Tie (The road, 2009)

Sori. Mahdollisia spoilereita.

Menetetty Maa sai minut odottamaan innolla Cormac McCarthyn kirjaa Tie ja jumpe ja jukolauta, sehän nousikin parhaimmaksi fiktiokirjaksi jonka olen lukenut 2000-luvun aikana.

Pyrin elokuvaa katsoessani unohtamaan kirjan ja en siis rupea suuremmin vertailemaan näiden kahden mahdollisia eroja. Todettakoon kuitenkin että jos piti kirjasta niin pitänee elokuvasta, sillä tunnelma on onnistuttu siirtämään elokuvaan juuri siten miten pitääkin.

Jotain on tapahtunut. Lopputulos on kuitenkin se että elämme eräänlaisessa maailmanlopun tunnelmissa jossa metsät ovat palaneet, maa on mustaa ja taivaalta sataa tuhkaa.
Liharuoka löytyy harvoista jäljellä olevista ihmisistä ja kasvissyöjät ovat kuolleet sukupuuttoon ja aikaa sitten.
Isä (Viggo Mortensen) ja Poika (Kodi Smit-McPhee) kulkevat pitkin tuhoututta maailmaa, määränpäänään vain ylimalkaisesti todettu etelä.
Poika on vielä jokseekin sinisilmäisen luottavainen ihmisten ja maailman hyvyyteen, kun Isä ei oikeastaan usko minkäänlaiseen pelastukseen.
Vaikka Isä ei näekään tulevaisuutta pidemmälle kuin kuolleen maan läheisyys, niin hän kuitenkin rakastaa poikaansa ja tahtoo antaa tämän pitää jonkinlaisen lapsuuden vielä jonkin aikaa, vaikka koettaakin saada poikansa ymmärtämään maailman raadollisuus.
Muita ihmisraunioita vältellään mahdollisuuksien mukaan, sillä kindness of strangers on tuntematon käsite silloin kun vastaatulevat tahtovat kukin tappaa sinut, ryöstää sinut ja jos onni on myötä, niin myös syödä sinut.
Muutamaan otteseen näemme myös Isän kokemia takaumia ajasta jolloin Poika oli vasta vaimon (Charlize Theron) kirjaimellisesti sisäistämänä, mutta mitään elämän onnea ei näissä paremmissakaan ajoissa ole tarjolla.
Isä kuolee jättäen Pojan yksin.
Kun kaikki tuntuu olevan lopullisesti menetetty, kohtaa Poika miehen (Guy Pearce) joka perheensä kanssa oli jo tovin seurannut Isää ja Poikaa ja heidän luotaan Poika löytää jatkoa elämään.

Elokuva on äärimmäisen vähäpuheinen ja -eleinen, mutta kirjaan verrattuna se on äänekäs kuin Kiljusen Herrasväki, mutta jos elokuvana yleisesti kyseessä on lähes mykkäelokuva. Siispä he jotka eivät suosi elokuvamaussaan teoksia kuten Paris, Texas, niin Tie saattaa vaikuttaa pitkäveteiseltä.
Uskokaa pois, se on kaikkea muuta kuin pitkäveteinen, mutta ajattelin mainita tuon siksi että tottumattomille se taatusti esittäytyy jopa tylsänä.

Tien kuollut ja lohduton maailma on luotu hienosti sanotusti pieteetillä ja esiintyjien maailman lyömää tunnetilaa korostaa loistavasti Nick Caven ja Warren Ellisin surumielinen musiikki. Siispä valmistautukaa emotionaalisesti rankkaan reissuun jossa edes lopun lohduntuoja ei kerro mitään mahdollisuuksista selviytyä matkan jatkuessa, vaan toimii pienenä hetkellisenä lämmön tuojana.
Silti elokuva ei missään nimessä tunnu pelkältä murheelta, sillä samoin kuten esimerkiksi Million Dollar Babyssa, elokuvan melankolisuus on täydellisesti perusteltua eikä tunnu päälleliimatulta.

Charlize Theron tuntui olevan hiukan turha, johtuen siitä että hänen roolinsa takaumissa oli jotenkin lihaton verrattuna tuhon jälkeisiin esiintymisiin. Ei hänkään huono ollut, mutta takaumat olivat mielestäni muutenkin tarpeettomia sillä ne eivät kertoneet mitään oleellista nykyhetkestä ja enkä olisi halunnut kuullakaan pohjaa siitä miten tähän päädyttiin. Selittämättömyys on huomattavasti tehokkaampaa kuin se että Leatherface sahaa ihmisiä halki koska sai potkut töistään.

Smit-McPhee oli hänjonka pelkäsin olevan heikoin lenkki, mutta en siksi että olisin ajatellut hänen kykyjen olevan nuoruudesta johtuen olemattomat, vaan pelkäsin oikeastaan että hänestä tehdään liiankin aikuismainen (vrt. Haley Joel Osment.) Mutta Hillcoat sai Smit-McPheesta esille sopivan aikuisen ja lapsen välimuodon. Smit-McPhee oli varsin sopiva vastanäyttelijä Mortensenille jonka lommoiset kasvot ja asenne olivat täydellisiä.

Todellinen nautinto tulee sivuosista joissa Michael K. Williams ja Guy Pearce pääsevät osoittamaan mitä näytteleminen voi olla parhaimmillaan. Ja hitto vie, jos Robert Duvallin vierailu ei saa ylistämään Zeusta ja Odinia, niin ei sitten kukaan.

Tie on loistavasti näytelty, loistavasti lavastettu ja hyvä on,,, loistavasti ohjattu maailmantuhokuvaus jossa positiivista ja yllättävän tuoretta on jopa se, että tämän maailman ihmiset eivät pukeudu piikkeihin tai pölykapseleihin.

**** / *****