vain ne kaikkein tärkeimmät ja mitkä ei aiheuta ärsytystä. siskoni sanoi, että ainakin näytän ihan normaalilta ja terveeltä, vaikka näiden ammattilaisten silmissä mun otsassa lukee pakkohoito. mua vaan masentaa, vituttaa ja ahdistaa, niin on ollut jo monta vuotta ja kouluja olen käynyt ja töissä ollut, ja sen verran lähellä on itsemurha käynyt, että koen olevani sinut kuoleman kanssa. se tulee kun tulee, turha sitä on pelätä, pakoilla tai nopeuttaa. siitä halusin puhua hoitajalle, mutta kun rupesi puhumaan pakkohoidosta, päätin säästää paskahalvaukselta.
pelottaa ihan tosissaan ensiviikon lääkäri. ehkä oon vainoharhainen, mutta just kun aloin puhua astetta hämäremmistä ajatuksistani (joita paljon pahempia oli nuorempana, ja ilman lääkkeitä ja sairaalaa selvisin), hoitaja leimasi mut avohoitokelvottomaksi ja etsi ajan lääkärille. tulee vaan mieleen, että lääkärin lisäksi mua odottaa pari tyyppiä piipaa-auton kanssa, ja muhun tungetaan lamaannuttava annos jonkun paskan lääkkeen rinnakkaisvalmistetta. suunnittelin tossa jo, että pitää tunkea sukkaan tai rintsikoihin sen verran valuuttaa, että heti kun pääsen pihalle, juoksen kovaa ja hyppään ekaan bussiin, millä pääsen kotiin. ehkä toi ajatus sai mut pelkäämään enemmän. voiko ne tehdä niin? mua pelottaa oikeasti, vaikka miten yritän järkeillä. ihme, että saan nukkua, syömisestä ei tule mitään, ja aina kun tää pelko puskee mun päähän, rupeen vauhkoilemaan tai tekee mieli piiloutua sängyn alle. mun kunto fyysisesti ja joiltaan osin henkisestikin on parempi kuin vuosi sitten, olen paljon enemmän selvillä itsestäni eikä mun tulevaisuuden suunnitelmiin kuulu vain lomailu ja ilmainen raha ja jostain jotain, millä vetää itsensä sekaisin. ne tietää sen, joten kyse ei voi olla mun kunnosta, vaan siitä, ettei huvita juosta niiden ahdistuksen hallintakursseilla ottamassa mallia muista häiriintyneistä, kenen silmät kiiluu ällöttävästi huonojen lääkkeiden takia, ja niitä lääkkeitä en enää elimistööni halua.
pitäiskö mun perua se aika? väittää vaikka, että saatiin kavereiden kanssa halpa äkkilähtö etelään, mitä normaalit ihmiset tekee.
"sun pitää alkaa miettiä, mitä sä tältä hoidolta oikeen haluat. jos tästä avohoidosta ei ole enää apua, ehkä se sairaala on sulle oikea paikka."
= jos et syö lääkkeitä, olet täysin kyvytön huolehtimaan itsestäsi. oon aika varma, että koppatohtorit löytää vikaa kenestä tahansa, ja vielä jos erehtyy avautumaan niille avun toivossa, vikaa löytyy liian paljon normaalielämään. jos vielä meen sinne, ehdotan niille lääkitystä ja sairaalahoidon kokeilua, tietäisivät mitä se kahlitsiminen oikeesti on. se, etten tahdo elää toista kesää huonossa pöllyssä, tekee musta yhteiskuntakelvottoman.
Ei tuossa suinkaan ollut vielä kaikki mitä vastaan tuli noilla käynneillä, mnutkin yritettiin pumpata täyteen milloin mitäkin. Sanoin suoraan että en tykkää tästä teidän touhusta, joka kerta kun vaivauduin paskafiilareissani vastaanotolle niistä tuli entistä paskempi olo. Jos et pidä puolias ne tekee susta ihan zombin, ja jos taistelet vastaan oot aggressiivinen ja muuta. Voi vittu mitä onkaa tullut koettua. Sen verran raskaita asioita että harkitsin jopa käräjille vetoa koko mtt paska ämmiä.
