Ensirakkaus tai uudelleen lämmitetty suhde

Hei Calendria,

tosi ihanaa, että teille ei ole tullut moista eteen. Ja mukavaa kuulla, ettei me olla ainoita ensirakkauksia. Suhteemme on kestänyt loistavasti 6 vuotta, mitään suuria ongelmia ei ole tullut vastaan. Arkielämä sujuu, intohimoa löytää. Minä olen se, joka ei kaipaa hirveästi seikkailua ja olen hyvin tyytyväinen tähän rauhalliseen ja turvalliseen elämäntapaan. Poikaystäväni on taas hyvin seikkailunhaluinen, mutta jopa hänenkin mielestä on ollut vaikea luopua meidän niin hyvästä ja sujuvasta suhteestamme, ja kaiken lisäksi hän rakastaa mua hyvin paljon. Matkan varrella, olen ollut kyllä halukas antaa sen mennä ja kokeilla omia kykyjään ja jopa muitakin suhteita, ja katsoa mihin hän pääsee. Sekä mun aloitteesta että hänen aloitteesta, olemme pitäneet ns. miettimistaukoja, että josko nyt olisi aika lähteä. Mutta aina jonkin ajan kuluttua, ikävä on saanut meidät takaisin yhteen ja muiden suhteiden kokeiluhalu on jäänyt pois. Ehkä se kertoo jo, ettei tästä suhteesta pääse niin helposti vaan eroon. Olen tuennut ja ollut ymmärtäväinen poikaystävääni kohtaan, koska mielestäni on sinänsä normaalia, jos haluaa mennä ja katsoa mitä muuta maailmalta löytää.
Mutta jotenkin tuntuu niin raastavalta, ihan kuin olen löysässä hirttoköydessä kiinni ja odottaen sitä päivää, kun hän ilmoittaa, että nyt on lähtöaika. Ehkä tässä on enemmän musta kiinni. Jos poikaystäväni haluaisi lähteä, hänellä on ollut monta mahdollisuutta vaan lähteä. Mä en vaan saa rauhaa mun järjelleni :(
Voi olla, että mä itse haluaisin varmuuden, todistetusti että hän haluaa vaan mua, kaikkeiden kokemuksien jälkeenkin. Olenkohan sairas ja etsin turhaan ongelmia suhteeseemme, missä ei ole ongelmia?

TT kirjoitti:

Hei Calendria,

tosi ihanaa, että teille ei ole tullut moista eteen. Ja mukavaa kuulla, ettei me olla ainoita ensirakkauksia. Suhteemme on kestänyt loistavasti 6 vuotta, mitään suuria ongelmia ei ole tullut vastaan. Arkielämä sujuu, intohimoa löytää. Minä olen se, joka ei kaipaa hirveästi seikkailua ja olen hyvin tyytyväinen tähän rauhalliseen ja turvalliseen elämäntapaan. Poikaystäväni on taas hyvin seikkailunhaluinen, mutta jopa hänenkin mielestä on ollut vaikea luopua meidän niin hyvästä ja sujuvasta suhteestamme, ja kaiken lisäksi hän rakastaa mua hyvin paljon. Matkan varrella, olen ollut kyllä halukas antaa sen mennä ja kokeilla omia kykyjään ja jopa muitakin suhteita, ja katsoa mihin hän pääsee. Sekä mun aloitteesta että hänen aloitteesta, olemme pitäneet ns. miettimistaukoja, että josko nyt olisi aika lähteä. Mutta aina jonkin ajan kuluttua, ikävä on saanut meidät takaisin yhteen ja muiden suhteiden kokeiluhalu on jäänyt pois. Ehkä se kertoo jo, ettei tästä suhteesta pääse niin helposti vaan eroon. Olen tuennut ja ollut ymmärtäväinen poikaystävääni kohtaan, koska mielestäni on sinänsä normaalia, jos haluaa mennä ja katsoa mitä muuta maailmalta löytää.
Mutta jotenkin tuntuu niin raastavalta, ihan kuin olen löysässä hirttoköydessä kiinni ja odottaen sitä päivää, kun hän ilmoittaa, että nyt on lähtöaika. Ehkä tässä on enemmän musta kiinni. Jos poikaystäväni haluaisi lähteä, hänellä on ollut monta mahdollisuutta vaan lähteä. Mä en vaan saa rauhaa mun järjelleni :(
Voi olla, että mä itse haluaisin varmuuden, todistetusti että hän haluaa vaan mua, kaikkeiden kokemuksien jälkeenkin. Olenkohan sairas ja etsin turhaan ongelmia suhteeseemme, missä ei ole ongelmia?

