Tajusin tässä yksi päivä itsestäni erään todella järkyttävän asian jota en oo kunnolla ennen tiedostanut: en kykene kiintymään mihinkään. Kukaan ihminen elämässäni ei ole korvaamaton, monien kanssa on välit mennyt poikki mutta ei ole surettanut. Kyllästyn ihmisiin todella nopeasti ja monesti oko hiljalleen kuihdutan välit yhteyttä pitämättä tai kehitän jonkun typerän riidan jonka perustella saa katkaistua välit. Tunnen kyllä paljon ihmisiä, mutta ne ovat hyvän päivän tuttuja joita näkee kerran vuodessa ja yhteyden pitäminen on pintapuolista. Läheisimpiä kavereita (ollaan siis iso ja tiivis porukka) olen sietänyt suuremmitta ongelmitta nyt noin 8kk ja kurkku tulin täyteen, olen muuttamassa parin tunnin ajomatkan päähän heistä ja aloitan taas uudestaan. Sisi ei, en muuta pelkästään sen takia että kylästyn heihin mutta kyllä se muton päättäminen on helppoa kun meni sopivasti ennen päätöksen tekoa hermot näihin kavereihin.
Olen 21vuotias ja en ole ikinä eläissäni seurustellut. Parilla treffeillä kävin yhdessä vaiheessa mutta en ole ikinä kokenut itseäni seurustelijaksi. Minua ärsyttää ajatus että pitäisi olla jotenkin sidoksissa toiseen ihmiseen, ja koko ajan olla jonkun kyljessä. Ahdistaa koko ajattelu että edes yrittäisin alkaa taas deittailemaan, ei kiinnosta. Ongelmani ei siis ole tutustua uusin ihmisiin. Tutustun kyllä ja saan ystäviä. Ystävien pitäminen tulee vaikeaksi siinä vaiheessa kun keksin heistä jonkin isomman tai suuremman tavan joka alkaa suuresti ärsyttämään ja katkaisen välit.
Nyt alkoi sitten ahdistamaan kun tajusin että haluaisin kyllä parisuhteen, omakotitalon maalla ja paljon lemmikeitä. En kuitenkaan osaa kuvitella lapsia, en olisi hyvä äiti oman lapsuudenkokemukseni perusteella. Haluaisin siis parisuhteen ja aviomiehen, mutta oikeastaan enemmän talouden vuoksi, tulisi halvemmaksi jakaa menot.
Tiedän että kuulostaa kamalalta ja tunteettomalta. En ole ikinä eläissäni sanonut rakastavani mitään, enkä koe ikinä mitään rakastaneeni (paitsi koiraani joka kuoli). Toisaalta kuitenkin katson lällyleffoja ja haaveilen rakkaudesta, voi kun se olisi totta. Realistisemmalta kannalta kuitenkin uskon että tulen viettämään elämäni yksin.
Kysynkin: olenko yksin vai onko muita samanlaisia? Miten voisin alkaa muuttamaan asennettani?
Olen 21vuotias ja en ole ikinä eläissäni seurustellut. Parilla treffeillä kävin yhdessä vaiheessa mutta en ole ikinä kokenut itseäni seurustelijaksi. Minua ärsyttää ajatus että pitäisi olla jotenkin sidoksissa toiseen ihmiseen, ja koko ajan olla jonkun kyljessä. Ahdistaa koko ajattelu että edes yrittäisin alkaa taas deittailemaan, ei kiinnosta. Ongelmani ei siis ole tutustua uusin ihmisiin. Tutustun kyllä ja saan ystäviä. Ystävien pitäminen tulee vaikeaksi siinä vaiheessa kun keksin heistä jonkin isomman tai suuremman tavan joka alkaa suuresti ärsyttämään ja katkaisen välit.
Nyt alkoi sitten ahdistamaan kun tajusin että haluaisin kyllä parisuhteen, omakotitalon maalla ja paljon lemmikeitä. En kuitenkaan osaa kuvitella lapsia, en olisi hyvä äiti oman lapsuudenkokemukseni perusteella. Haluaisin siis parisuhteen ja aviomiehen, mutta oikeastaan enemmän talouden vuoksi, tulisi halvemmaksi jakaa menot.
Tiedän että kuulostaa kamalalta ja tunteettomalta. En ole ikinä eläissäni sanonut rakastavani mitään, enkä koe ikinä mitään rakastaneeni (paitsi koiraani joka kuoli). Toisaalta kuitenkin katson lällyleffoja ja haaveilen rakkaudesta, voi kun se olisi totta. Realistisemmalta kannalta kuitenkin uskon että tulen viettämään elämäni yksin.