Olisi vaan pitänyt vetää ne käräjille siitä touhusta, kyse oli kauheasta puuttumisesta yksityiselämääni jopa uhkailivat et jos et tee noin käy näin ja sitte ollannki väärinpäin!
Ne soitti jopa neuvolaan ja kysyivät syönkö e-pillereitä. Sitten pakottivat aborttiin ja väittivät että oli muka oma päätös ja paskat. Käänsivät kaiken väärinpäin ja mua vastaan. Mutta tässäkin asiassa paha sai palkkansa, nykyään tämä terapeutti sairastui vakavasti, eikä minua edes säälitä. sitä saa mitä tilaa!Että sellaista. Tuo menee jo niin pitkälle ja noilla on paskanen loppu.
pysyä rauhallisena, se on ainoa neuvo, jonka voin antaa. Hakeuduin itse sairaalaan muutama vusosi sitten ja lääköri sanoi minulla olevan paranoidisen skitsofrenian. Ehdotin lääkärille muuta diagnoosia (itse olen psykiatrisen työn tekijä) hän syytti minua teoretisoinnista. Niinpä lähtiäiseksi kättelin tätä lääkäriä ja kiitin hoidosta. Se hänen antamansa diagnosi ei ole kyllä kantanut
kyllähän se lääkäri parhaiten tietää, mikä potilasta vaivaa. ja kun väittää vastaan, on sama kuin haukkuisi lääkäriä ammattitaidottomaksi. ottavat niin turhan henkilökohtaisesti, vaikka kysehän on potilaan hyvinvoinnista. eivät ota huomioon, miltä väärän diagnoosin antaminen tuntuu. ikävää... mutta hyvä kuitenkin, että pääsit pois ja diagnoosi oli väärä.
omaa diagnoosiani (niitä on kaksi masennuksen lisäksi) olen epäillyt jonkun aikaa, yrittänyt selittää, ettei toinen näistä enää päde, ja olen kuullut olevani sairaudentunnoton. ei voinut kuunnella loppuun, sairauteni on pahempaan suuntaan ja sen tajuan itse, vaikkei päällepäin näy. toisen pätevyyteen en usko, sillä se on ollut aina luonteenpiirteeni ja moni juttu voidaan selittää surkealla itsetunnolla, joka heittää välillä muiden halveksumiseen ja itsen ihannointiin. sen vuoksi en kuitenkaan jaksaisi tapella.
inhottavaa, lisbeth81, mitä ovat sinulle tehneet. lukeehan aborttilaissa, että jos äidin terveys kärsii/ei pysty henkisesti huolehtimaan, on aborttiin mahdollisuus. saatan muistaa ihan väärin eikä tarkoitus ole loukata. nykyään abortteja tehdään sen verran useammin kuin ennen ja pienemmin perustein. silti aborttiin pakottaminen on väärin (todellakin hoitovirhe, ja ihan oikein olisi ollut, jos olisit oikeuteen vienyt, vaikken kaikkea tapahtunutta tiedäkään) ja jotenkin tuntuu, ettei sen pitäisi olla edes mahdollista, ellei potilas ole sairaalahoidossa. ja kun olin sairaalassa, oli sielläkin yksi nainen maha pystyssä. tekivät väärin:(
tiedän hermoilevani liikaa, olen vain vihainen, kun hoito ei ole toiminut heidän haluamallaan tavalla, ja minun tapani on heille sairaudenhakuisuutta. asioita, mitä olen viime kuukausina käynyt läpi mielenhäikkäni suhteen, en heille viitsi kertoa enkä sitä, miten olen alkanut itseäni hoitaa. joskus kerron piirrelleeni ja kuulen, että saa sen ajan noinkin kulumaan. kerroin, että kun pääsin lääkkeistä, alkoi luovuuteni ja tekemisen halu palata, hoitaja tuhahti. nämä ovat pieniä juttuja enkä sinänsä ota itseeni, hoitavan henkilön ei kuitenkaan pitäisi väheksyä, halveksua eikä mitenkään alentaa potilasta, joskus on tullut olo, että ihan turha tässä mitään yrittää, oon masentunu eikä mun tarvi piristyä - alamäki alkaa. sitten vaan tajusin, että olen monessa jutussa paljon fiksumpi kuin se ihminen, ja ymmärtämättömyydellään se osoittaa, ettei ole paljoakaan käynyt läpi.