Lue lisää

Todetaan heti tähän alkuun, että kirjoitin tuon ekan viestini juhannuksena parin siiderin jälkeen, joten se näin jälkeen päin luettuna tuntuu ehkä antavan omasta parisuhteestani liiankin auvoisen kuvan. Tällä hetkellä tosiaan menee todella hyvin ja ollaan naimisiin menossa, se osa pitää paikkansa. Osa viestistä kuitenkin kuulosti siltä, että suhde olisi aina ollut jotenkin täydellinen, eikä kummallakaan olisi koskaan ollut mitään epäilyjä, mikä taas on puolestaan vähän totuuden venyttämistä....

Mielestäni olisi outoa, jos näin pitkään suhteeseen ei olisi mahtunut niitä epäilyjäkin mukaan. Varsinkin kun kyse on ekasta kunnon parisuhteesta kummallakin, eikä ole oikein niitä vertailukohtia. Ensimmäiseen neljään vuoteen meillä mahtui pari pahaakin kriisiä. Ensin homma meni niin päin, että mieheni oli ihan hulluna minuun ja halusi mennä kihloihin ollessani vielä alaikäinen. Itse olin tavallaan äärimmäisen onnellinen siitä kaikesta, mutta tavallaan tuntui todella ahdistavalta ajatukselta sitoutua johon kuhun loppuiäkseen niin kauhean nuorena. Siitä sitten saatiin kriisi aikaiseksi ja kihloihin ei menty ennen kuin vasta seitsemän vuotta myöhemmin. Toinen kriisi taas sattui kun oltiin seurusteltu nelisen vuotta. Silloin mieheni oli ilmeisesti ekaa kertaa suhteemme aikana tuntenut vetoa johonkin baarissa tapaamaansa naiseen ja säikähti noita ajatuksiaan (mitään ei siis heidän välillään tapahtunut) niin kovasti, että halusi päättää suhteemme (meillä oli ollut muitakin ongelmia). Saimme asiasta kuitenkin puhuttua ja lopputuloksena oli meilläkin eräänlainen "miettimistauko". Jouduin lähtemään kauas pois kotoa melkein neljäksi kuukaudeksi pari viikkoa tuon ylläkuvatun tapauksen jälkeen ja sen aikaa saimme molemmat miettiä tahoillamme suhteen tulevaisuutta. En halunnut painostaa miestäni mitenkään ja olin lähtöäni ennen jopa todennut hänelle, että jos hän haluaa, nyt olisi tilaisuus kokeilla niitä muitakin naisia. Tämän ajatuksen hän kuitenkin tyrmäsi. Niiden erossa vietettyjen kuukausien jälkeen palasimme yhteen ihan virallisesti ja päätimme alkaa tekemään enemmän töitä suhteemme eteen. Nyt on muutama vuosi mennyt onneksi paremmin kuin koskaan.