Kysynkin: olenko yksin vai onko muita samanlaisia? Miten voisin alkaa muuttamaan asennettani?
Vastaukset 9
Vanhimmat
Aika samantyyppisestä ongelmasta kärsin itsekin. Minua alkaa ärsyttämään joku ominaisuus melkein kaikissa ihmisissä. Tällaisia ominaisuuksia mm. ylimielisyys, luulee tietävänsä kaiken... jotenkin vaan aina alkaa ottamaan päähän niin suunnattomasti jonkun vastaavan asian takia. Sitten en pidä yhteyttä enkä kerro mitään syytä siihen. En ole siis "ystävänä" kummoinen. Lisäksi olen vain harvoin ollut oikeasti kiinnostunut muiden tekemisistä: esim. jauhan small talkkia, mutta vain siksi että se kuuluu tapoihin, en siksi että minua välttämättä kiinnostaisi ko. henkilön tekemiset/mielipide (=keskustelu ei tule luontaisesti). En myöskään ole koskaan kokenut rakastavani ketään tai mitään muuta kuin aikoinaan kissaamme. Kaikissa hautajaisissa minua on lähinnä ärsyttänyt se, että aika menee hukkaan istumalla siellä. En tuntenut oikeastaan mitään silloinkaan, kun äitini kertoi vakavasta sairaudestaan. Kai tämä kaikki on peräisin sekopäisestä perheestäni. Isäni oli täys narsisti ja varmaan monia muitakin persoonallisuushäiriöitä löytyi. Perheessämme ei muutenkaan koskaan osoitettu rakkautta, iloa tai mitään muutakaan "normaalia" tunnetta, ainoastaan vittuiltiin toisille.
Pärjäisin muuten hyvin ilman muita ihmisiä, mutta sinun tavoin tunnen valitettavasti läheisyyden kaipuuta. Se tunne on herännyt tässä viimeisen vuoden aikana. Siksi haluaisin parisuhteen, mutta se parisuhde vaikuttaa mahdottomuudelta. En myöskään voisi kuvitella hankkivani lapsia. Tämä on taas näitä evoluution suuria typeryyksiä. Miksi ihmisen, joka on (sosiaalisilta) ominaisuuksiltaan täysin "hullu", täytyy tuntea läheisyyden kaipuuta?
En todellakaan haluaisi, että asiat ovat näin enkä missään mielessä ole ylpeä siitä, miten tunnepuoleni (tai mikä lie koneisto) toimii. Kirjoitin vain oman kokemukseni realistisesti. Minullakin siis ikää 21-vuotta ja suurella todennäköisyydellä elän elämäni loppuun yksinäisenä miehenä.
Samoja tuntemuksia. Ikä 22v....
Lapsia en halua, ihmiset ei kiinnosta, enkä ymmärrä miksi pitäisi jauhaa jotain turhaa paskaa, turhanpäiväisistä asioista, turhanpäiväisten ihmisten kanssa. yms..
Sama juttu täälläkin. En ole tuntenut mitään, vaikka olen menettänyt monta pidenpiaikaista kaveria. Jotenkin ihmiset ei merkitse minulle mitään. Sen sijaan saatan itkeä, jos esine menee rikki ja monet esineet merkkaavat minulle ihmisiä enemmän. Samoin minuun sattuu, jos näen eläimen kärsivän, ihmisistä en juurikaan piittaa. En tiedä osaanko aidosti rakastaakkaan ketään,v aikka uskon rakastavani miesystävääni. Kuitenkin vihapäissäni voin sanoa hänelle mitä vain ja sen hetken vihaan häntä syvästi. En myöskään itke hautajaisissa ja en tunne mitään, jos näen ihmisen huonokuntoisena jossain televisiossa esim. Säälin kyllä katulapsia yms. tommosia, mutta toisaalta voin tuntea sääliä myös jotain rikollista kohtaan ja jollain tapaa tuntea ymmärrystä hänen teoistaan. Aika pitkälle inhoan ihmisiä ja en edes kaipaa heidän läheisyyttään. Minulle vain harvat ihmiset on tärkeitä ja en kaipaa juurikaan ihmisten seuraa. Useimmiten kyllästyn kavereiden seuraan jo muutaman tunnin kuluessa ja haluan lähteä kotiin. En tiedä olisinko persoonallisusuhäiriöinen, ainakin lievästi. Vanhempani ovat erittäin narsistisia myös ja en ole saanut juurikaan rakkautta ja lämpöä osakseni. Ehkä siksi olen tämmöinen tunnevammainen tapaus. En kuitenkaan ole täysin empatiakyvytön, mutta empatiaa heruu vain todella harvoille ja niille joilla on asiat oikeasti pahasti. Säälin koulukiusattuja, raiskattuja, hyväksikäytettyjä, mielisairaita, yms.. Mutta en tavallisia ihmisiä joille on tapahtunut jotain negatiivista. Olen kai outo tapaus...
