perfektionismi

Moi
Mä olen perfektionisti ja se näkyy mun elämässä ja arjessa aika selvästi. Mun täytyy tehdä tekemiseni aina kamalalla huolella, mun on tosi vaikea tehdä mitään "kunhan nyt jotenkin"-tyyliin tai tehdä vain osa jostakin hommasta.
Mun on pakko tehdä koko homma yhdeltä istumalta alusta loppuun niin hyvin kuin pystyn. Se on tosi uuvuttavaa ja täydellisen tuloksen vastana mun perfektionismi myöskin johtaa siihen että en tee ollenkaan. Asetan itselleni niin korkeat tavoitteet että lannistun jo ennen aloittamistakin ja tämä koskee ihan kaikkia arjen tehtäviäni.
Perfektionismi ei tietenkään aina mee tämmöseksi. Ihminen voi olla perfektionisti ilman että se erityisesti haittaa elämää.
Jopa hampaiden harjaaminen menee mulla liiallisuuksiin. Poikaystävä huutaa yleensä kesken harjaamisen että eikö toi jo riitä, harjaat hampaas ja ikenes paskaksi! Mun on vaan pakko harjata ja harjata kunnes oon varma että hampaat on täysin puhtaat. Poikaystävä onkin mitannut aikaa ja mulla menee helposti 15-20 minuuttia hampaiden harjaamiseen ja tuloksena onkin usein kipeiksi hankautuneet ikenet.
Siivous on toinen hyvä esimerkki. Meillä on nykyään tosi paskasta koska en saa aloitettua mitään. Mutta kun aloitan niin en voi lopettaa ja kaikki pitää puunata hirveen tarkkaan. Vaikka mun olis alunperin pitänyt vaan tiskata niin kesken tiskaamisen jo musta alkaa tuntua että mun pitäis myös imuroida, luututa, vaihtaa lakanat ja jos ne aion tehdä niin mun täytyy myös kopistella matot ja peitot ja tyynyt. Ja sit se lista vaan kasvaa ja lopetan vasta kun oon tehnyt kaiken tai kun oon niin sippi että nukahdan luutu kourassa. Sit oon yliväsynyt seuraavina/seuraana päivänä enkä oikeestaan kykene sitten tekemään muuta kuin vaan lepäämään.
Ja kaikki nämä vaatimukset saa mut myös tuntemaan huonoa omaatuntoa tai ahdistusta jos en ole tehnyt tehtäviäni täydellisesti tarkasti tai kokonaan tai varsinkin jos en oo ollenkaan kyennyt niitä tekemään.
Ulos on vaikea lähteä jos en ensin ole käynyt suihkussa ja muutenkin laittautunut viimeisen päälle valmiiksi. Monesti myöhästyn koska jään miettimään mitä kaikkea muuta mun pitäis tehdä ennen lähtöä tai mihin kaikkeen mun pitäis varautua. On tosi vaikea vaan aloittaa mitään tai lähteä jonnekin ilman että kaikkeen täytyy varautua ja kaikki pitäis suunnitella. :(

Tosta selityksestä varmaan jo tajuaa idean. Kaikki menee liiallisuuksiin ja liiallisuudesta seuraa ylirasitysta, lamaannusta ja ahdistusta.

Mun perfektionismi on joko syy tai seuraus mun masennukseen, syömishäiriöön ja sosiaalistentilanteidenpelkoon, mitkä mulle on diagnosoitu ja joita mulla hoidetaan sekä terapialla, masennuslääkkeillä ja rauhoittavilla. Terapiassa ollaan mietitty tapoja madaltaa mun vaatimustasoa ja päästä perfektionismista eroon ja yks tapa mikä tehoaa hitaasti mutta hyvin on yksinkertaisesti ensin tiedostaa milloin vaatii liikaa ja sit tietoisesti yrittää esim. jättää joku homma puolitiehen. Siitä sitä pikkuhiljaa oon alkanu tajuta ettei maailma kaadu vaikka keskeyttäisinkin jonkun homman puolitiehen tai tekisin sen summittaisesti. Sit oon pakottanut itseni ulos räjähtäneen näköisenä ja pakottanut itteni unohtamaan sen miltä näytän tai mitä muut musta ajattelee. Oon opetellut ajattelemaan että "Haistakoon nenänsänyrpistelijät paskan! Mähän saan näyttää hirveeltä missä mua huvittaa, saan tehdä huonoo jälkee ja saan olla laiska jos mua huvittaa!"