Mielestäni se, että tekin olette palanneet yhteen noiden miettimistaukojenne jälkeen, on hyvä merkki. Teillä on varmaan vahvat tunteet toisianne kohtaan, kun ette ole ainakaan aiemmin erossaoloa kestäneet, kuten itsekin totesit. Mielestäni ajatuksesi eivät kuulosta sairailta, vaan ihan ymmärrettäviltä. Jos poikaystäväsi on tosiaan seikkailunhaluinen ja kaipaisi uusia kokemuksia, niin on mielestäni aika luonnollista, ettet pysty luottamaan hänen sitoutumiseensa sataprosenttisesti. Minulle jäi päälle jokseenkin samanlainen tunne noitten meidän kriisiemme jälkeen. Elin pitkään pienessä pelossa siitä, että hän päättää vain lähteä (minulla on muutenkin ongelmia itsetunnon kanssa, joten on ollut hyvin vaikeaa uskoa, että joku ihminen oikeasti välittäisi minusta kaikkine vikoineni). Pelkoa pahensi hänen haluttomuutensa mennä naimisiin. Itselleni avioliitto on aina ollut äärimmäisen tärkeä asia, mutta mieheni ei kuulema siihen uskonut (olisipa silti jostain syystä halunnut kihloihin silloin suhteen alkutaipaleella, tämä lisäsi hämmennystäni). Mielestäni loogisin syy siihen, ettei hän halunnut naimisiin, oli ettei hän ollut varma tunteistaan ja että hän odotti kohtaavansa jonkun paremman. Tätä hän ei koskaan ainakaan myöntänyt. Viime vuonna menimme kuitenkin tosiaan lopulta kihloihin ja pelkoni katosi aika pian sen jälkeen. Mies tuli lopulta siihen lopputulokseen, että avioliitto kannattaa jo ihan käytännön syistäkin ja että hän haluaa tehdä minut onnelliseksi. Sinun tilanteesi kuulostaa sinällään omaani ahdistavammalta, että miehesi on ilmeisesti selkeämmin seikkailunhaluinen kuin omani. Oma mieheni on ilmeisesti lopunperin ihan yhtä turvallisuudenkaipuinen kuin mitä itsekin olen, suurin osa peloistani taisi jälkeen päin ajateltuna olla vähän liioiteltuja...

Tästä pitkästä sepustuksestani ei varmaan ollut mitään apua, mutta pointtini oli siis lyhyesti suunnilleen seuraava: a) mielestäni epäilyt, miettimistauot yms. ovat ihan normaaleja ja - kuten itsekin totesit- on parempi että ne käydään läpi nyt eikä vasta myöhemmin kun ollaan ehkä jo naimisissa ja keritty perustaa perhe b) mielestäni et kuulosta sairaalta ja minulla on itselläni ollut hyvin samantyyppisiä ajatuksia c) uskon, että jos kaksi ihmistä kuuluvat yhteen, niin he palaavat yhteen ennemmin tai myöhemmin. Jos sinä ja poikaystäväsi kuulutte yhteen, niin varmaan tämäkin eronne päättyy ennemmin tai myöhemmin siihen, että huomaatte, ettette voi elää erossa. Jos taas huomaatte, että suhteenne ei tunnukaan enää hyvältä, niin sitten on tosiaan parempi että se käy ilmi nyt kun olette vielä nuoria ja (ymmärtääkseni) lapsettomia.

Calenria kirjoitti:

Todetaan heti tähän alkuun, että kirjoitin tuon ekan viestini juhannuksena parin siiderin jälkeen, joten se näin jälkeen päin luettuna tuntuu ehkä antavan omasta parisuhteestani liiankin auvoisen kuvan. Tällä hetkellä tosiaan menee todella hyvin ja ollaan naimisiin menossa, se osa pitää paikkansa. Osa viestistä kuitenkin kuulosti siltä, että suhde olisi aina ollut jotenkin täydellinen, eikä kummallakaan olisi koskaan ollut mitään epäilyjä, mikä taas on puolestaan vähän totuuden venyttämistä....

