Eräs poliittisen elämämme tunteva mies kirjoitti syksyllä 1944, että 1920-luvulla Suomi valitsi bolshevikkien vastaisen rintaman tietoisesti ja ymmärrettävästi pyrkien lähestymään Venäjän muita reunavaltioita, joilla oli samoja pelkoja kuin meillä. Mutta 1930-luvulla kurssi muutettiin, kun oli huomattu, ettei naapurin järjestelmä ollutkaan mikään lyhyt välivaihe.
1932 tehtiin sopimus Neuvostoliiton kanssa ja puolueettomuuteen pyrittiin tosissaan ja siitä oltiin ylpeitä. Erityisesti presidentti Kallion aikana haluttiin luottamusta ja hyviä suhteita. Suomi oli myös valmis taistelemaan Saksaa vastaan, mikäli puolueettomuuttamme olisi loukattu. Ruotsin selän takana, pakotettuna yhdessä sen kanssa, meillä olisi ollut hyvät edellytykset suvereniteetin säilyttämiseen voimakeinoin.
"Siksi Stalinin hyökkäys 1939 voi tulevaisuudessa osoittautua yksinomaan slavistiseksi ekspansiopolitiikaksi, mikä voi viedä koko tarkastelultani pohjan"
Tämän varauksen teki Urho Kaleva Kekkonen takinkääntökirjassaan "Tässä sitä ollaan" (Tammi, 1944) alkaessaan ottaa esille Neuvostoliiton näkökulmaa huomioonottavia aspekteja.
"Dektjarjovin ja Koroljovin" ihailema Kekkonen oli realisti, jonka mielestä suurvalta käytti voimaa, koska sitä ei sitonut yksilömoraali eikä oikeudentunto, vaan suurvallan omat edut olivat sen johtotähti ja aseet sen metodi. Näin tapahtui Saksan ja näin tapahtuisi sekä USA:n että Neuvostoliiton kohdalla. Pieni maa saattoi valita vain politiikan, jossa se selvisi hengissä tuon realiteetin kanssa. Sisäpoliittiset yleistä mielipidettä kosiskelevat näpertelijät olisivat ulkopoliittisesti onnettomuudeksi kansalle.
Nyt ymmärrän, miksi Kekkonen halveksi Tuomiojan ja Halosen kaltaisia idealisteja siinä kuin talvisodan hautoihin henkisesti jääneitä vääryydenkorjaajia: hänestä idealismi oli poliittista alkemiaa ja johti syvään naiviuteen valtiollisesti tulenaroissa asioissa.
1932 tehtiin sopimus Neuvostoliiton kanssa ja puolueettomuuteen pyrittiin tosissaan ja siitä oltiin ylpeitä. Erityisesti presidentti Kallion aikana haluttiin luottamusta ja hyviä suhteita. Suomi oli myös valmis taistelemaan Saksaa vastaan, mikäli puolueettomuuttamme olisi loukattu. Ruotsin selän takana, pakotettuna yhdessä sen kanssa, meillä olisi ollut hyvät edellytykset suvereniteetin säilyttämiseen voimakeinoin.
"Siksi Stalinin hyökkäys 1939 voi tulevaisuudessa osoittautua yksinomaan slavistiseksi ekspansiopolitiikaksi, mikä voi viedä koko tarkastelultani pohjan"
Tämän varauksen teki Urho Kaleva Kekkonen takinkääntökirjassaan "Tässä sitä ollaan" (Tammi, 1944) alkaessaan ottaa esille Neuvostoliiton näkökulmaa huomioonottavia aspekteja.
"Dektjarjovin ja Koroljovin" ihailema Kekkonen oli realisti, jonka mielestä suurvalta käytti voimaa, koska sitä ei sitonut yksilömoraali eikä oikeudentunto, vaan suurvallan omat edut olivat sen johtotähti ja aseet sen metodi. Näin tapahtui Saksan ja näin tapahtuisi sekä USA:n että Neuvostoliiton kohdalla. Pieni maa saattoi valita vain politiikan, jossa se selvisi hengissä tuon realiteetin kanssa. Sisäpoliittiset yleistä mielipidettä kosiskelevat näpertelijät olisivat ulkopoliittisesti onnettomuudeksi kansalle.
Nyt ymmärrän, miksi Kekkonen halveksi Tuomiojan ja Halosen kaltaisia idealisteja siinä kuin talvisodan hautoihin henkisesti jääneitä vääryydenkorjaajia: hänestä idealismi oli poliittista alkemiaa ja johti syvään naiviuteen valtiollisesti tulenaroissa asioissa.
Vastaukset 2
Vanhimmat
Kekkonen oli kauppamies, se ymmärsi että kun N-liitto ajaa etujaan, niin sitä ei moraaliset arvot sido ja silloin näistä asioista voidaan aina käydä kauppaa, palvelus palveluksesta periaatteella, lopullisen sineetin näille idealisteille Kekkonen antoi sillä, että solmi aina suorat suhteet korkeimpaan johtoon ja näin sivuutti koko puolueorgansiaation poliittisene tavoitteineen, mitä niillä oli, jäljelle jäivät vain valtion edut joita hoidettiin näiden turvallisuuspalveluiden kautta.
Selvästi näin oli. Mielenkiintoisin havainto oli kuitenkin se, miten voimallisesti Kekkonen ylisti 1930-luvun puolueettomuuspolitiikkaa, ja sanoi sodan olleen todellinen yllätys poliitikoille. Sotilaille se ei sitä ollut, koska heidän silmiään ei idealismi sumentanut. Kekkonen ei lähde juuri tehdyn aselevon jälkeen 1944 hakemaan Stalinille oikeutta, vaan näkee Neuvostoliiton ikään kuin vaarallisena arvaamattomana voimana, jonka kanssa on pakko jotenkin "skulata" vaikka ei yhtään tekisi mieli.
Vasta 1960-1970-luvuilla suomalaiset perässähiihtäjät nöyristelivät itsensä ulos sankarikansan roolista. Samalla katosi neuvostoliittolaisten kunnioitus.