Hei kaikille! Oon 15-vuotias ja käyn tällä hetkellä suurta parantumisprosessia anoreksiasta. Viime syyskuussa sain kutsun koulun terkkarille laihtumisen takia ja siitä se lähti. En halua kertoa mitään lukua painoista ym. koska tiedän että joku tuleva anorektikko saa siitä jotain kiksejä ja alkaa vertaamaan itseään. Kuitenkin terkkarilta minut lähetettiin terveyskeskukseen verikokeisiin ja sydänfilmiin. Tulokset olivat huolestuttavia, mulla oli sydämessä jotain härpäkkää. Sen jälkeen jouduin tyksiin vielä lisäkokeisiin ja siellä mulle diagnosoitiin anoreksia. Se oli mulle täysi yllätys sillä pidin itseäni lihavana ja yritin jatkuvasti laihtua.
Jouduin tämän jälkeen käymään useissa lääkärin vastaanotoissa ja ravintoterapeutilla. Myös joka viikko on punnitus. Nyt jo jonkin aikaa olen käynyt toimintaterapeutilla sekä psykologilla. Eli mitä minä olen saanut tästä sairaudesta? EN MITÄÄN. Myöskään mitkään vaatteet eivät tarpeeksi pieniä että istuisivat ja toppia pitäessä solisluut paistavat läpi sekä myös selkärangan nikamat näkyvät ja kaikkialle on kasvanut lanugo-karvoitusta sekä kuukautiset loppuivat, ei todellakaan mikään ihana keho. Pahin asia mitä tapahtui sairastaessani oli se että keskityin niin itseeni, siihen mitä laitan suuhuni että paras kaverini etääntyi minusta. Nyt hänellä on uusi paras kaveri, ja mulla ei ole ketään parasta ystävää.
Nyt melkein vuoden jälkeen alan vasta tajuta tilanteeni ja että en todellakaan halua anoreksiaa, sillä se vaan pahentaa kaikkea, itsetuntoakin. Nyt kun painoa on hitaasti lisääntynyt myös joka ikinen ihmissuhteeni on parantunut. Olen saanut itsevarmuutta ja myös kaverit ovat huomanneet sen ja lähentyneet. Ne jotka haluavat laihduttaa itsensä tähän pisteeseen eivät ymmärrä kuinka syvään ojaan se vie. Ja itse kokeneena useimmille anorektikoille tämä tarina ei hetkauta sillä eivät tunnista itseään laihaksi. Päinvastoin. Itse kun luen muita kirjoituksia tällä sivulla järkytyn. Onko se tärkeää kuinka ohut ranne on tai kuinka paljon painaa suhteessa pituuteen, mun mielestä ei. Se että nauttii elämästä, kavereista ja ruoasta on paljon tärkeämpää. Tällä hetkellä ainut toiveeni on että olisin normaali. Tavallinen nuori joka silloin tällöin aina syö jotain hyvääkin eikä valitse ruokiaan kaloripitoisuuden vuoksi, vaan nauttii kaikesta mikä menee suuhun. Ja iloisena voin jo sanoa että: vahvasti ollaan menossa hyvään suuntaan ja mitä enemmän paino normalisoituu niin sitä paremmin kaikki muukin sujuu.
Jouduin tämän jälkeen käymään useissa lääkärin vastaanotoissa ja ravintoterapeutilla. Myös joka viikko on punnitus. Nyt jo jonkin aikaa olen käynyt toimintaterapeutilla sekä psykologilla. Eli mitä minä olen saanut tästä sairaudesta? EN MITÄÄN. Myöskään mitkään vaatteet eivät tarpeeksi pieniä että istuisivat ja toppia pitäessä solisluut paistavat läpi sekä myös selkärangan nikamat näkyvät ja kaikkialle on kasvanut lanugo-karvoitusta sekä kuukautiset loppuivat, ei todellakaan mikään ihana keho. Pahin asia mitä tapahtui sairastaessani oli se että keskityin niin itseeni, siihen mitä laitan suuhuni että paras kaverini etääntyi minusta. Nyt hänellä on uusi paras kaveri, ja mulla ei ole ketään parasta ystävää.
Nyt melkein vuoden jälkeen alan vasta tajuta tilanteeni ja että en todellakaan halua anoreksiaa, sillä se vaan pahentaa kaikkea, itsetuntoakin. Nyt kun painoa on hitaasti lisääntynyt myös joka ikinen ihmissuhteeni on parantunut. Olen saanut itsevarmuutta ja myös kaverit ovat huomanneet sen ja lähentyneet. Ne jotka haluavat laihduttaa itsensä tähän pisteeseen eivät ymmärrä kuinka syvään ojaan se vie. Ja itse kokeneena useimmille anorektikoille tämä tarina ei hetkauta sillä eivät tunnista itseään laihaksi. Päinvastoin. Itse kun luen muita kirjoituksia tällä sivulla järkytyn. Onko se tärkeää kuinka ohut ranne on tai kuinka paljon painaa suhteessa pituuteen, mun mielestä ei. Se että nauttii elämästä, kavereista ja ruoasta on paljon tärkeämpää. Tällä hetkellä ainut toiveeni on että olisin normaali. Tavallinen nuori joka silloin tällöin aina syö jotain hyvääkin eikä valitse ruokiaan kaloripitoisuuden vuoksi, vaan nauttii kaikesta mikä menee suuhun. Ja iloisena voin jo sanoa että: vahvasti ollaan menossa hyvään suuntaan ja mitä enemmän paino normalisoituu niin sitä paremmin kaikki muukin sujuu.
Vastaukset 2
Vanhimmat
ihana kirjotus:)juuri näin!!!
mutta "Eli mitä minä olen saanut tästä sairaudesta? EN MITÄÄN." ...
...ite ainakin oon oppinu arvostamaan elämää ...;
mitä sitten jos joutuu polkemaan räntäsateessa kouluun?
entä sitten jos lempivaate hajos?tai jos sormi murtu?
hei nää on niin pikkujuttuja!muttei kai kelle vaan...
se näköjään pitää kiduttaa itteensä ensin niin pohjamutien kautta että tajuaa normaalielämän olevat i-h-a-n-a-a. olo on 100kertaa vahvempi,itsevarmempi ja parempi kun ennen sairastumista.en kadu päivääkään että aloitin sen pelleilyn,sillä olen saanu ihania ystäviä sairaalasta joita ei muualta löydä
Niin en ajatellutkaan tuota puolta ja totta se on. Sitä arvostaa enemmän pienempiä asioita jos on joskus kokenut jotain suurta. ps. kiva kuulla että joku on parantunut, sillä se antaa lisävoimia ja uskoa.