Mielestäni olisi outoa, jos näin pitkään suhteeseen ei olisi mahtunut niitä epäilyjäkin mukaan. Varsinkin kun kyse on ekasta kunnon parisuhteesta kummallakin, eikä ole oikein niitä vertailukohtia. Ensimmäiseen neljään vuoteen meillä mahtui pari pahaakin kriisiä. Ensin homma meni niin päin, että mieheni oli ihan hulluna minuun ja halusi mennä kihloihin ollessani vielä alaikäinen. Itse olin tavallaan äärimmäisen onnellinen siitä kaikesta, mutta tavallaan tuntui todella ahdistavalta ajatukselta sitoutua johon kuhun loppuiäkseen niin kauhean nuorena. Siitä sitten saatiin kriisi aikaiseksi ja kihloihin ei menty ennen kuin vasta seitsemän vuotta myöhemmin. Toinen kriisi taas sattui kun oltiin seurusteltu nelisen vuotta. Silloin mieheni oli ilmeisesti ekaa kertaa suhteemme aikana tuntenut vetoa johonkin baarissa tapaamaansa naiseen ja säikähti noita ajatuksiaan (mitään ei siis heidän välillään tapahtunut) niin kovasti, että halusi päättää suhteemme (meillä oli ollut muitakin ongelmia). Saimme asiasta kuitenkin puhuttua ja lopputuloksena oli meilläkin eräänlainen "miettimistauko". Jouduin lähtemään kauas pois kotoa melkein neljäksi kuukaudeksi pari viikkoa tuon ylläkuvatun tapauksen jälkeen ja sen aikaa saimme molemmat miettiä tahoillamme suhteen tulevaisuutta. En halunnut painostaa miestäni mitenkään ja olin lähtöäni ennen jopa todennut hänelle, että jos hän haluaa, nyt olisi tilaisuus kokeilla niitä muitakin naisia. Tämän ajatuksen hän kuitenkin tyrmäsi. Niiden erossa vietettyjen kuukausien jälkeen palasimme yhteen ihan virallisesti ja päätimme alkaa tekemään enemmän töitä suhteemme eteen. Nyt on muutama vuosi mennyt onneksi paremmin kuin koskaan.

Mielestäni se, että tekin olette palanneet yhteen noiden miettimistaukojenne jälkeen, on hyvä merkki. Teillä on varmaan vahvat tunteet toisianne kohtaan, kun ette ole ainakaan aiemmin erossaoloa kestäneet, kuten itsekin totesit. Mielestäni ajatuksesi eivät kuulosta sairailta, vaan ihan ymmärrettäviltä. Jos poikaystäväsi on tosiaan seikkailunhaluinen ja kaipaisi uusia kokemuksia, niin on mielestäni aika luonnollista, ettet pysty luottamaan hänen sitoutumiseensa sataprosenttisesti. Minulle jäi päälle jokseenkin samanlainen tunne noitten meidän kriisiemme jälkeen. Elin pitkään pienessä pelossa siitä, että hän päättää vain lähteä (minulla on muutenkin ongelmia itsetunnon kanssa, joten on ollut hyvin vaikeaa uskoa, että joku ihminen oikeasti välittäisi minusta kaikkine vikoineni). Pelkoa pahensi hänen haluttomuutensa mennä naimisiin. Itselleni avioliitto on aina ollut äärimmäisen tärkeä asia, mutta mieheni ei kuulema siihen uskonut (olisipa silti jostain syystä halunnut kihloihin silloin suhteen alkutaipaleella, tämä lisäsi hämmennystäni). Mielestäni loogisin syy siihen, ettei hän halunnut naimisiin, oli ettei hän ollut varma tunteistaan ja että hän odotti kohtaavansa jonkun paremman. Tätä hän ei koskaan ainakaan myöntänyt. Viime vuonna menimme kuitenkin tosiaan lopulta kihloihin ja pelkoni katosi aika pian sen jälkeen. Mies tuli lopulta siihen lopputulokseen, että avioliitto kannattaa jo ihan käytännön syistäkin ja että hän haluaa tehdä minut onnelliseksi. Sinun tilanteesi kuulostaa sinällään omaani ahdistavammalta, että miehesi on ilmeisesti selkeämmin seikkailunhaluinen kuin omani. Oma mieheni on ilmeisesti lopunperin ihan yhtä turvallisuudenkaipuinen kuin mitä itsekin olen, suurin osa peloistani taisi jälkeen päin ajateltuna olla vähän liioiteltuja...