Perfektionismi mun käsittääkseni kulkee käsikädessä huonon itsetunnon kanssa. Tekemällä hyvin sitä jotenkin uskottelee itselleen että on itsekin hyvä. (Pitäis osata uskoa se kyllä muutenkin kuin pyrkimällä ihmesuorituksiin. ) Siks suosittelenkin että yrität kans hyväksyä itses sellaisena kuin olet, uskoa että oot yhtä hyvä kuin muutkin ja sulla on samat oikeudet olla mitä oot ja mitä haluat olla kuin muillakin. Onnistumisten kautta yleensä itsetunto paranee. Älä aseta tavoitteita liian korkealle, koska ihmisolennolla on rajansa onnistumiskyvyssä. Pienetkin onnistumiset voi kohentaa itsevarmuutta ja kuvaa itsestä. :) Yritä tietoisesti madaltaa vaatimuksias. Mulla tällanen ajattelu ja toiminta on vähä vähältä auttanut. Ja se myös että muistaa että Minulla on oikeus, auttaa myös. Voi olla vaikeaa pakottaa itsensä madaltamaan kynnyksiään kun on tottunut siihen että pitää nostaa kynnyksiään ja jatkuvasti lyödä itsensä, mutta se on pakko tehdä jos haluaa olla onnellinen.

Viestistäsi ei mielestäni käynyt ilmi, että olisit neuroottinen perfektionisti, enkä nää ongelmasi ylipäätään olevan se, vaan mm. huono itsetunto ja siitä johtuva masennus. Tunnolliset ihmiset pyrkivät yleensä täydellisyyteen, ja saavat tyydystä siitä, mikä ei ole huono asia. Täydellisyyden tavoittelu ei ole huono juttu aina, vaan positiivisessa mielessä se on voimavara ja energian antaja. Näkisin, että sinun ongelmasi taustalla on itsetuntoasi heikentävä tekijä, joka on aiheuttanut sinulle masennusta ja neuroottista ylisuorittamista, jolla pyrit kompensoimaan heikkoa itsetunoasi.

Kirjoitin juuri pitkän tekstin, mutta koska se ei ollut hyvin kirjoitettu eikä kuvannut täydellisesti ajatuksiani pyyhin kaikki pois.

kuule oo ylpee itestäs, niin mäkin oon ei ihminen olis ikinä päässyt kuuhun tai löytänyt antimateriaa jos kukaan ei pyrkis täydellisyyteen maailma on täydellinen eikä sen tavoittelemisessa ole mitään väärää ja muistappa vielä olevas osa maailmaa

Itse en oikeastaan koskaan ole (nykyhetkeä lukuunottamatta) ajatellut omaavani perfektionistisia piirteitä. Havahduin tutkimaan asiaa enemmän, kuin useammat ystäväni väittivät minun olevan perfektionisti (olen saanut kuulla palautetta mm. ainaisesta pikkutarkkuudestani, kirjoittaessani pilkunviilauksesta ja yleisestikin kaikkien mahdollisten virheiden välttelemisestä yms., jotka ystäväni luokittelivat perfektionistisiksi ominaisuuksiksi). En kuitenkaan koskaan ole kokenut olevani ns. "stereotyyppinen perfektionisti" (en ole saanut ikinä kymppejä kokeista, en loista kaikilla elämäni osa-alueilla) enkä edelleenkään koe täyttäväni kriteerejä, jotka perfektionistille itse olen määritellyt ominaisiksi.