tiedän näitä vastaavia kokemuksia olevan paljon, ja olisi kiva kuulla miten olette niistä selvinneet tai vain päästäneet irti. ihan kaikkien samoja asioita läpikäyvien takia.
hyvää juhannusta kaikille!:) lähden viettää rappiollista elämää parin tunnin surkean unen ja hengitysvaikeuksien jälkeen:)
Jos sä haluut eläkkeelle niin sulle parempi että lausunnossa näkyy että syöt paljon lääkkeitä, oot ollu sairaalahoidossa, itsetuhoinen, toimintakyvytön jne...Tärkeää on että asiat sairaskertomuksessa näyttävät samansuuntaiselta kuin hoidon tavoite on. Todellisuuden kanssa niillä ei välttämättä ole mitäään tekemistä. Näin psykiatrian puolella.
Ootko ajatellut esim. osa aikatötä, jotain harrastusta?
Se mitä kerroit lääkkeistä on ihan totta ja todellista.
Mistä sun oireilut johtuu? Minkälainen sun lapsuus oli? Traumakokemuksia?
Päätä itse mitä haluat. Psyk puolella ei ole tarkoituskaan ketään auttaa. Kyse on lääkkeistä ja asioiden vääntämisestä ja kääntämisestä. Mitä sairaammalta ihminen saadaan näyttämään sen parempi. Tt on silloin tehnyt työnsä hyvin.
Jos muuttelee ominpäin lääkitystä se lääkärin arvovalllan kyseenalaistamista. Ja lääkärithän, psykiatrit varsinkin ovat omasta mielestään jumalasta seuraavia. Samanlaisia paskovia runkkuja niin kuin kaikki muutkin.
Mulla ei ole mitään hyvää sanottavaa lääkkeistä eikö julkisen puolen psykiatriasta. Aika isolla kokemuksella ja elämää paljon nähneenä tähän lopputulokseen olen päätynyt. Ihmisillä on se kuvitelma että nämä ihmiset ovat auttamistyössä. Kaikkea muuta. Hyvin menee jos ei ole missään tekemisissä tämäm "auttajajengin" kanssa. Tosin heidän kirjailemiaan lausuntoja tarvitaan etuuksia varten jos ei pysty käymään töissä.
Päätä itse mitä elämältäsi haluat? Et vaikuta mitenkään tyhmältä. Sulla voisi olla resursseja moneenkin asiaan. Voimia!
eläkkeelle en halua, vaikka samahan se oikeastaan on mistä ne rahat tulee, ellei töissä ole. tietty jos ne tiedot jää papereihin, töihin pääseminen voi olla vaikeampaa, ja se tässä oikeestaan eniten huolettaa. etenkin, jos joku päivä on oikeasti kunnossa, ja kaikki tää olis vaan taaksejäänyttä elämää, ja joku tyyppi penkoo papereita ja läväyttää nää asiat taas silmille. vanhoja juttuja sossut sun muut on kaivelleet turhan usein, ja vaikka miten selittäisi niiden olevan vanhoja, läpi ei mene... sama se ihmissuhteissa, kerran kun käy sairaalassa, saa b:n paperit, hakee sairaseläkettä ymym, ja erehtyy kertomaan kavereilleen, ne vetää leiman otsaan. ei sillä, että se tekisi musta jotenkin huonomman ihmisen, se muiden ihmisten kohtelu vaan ottaa pattiin:/ meni vähän ohi aiheen...