Tästä pitkästä sepustuksestani ei varmaan ollut mitään apua, mutta pointtini oli siis lyhyesti suunnilleen seuraava: a) mielestäni epäilyt, miettimistauot yms. ovat ihan normaaleja ja - kuten itsekin totesit- on parempi että ne käydään läpi nyt eikä vasta myöhemmin kun ollaan ehkä jo naimisissa ja keritty perustaa perhe b) mielestäni et kuulosta sairaalta ja minulla on itselläni ollut hyvin samantyyppisiä ajatuksia c) uskon, että jos kaksi ihmistä kuuluvat yhteen, niin he palaavat yhteen ennemmin tai myöhemmin. Jos sinä ja poikaystäväsi kuulutte yhteen, niin varmaan tämäkin eronne päättyy ennemmin tai myöhemmin siihen, että huomaatte, ettette voi elää erossa. Jos taas huomaatte, että suhteenne ei tunnukaan enää hyvältä, niin sitten on tosiaan parempi että se käy ilmi nyt kun olette vielä nuoria ja (ymmärtääkseni) lapsettomia.

Lue lisää

Hei Calendria,

kiitos paljon kommenteistäsi. Pitkä sepustus ei ollut pahitteeksi, päin vastoin.

Kaikki sinänsä alkoi viime vuonna, samalla tavalla kuin teilläkin, poikaystäväni ihastui baarissa tutustuttuun naiseen ja siitä sai hullut paniikit päälle. Se nainen olisi halunnut yhen illan jutun, ja poikaystäväni säikähti siitä ja lähti menee ja tuli itkee mulle, että hän oli käynyt tanssilattialla kähmii ja pyysi anteeksi. No se ei ollut mikään iso juttu, mutta siitä naisesta jotenkin tuli poikaystävälleni pakkomieli, siinä mielessä, ettei se hävinnyt mihinkään. Tänäkin päivänä, sillä on kysymysmerkki ton naisen kohdalla, millainen ihminen se on, mitä jos olisi ollut hänen kanssa jne. Tästä mä en voinut kauheasti ymmärtää, koska se on ollut kuitenkin vaan joku tuntematon nainen, johon poikaystävälläni ei ollut minkäänlaista yhteyksiä. Miten tuollainen "ohikulkeva" voi jumittua niin pahasti hänen mieleen ja sydämeen? Onko kyseessä rakkautta ensisilmäyksellä? Poikaystäväni sanoi, että voi olla ettei se juuri se nainen sitä kiinnosta, vaan hän on luonut siitä symbolin "mahdollisuuksille" ja "muille kokeiluille", nyt se on vaan ikäänkuin konkreettisoitunut. Tään hetkinen asia ei ole minun mielestäni se nainen, vaan nämä epävarmuudet ja kokeilunhalut muita kohtaan. Mun mielestä poikaystäväni on sen verran naiivi, että se miettii koko ajan sitä, että hän menee ja rällästelee ja sitten häntä varmasti kaduttaa ja haluaa mun luokseni takaisin, koska hänen omien sanojen mukaan, ei varmaan löydy yhtä ihanaa naista kuin mä ja ei varmaan tunne ikinä tällaista yhteenkuuluvuuden tunneta kuin minun kanssani. (kuulostaa hyvin vastarakastuneelta, mutta me ollaan oltu jo 6v yhdessä eikä se tunne ole lähtenyt mihinkään, onha tämä nyt jotain?).