Kuitenkin käyttäytymistäni leimaa jatkuva epäonnistumisen ja virheiden tekemisen pelko sekä tarve tehdä kaikki täydellisesti (tai sen vastakohtana jättää kaikki tekemättä, luovuttaa - "kaikki tai ei mitään" -ajattelu). Usein epäonnistumisen pelko kasvaa niin suureksi, etten kykene aloittamaan vaadittuja tehtäviä, kun en tiedä täydellistä/oikeaa tapaa toteuttaa niitä ja koen, etten kuitenkaan koskaan voi saavuttaa (kenties korkeita) tavoitteitani. Tämä näkyy esimerkiksi taidetta luodessa; vaikka luovana ihmisenä rakastan piirtämistä ja kaikenlaista taiteilua, jätän usein projektini kesken tai en edes aloita niitä, sillä pelkään epäonnistumista ja virheitä. Pelkään, että muut tuomitsevat työni virheellisiksi, epäonnistuneiksi. Olen paljon mielummin luovuttaja, joka ei ole käyttänyt potentiaaliaan, kuin täysin epäonnistunut potentiaaliton "paska" (anteeksi kielenkäyttöni!). Koen epäonnistuessani aivan missä tahansa (usein kuitenkin itselleni tärkeissä asioissa) olevani epäonnistunut ihmisenä, määritän itseni siis suoritusteni ja onnistumisieni perusteella. Esim. olen aina ollut hyvä oppilas, mutta lukiossa numeroni laskivatkin yhtäkkiä (en jaksanut opiskella/uuvuin tavoitellessani ysejä ja kymppejä, joita en koskaan kuitenkaan saanut) ja koin itseni täydellisen epäonnistuneeksi, huonoksi ja arvottomaksi ihmiseksi, joka ei osaa mitään, eikä ole missään tarpeeksi hyvä.

Huomasin myös, että omaan kaikki negatiivisen perfektionismin piirteet: viivyttely, epäonnistumisen pelko, virheiden tekemisen välttely, "kaikki tai ei mitään" -ajattelu yms. Perfektionismi (jos minulla sitä edes on, en edelleenkään oikein usko? - ennemminkin puhuisin epäonnistumisen pelosta, joka on vain kasvanut liian suureksi ylittää) on siis lähes pelkästään negatiivista, uuvuttavaa ja neuroottista - ei positiivista, palkitsevaa omien lähes täydellisten tavoitteiden saavuttamista.

On hassua, kuinka tavallaan tiedän, että minulla olisi potentiaalia saavuttaa korkeatkin tavoitteeni tai ainakin edes osan niistä. Silloin kun olen vakaasti päättänyt toimia omien ajattelutapojeni ja käyttäytymismallieni vastaisesti, olen onnistunut ja oikeasti saavuttanut tavoitteeni (esim. kokeesta 9½ tms.). Kuitenkin tulkitsen nämäkin onnistumiset vain sattumaksi. Ehkä opettaja oli tällä kertaa vain hieman armollisempi? Ehkä onnistuin vain, koska kokeessa oli helppoja kysymyksiä? En osaa näistä harvoistakaan onnistumisista tuntea aitoa iloa, ja ajattelen: "Miten ihmeessä sain näin hyvän arvosanan? En edes ansaitse sitä, sillä tutkielmassani/esseessäni oli pari aivan naurettavaa kirjoitusvirhettä (esim. tietokoneella vahingossa tehty näppäilyvirhe, sanasta puuttuu yksi kirjain tms.).".

Tuttua kauraa chloeee ja muut.... En uskalla kirjoittaa pitkää viestiä, koska se ei kuitenkaan olisi riittävän hyvä. ;)

Nyt olen kuitenkin tullut elämässäni siihen pisteeseen, että tämä ei voi jatkua. Olen tulossa hulluksi ylioppilaskirjoitusten kanssa, alan lipsua syömishäiriöön ja masentunut olo jatkuu sitkeästi, itsetuhoisuus nostaa päätään ajoittain. Yksin voisinkin tuhota itseni tällä tavalla, mutta olen viemässä parisuhdetta mennessäni. En halua sen tapahtuvan.