lapsuus oli ihan ok, niin ainakin sanon aina. ei siis mitään poikkeavan traumaattisia kokemuksia, kuolemaa, hyväksikäyttöä tai vastaavaa. porukat teki töitä aika paljon, mutten koe jääneeni paitsi huomiosta, en oikeastaan edes halunnut sitä. perheemme ei kuitenkaan ollut kuten naapurustossa ja koulukavereiden perheet, joten häpesin ja valehtelin melko paljon. vasta koulun jälkeen opin hyväksymään perheemme, ja vasta aikuisiällä oppinut arvostamaan ja näkemään perheeni kaikkein sopivimpana. opittiin siis näkemään erilaista elämää, masennusta, riitoja, ei eletty missään pumpulissa.
silti tunnen eläväni jatkuvasti jossain traumassa. viimeaikoina on tullut paljon itkukohtauksia, enkä meinaa saada henkeä. on olo, että tahdon ulos omasta ruumiistani, niin pahalta fyysinen keho tuntuu. sitä on vaikea selittää, mutta olo alkoi lääkkeiden seurauksena, kun tuli vieroitusoireet ja muuta vähemmän mukavaa. tällä hetkellä kesä ja helle ahdistaa eniten, kun istun vaan kotona inhoamassa itseäni - kyse ei siis ole pelkästä nuoren muijan huonosta itsetunnosta, vaan siitä sairaasta irti-omasta-kropasta-olosta, mikä mua vaivaa. yksinäisyys itkettää, haluaisin niin erään rakkaan kainaloon, mutta olen suututtanut senkin. välillä tunnen kaiken olevan ok, mutta lopulta kun jään yksin tajuan, miten paljon saan tehdä työtä ollakseni "normaali". sitten porukka ihmettelee, miksei minusta kuulu moneen päivään. olen vain loppu. en jaksa normaaleita ihmisiä, enkä jaksa esittää, etten huomaa kun kaverit vaihtaa katseita, jos sanon sanankin elämästäni. hiljaako pitäisi istua? sama se kun istuisi hiljaa kotona.
onko kenelläkään tunne "terveiden" ihmisten seurassa, että on vielä enemmän sekaisin kuin muuten tuntuu? ja kun lähtee kotiin tai muuten vaan jää yksin, romahtaa täysin. itse alan jossain vaiheessa vajota ihan ihmeelliseen olotilaan ja pian on pakko lähteä, kun kuitenkin tajuan, ettei pää pelitä enää normaalisti.
kurssille tosiaan meinaan mennä ja ehkä osa-aikatöihinkin, sanoi mtt:n tyypit mitä haluaa. perjantaina on lääkäriaika, eikä tällä hetkellä sinne meno pelota - jos tarjoaa lääkkeitä, otan ne, mutta mikään ei voi pakottaa mua niitä syömään. tavallaan pelkkä reseptiin suostuminen pelottaa, etten vaan heikolla hetkellä vetäisi yliannosta.
auttamiseksi en mielenterveystoimiston työtä todellakaan koe. enemmänkin se on ohjailua, ei terveyteen ja tasapainoon päin, vaan siihen suuntaan mihin ne haluaa. oli se sitten lääkepölly, sairaala tai mitä ne kierot mielet nyt ikinä suunnitteleekaan. saattaa kuulostaa vainoharhaiselta, haluaisinpa vaan tavata ihmisen, joka on oikeasti parantunut ja elää hyvää elämää niillä neuvoilla, mitä mielenterveystoimisto ja muu yleinen koppahoito tyrkyttää. hyvä hänelle, turhan moni joutuu kuitenkin etsimään parannuksensa jostain ihan muualta, jos sitä haluaa.
teksti on varmaan sekavaa, oon väsynyt ja itkeskellyt taas pari päivää. syy? olisinpa joku muu.
kiitos teille kuitenkin vastauksista, on kiva huomata, etten ole ainoa kuka on näin vastaan näitä "auttajia". vaikkei kielteiset kokemukset tietenkään ole mukavia. silti niistä oppii ja kasvaa, jos ei kaadu...