Hienoa kuulla etten ole yksin.
Vaikuttaa monella olevan samaa taustaa. Isäni oli melko narsistinen ja autoritäärinen kasvatuksen suhteen. Hän oli talon isäntä jota kunnioitettiin ja kuunneltiin ja hän määräsi kaiken. Hän ei ollut koskaa minkään suhteen väärässä. Perheessäni ei koskaan näytetty tai sanottu mitään välittämistä toisista, naurettin kyllä ja vitsailtiinkin eli ei oltu aina otsa kurtussa mutta paljon myös huudettiin, kiroiltiin ja nimiteltiin.
Pikkuveljeni on normaali, on laittanut kodin pystyyn tyttöystävänsä kanssa ja ovat olleet jo kauan yhdessä. Isoveljeni taas tuntuu olevan kuin minä, on sanonutkin minulle ettei häntä oikeen seurustelu tunnu kiinnostavan.
En tiedä sitten pitäisikö tästä johonkin hemmetin terapiaan lähtee oloansa purkamaan, jos vaikka "parantuisi". Koska toisaalta tuntuu olevan prkleen vaikeaa että haaveilen tosiaan siitä omasta omakotitalosta maalla, paljon omaa pihaa ja tosiaan haluan paljon koiria. Lapsia en ole ikinä halunnut enkä tosiaan olisi oman äitini mallin mukaan hyvä äiti. Eläimistä pidän suuresti ja kiinnyinkin omaan koiraani, miksi en ihmisiin?!
Täytyypä tässäkin kertoa loistava esimerkki ongelmastani: eräs miehistä jonka kanssa kävin parilla treffeillä, hylkäsin sen takia että hän hengitti nenän kautta liian raskaasti ja liian kuuluvasti. Tämä laittaa itsenikin jälkeenpäin nauramaan, olipas raskas syy välien katkaisuun, mutta silloin tuntui todella oleelliselta ongelmalta.
Kaveri jolle pohdin itekseni asiaa pintapuolisesti; sanoin vain sitä, että rikon välit kavereihin nopeasti. Kaeri ehdotti "parannuskeinona" sitä, että siinä vaiheessa kun ihmiseen alkaa kyllästymään täytyy pakottaa itsensä tietoisesti pitämään välit. En kuitenkaan tiedä kuinka realistista tämäkään on ja pystynkö siihen. Nykyiseen porukkaan tosiaan mennyt hermot niin ruhtinaallisesti että ei haittaisi vaikka heistä ei enää kuulisi mitään.
Nyt kysyisinkin siis enemmän sitä, haluatteko te muut "parantua" tästä? Jos kyllä, miten ihmeessä se tehdään?!
Tuttua juttua..
Isäni oli narsisti, äitini masentunut alkoholisti ja ilmeisesti jonkin sortin pers.härönen myös.
Mulla ei oo seurustelu se ongelma. Oon avoliitossakin ollu, ja pariin otteeseen seurustellu ja vähemmän vakavia säätöjä on ollu paljon, joihin oon sitte syystä tai toisesta kyllästynyt.
Katkon myös välit nopeasti jos jostain syystä toinen osottautuu kusipääksi.
Haluanko parantua? En oikeestaan. En usko, että niitä tunteita mistään tulee jos niitä ei pahemmin oo ollukkaan. Oon kuitenkin alottanu terapian muiden syiden vuoksi, kuten väkivaltasuuen, masennuksen, keskittymiskyky, muisti-ongelmien ja lievän sosiaalifobian takia....
ja ennen kaikkea siks, että sais vihdoin hommattua ammatin, ku mulla nuo koulut tuppaa jäämään aina kesken.
Oon muuten aina pitäny itteeni jotenki tunteellisena tapauksena mutta jossain vaiheessa huomasin että mun käsitys tunteellisuudesta on aika ristiriiassa mun tekojen kans.
Toinen vanhemmista ku kuoli, tuntu että pitää väkisin pusertaa itkua, vaikka hyvissä väleissä oltiinki aina. Yksinkertaseksi siksi, että koska se "kuuluu asiaan". Seuraavana päivänä jo nauroin kippurassa joillekin idiooteille vitseille, enkä sen koommin oo sureskellu ellen sitte puuduttanu itteeni viinalla..