Mä sanoin hänelle pari viikkoa sitten, että olisi hyvä jos se miettisi mitä se oikeasti haluaa. Nyt hänellä on kuukausi aikaa miettiä, koska en halua tätä "ollaanko vai eikö olla" - suhteessa kovin pitkään.
Mä en vaan tiedä, mitä tehdä ihmiselle tai suhteelle, jossa toinen ei halua luopua musta millään (tai ei kykene siihen kun tulee niin iso ikävä ja hänen omien sanojen mukaan, elämä on niin merkityksetön ja tyhjä), mutta silti ei pysty luopumaan myös siitä ajatuksesta, että hän joskus menee ja kokeilee.
Mulle riittäisi tällä hetkellä jos hänen kokeilunhalunsa on vaan ajatus, eikä toteutuksen ajatuksena. Onhan mullakin sellaisia ajatuksia, että jos tämä suhde loppuu joskus, niin sitten voisin kokeilla millaista olisi joidenkin muiden kanssa jne. Mutta mä en todellakaan kelaa, että mä haluisin nyt mennä ja kokeilla ja sitten tulevaisuudessa palata tämän miehen kanssa yhteen kun ulkomaailma kyllästyttää...

Voisi vaikka lähetellä sähköpostia mulle, olisi mukavaa pitää yhteyttä ja kuulla juuri teidän suhteestanen ja sun mielipiteistäsi, koska niin samanlaisissa vaiheissa ollaan oltu. Harvoin muut ymmärtää meidän suhdetta, koska eivät ole olleet ikinä sellaisessa. Monet vähättelevät ja sanovat, että kyllä se siitä. Kyllä sä jonkun paremman löydät. Tuollainen ensirakkaus ei ikinä kestä... jne.
Mailini: [email protected].
Kiitoksia paljon sun kommenteistasi!

TT kirjoitti:

Hei Calendria,

kiitos paljon kommenteistäsi. Pitkä sepustus ei ollut pahitteeksi, päin vastoin.

Kaikki sinänsä alkoi viime vuonna, samalla tavalla kuin teilläkin, poikaystäväni ihastui baarissa tutustuttuun naiseen ja siitä sai hullut paniikit päälle. Se nainen olisi halunnut yhen illan jutun, ja poikaystäväni säikähti siitä ja lähti menee ja tuli itkee mulle, että hän oli käynyt tanssilattialla kähmii ja pyysi anteeksi. No se ei ollut mikään iso juttu, mutta siitä naisesta jotenkin tuli poikaystävälleni pakkomieli, siinä mielessä, ettei se hävinnyt mihinkään. Tänäkin päivänä, sillä on kysymysmerkki ton naisen kohdalla, millainen ihminen se on, mitä jos olisi ollut hänen kanssa jne. Tästä mä en voinut kauheasti ymmärtää, koska se on ollut kuitenkin vaan joku tuntematon nainen, johon poikaystävälläni ei ollut minkäänlaista yhteyksiä. Miten tuollainen "ohikulkeva" voi jumittua niin pahasti hänen mieleen ja sydämeen? Onko kyseessä rakkautta ensisilmäyksellä? Poikaystäväni sanoi, että voi olla ettei se juuri se nainen sitä kiinnosta, vaan hän on luonut siitä symbolin "mahdollisuuksille" ja "muille kokeiluille", nyt se on vaan ikäänkuin konkreettisoitunut. Tään hetkinen asia ei ole minun mielestäni se nainen, vaan nämä epävarmuudet ja kokeilunhalut muita kohtaan. Mun mielestä poikaystäväni on sen verran naiivi, että se miettii koko ajan sitä, että hän menee ja rällästelee ja sitten häntä varmasti kaduttaa ja haluaa mun luokseni takaisin, koska hänen omien sanojen mukaan, ei varmaan löydy yhtä ihanaa naista kuin mä ja ei varmaan tunne ikinä tällaista yhteenkuuluvuuden tunneta kuin minun kanssani. (kuulostaa hyvin vastarakastuneelta, mutta me ollaan oltu jo 6v yhdessä eikä se tunne ole lähtenyt mihinkään, onha tämä nyt jotain?).

Mä sanoin hänelle pari viikkoa sitten, että olisi hyvä jos se miettisi mitä se oikeasti haluaa. Nyt hänellä on kuukausi aikaa miettiä, koska en halua tätä "ollaanko vai eikö olla" - suhteessa kovin pitkään.
Mä en vaan tiedä, mitä tehdä ihmiselle tai suhteelle, jossa toinen ei halua luopua musta millään (tai ei kykene siihen kun tulee niin iso ikävä ja hänen omien sanojen mukaan, elämä on niin merkityksetön ja tyhjä), mutta silti ei pysty luopumaan myös siitä ajatuksesta, että hän joskus menee ja kokeilee.
Mulle riittäisi tällä hetkellä jos hänen kokeilunhalunsa on vaan ajatus, eikä toteutuksen ajatuksena. Onhan mullakin sellaisia ajatuksia, että jos tämä suhde loppuu joskus, niin sitten voisin kokeilla millaista olisi joidenkin muiden kanssa jne. Mutta mä en todellakaan kelaa, että mä haluisin nyt mennä ja kokeilla ja sitten tulevaisuudessa palata tämän miehen kanssa yhteen kun ulkomaailma kyllästyttää...

Voisi vaikka lähetellä sähköpostia mulle, olisi mukavaa pitää yhteyttä ja kuulla juuri teidän suhteestanen ja sun mielipiteistäsi, koska niin samanlaisissa vaiheissa ollaan oltu. Harvoin muut ymmärtää meidän suhdetta, koska eivät ole olleet ikinä sellaisessa. Monet vähättelevät ja sanovat, että kyllä se siitä. Kyllä sä jonkun paremman löydät. Tuollainen ensirakkaus ei ikinä kestä... jne.
Mailini: [email protected].
Kiitoksia paljon sun kommenteistasi!

Lue lisää

Meki ollaan toistemme ensi rakkaudet. Yhessä oltu 6 vuotta (tällä hetkellä 23,24). Tähän mennessä on menny hyvin, mutta vähän pelottaa että jos jompi kumpi haluaa kokeilla jossain vaiheessa muita. Ei olla kihloissa ja jos oltais menossa niin kyllä mä varmaan tenttaisin että ootko nyt varma että haluat sitoutua muhun loppuelämäksi..

... kirjoitti:

Meki ollaan toistemme ensi rakkaudet. Yhessä oltu 6 vuotta (tällä hetkellä 23,24). Tähän mennessä on menny hyvin, mutta vähän pelottaa että jos jompi kumpi haluaa kokeilla jossain vaiheessa muita. Ei olla kihloissa ja jos oltais menossa niin kyllä mä varmaan tenttaisin että ootko nyt varma että haluat sitoutua muhun loppuelämäksi..

Lue lisää

Tässä tuntee itsensä dinosaurukseksi :) Vaimolleni olin järjestyksessään toinen rakkaus. Itselleni hän oli ja on ensirakkaus. Yhteisiä vuosia 20 ja niistäkin naimisissa 16. Ennen häitä kieltämättä tunsin paniikkia, mutta sekin johtui vain hänen uhkauksestaan järjestää oikeat prinsessahäät :) Itse sitoutuminen ei aiheuttanut mitään ongelmaa, sillä olin hyvin varma itsestäni ja valinnastani. Pystyn luonnollisesti puhumaan varmasti vain omasta puolestani, mutta uskoisin asian olevan molemmin puolin samoin. Ruoho ei vielä koskaan ole ollut niin paljon vihreämpää aidan väärällä puolella, että sen vuoksi olisi annettuja valoja pitänyt rikkoa. Ei mitään syytä, miksi näin ei myös jatkuisi.