Välillä tuntuu että tunnen jotain vahvasti ja saan jopa silmätki vuotamaan mutta sekunnissa voin taas olla hyvällä päällä. Kiinnostas kyllä tietää mitä tää on, masennusta ADHD:tä vaiko pers.häröä..eiköhä se terapiassa aikanaan selviä.
Kysyit miten parantuminen tehään.
No meet terapiaan käyt läpi kaikki elämäs paskimmat asiat, kärsit, ja jossain vaiheessa alkaa helpottaa tai ainaki pitäs. Jos kyse on tunnelukoista, nii eiköhä ne terapiassa aukia. Jos per.häröstä, voipi olla vähä hankalampi homma....
En itse usko ainakaan terapiaan parannuskeinona. Lisäksi terapia söisi varmaan uskomattoman paljon aikaa ja rahaa: olen mielummin tällainen. Kai sitä voisi kanssa yrittää muuttaa omaa ajatteluaan. En vain usko, että "pakottaminenkaan" tuottaisi tuloksia. Jotenkin sellainen mututuntuma, että tämä ominaisuus on melko "syvällä" integroituneena persoonallisuuteen.
Aion siis vain hyväksyä tilanteen sellaisena kuin se on. Jos aika tai jokin muu auttaa, hyvä. Pitää vain yrittää keksiä jotain muuta puuhaa tähän elämään. Valitettavasti esim. työelämässä sosiaalisuus ja "sosiaalinen älykkyys" ovat tutkimustenkin mukaan ominaisuuksia, jotka parantavat urakehitystä. Se tässä harmittaakin, että älyä ja terävyyttä minulta mielestäny löytyy elämässä (taloudellisesti ja urakehityksellisesti) menestymiseen, mutta persoonallisuuteni vuoksi en saa parasta irti itsestäni kyseisillä alueilla. Luulen, että parisuhteen kaipuu johtuu aika pitkälti tästä yhteiskunnastakin: onhan "käytäntönä" elämässä parisuhde eikä ikisinkkuus.
Ehkäpä sä et ole vielä valmis parisuhteeseen. Mun mielestän sun ei kannattaisikaan asettaa pakkoa itsellesi, jos et pysty olemaan lähellä toista ihmistä. Ehkäpä sä et tiedä vielä mitä elämältäsi haluat. Sun olis hyvä olla sinut itsesi kanssa ennen kuin löydät naisen rinnallesi. Sähän olet aika nuori. Ei elämää voi suunnitella liian tarkkaan. Jotkut löytävät kumppaninsa parikymppisena toiset vaikka nelikymppisenä.
Nii siis miehen jos mulle tarkotit ;) Mut siis joo, tuntuu että kyllähän tässä on aikaa mut silti ahistaa ku tuntuu että aikaa ei oo tarpeeks. Ja juu, elämän kans oon niin hukassa ku vaan voi olla. Ei mitään hajua mitä sitä elämällä haluaa tehä ja neki mitä haluais ehkä tehä on mulle mahdottomuuksia.
Kyllä minä oonki sinut itteni kanssa, se ei nyt ole se ongelma. Minä oon kyllä sinut itteni kans ja viihyn nahoissani, en vaan voi sietää muita ihmisiä kovin kauaa :D Se se pääongelma on.
Tiedän että viimeisestä kommentista on vähän aikaa (yli 2 vuotta) =DDD Mutta jotenkin mun oli pakko kommentoida =O Lösin sun sivunki muuten ihavaa ku googlesta etin onko asennevamma yhdys sana =D (kyllä tällänen täällä päin ) Itse en ole ikinä kokenut mitään tämän kaltaista ja teidän tilanne sai minut todella mitettimään ihmisiä yleensä. Kun puhuit tuossa siitä että haluaist kodin ja miehen ja yms. kuluja vähentämään, niin minusta tuollaiseen kannattaa enemmänki etsiä saman henkinen ihminen tai kenties joki aivan muu. Nuo ongelmat joita listasit eivät ole ongelmia jos niistä ei sellaisia tee, etkä sinä muutu jos et sitä halua. Jos te haluatte löytää ihmisiä jota kestätte etsikää ja ehkä kannattaa pysyä poissa normeista ja keskittyä etsimään porukkaa joka voi yhtyä sun mielipiteisiin. Mun äiti opetti mulle yhen aivan mahtavan neuvon "Tyhmiä ihmisiä on aina, eikä niistä kannata välittää". Teijän tilanne ei aluksikaan oo luultavasti niin paha kun luulette ja se vois olla paljon pahemmin. Hypätkää ulos normeista ja kokeilkaa jotain uutta niin ehkä se elämäkin lähtee parempaa päin