Kaikista hassuin perfektionistien ajatusvinoutumista on mustavalkoisuus, kaikki tai ei mitään -ajattelu, joka itselläni näkyy selvimmin koulussa. Kasit hävettää, ysitkin vähän, kympit tuottaa satunnaisesti iloa, mutta sekin loppuu lyhyeen kunhan selitän itselleni, että "se on VAIN lyhyt ranska/matikka", "koe ei ollut kovinkaan vaikea" tai "kaikki nyt saa hyviä numeroita".

Mutta mikä onkaan kahdeksikon sanallinen vastine? 'Hyvä'. Miksi minulle ei riitä 'hyvä'?

Olen päättänyt alkaa syleillä keskinkertaisuutta. Kirjoitin päiväkirjaani: "olen tästä lähtien kasin tyttö. Ulkonäköni on kasi, olen koulussa kasi, harrastuksissa olen kasi, parisuhteeni on kasi, piirrustukseni ovat kaseja, maalaukseni ovat kaseja. Välillä vaikka seiskoja ja kutosiakin; vitosia, jos pää antaa periksi. Olen tavallinen."

(Huomaa kyllä, miten koulun arvosana-asteikko on syöpynyt päähäni jokaisen elämän osa-alueen vartijaksi) Kirosanoja kenelle tahansa perfektionistille. Mutta minua hymyilyttää, kun luen tuon sivun. Se on lapsellisesti kirjoitettu, se on kuvottavasti koko maailmankuvani vastainen - mutta en muista, milloin viimeksi olisin hymyillyt jollekin tuotokselleni. Välillä tuntuu siltä, että voisin jopa ottaa kontaktia muihin ihmisiin - nyt kun ei enää tarvitse pitää teennäistä etäisyyttä ja leikkiä, toivoa, että olisin parempi kuin he. Ajoittain jopa tuntuu siltä, että luovuuteni alkaa heräillä. Että en enää olisikaan pakkojen vanki. Että voisin vaikka nauttia.

Taidan vihdoin olla valmis vaihtamaan erinomaisen itseinhon keskinkertaisuuteen. Pitkä tie edessä, mutta päätös on tehty....

Mutta rankkaa on, ja sen huomaa tätäkin kirjoittaessa. Enimmäkseen tuntuu vain p*skalta ja hävettää. Mutta sitten mietin sitä kasia, jossa saattaa olla avain onnellisuuteen.

Olisi ihanaa jakaa ajatuksia muiden perfektionistien kanssa jotenkin kollektiivisesti. Toivottavasti ainakin kirjoitatte tänne vastineen, vaikka kirjoituksen tekemisen kynnys on suuri. Sinä, joka luet tätä kommenttia, muttet uskalla vastata, koska et osaa pukea tunteitasi täydellisesti sanoiksi - TEE SE. Haluan kuulla sinusta. Tee se vaikka minun vuokseni, ja unohda omat vaatimuksesi hetkeksi - tiedän, helpommin sanottu kuin tehty... :)

PS. Tarkistin tekstin 3 kertaa, hioin sanavalintoja, viilasin kielioppia, häpesin, korjasin kappalejakoa, tuskailin, tuijottelin seiniä, ahdistuin ja sitten painoin enteriä. Mietittyäni pienen ikuisuuden hyvää nimimerkkiä. Minkä jälkeen ahdistuin riittämättömistä matematiikan taidoista, kun roskarobottivarmistuslaskun pohtiminen tuotti hetkellistä päänvaivaa.

Alkaa jo naurattaa tällainen.

Perfetta on pitzzoista paras.

Perfektionismistä pääsee yli, kun työskentelee riittävän pitkää sellaisten ihmisten kanssa, jotka eivät ole sellaisia. Olin nuorempana perfektionismi osittain kovan kotikasvatuksen takia ja osin sellaisen hyväksymistarpeen takia. Siinä vaiheessa kun huomasin vetäväni puoleen ainoastaan hyväksykäyttäjiä, lopetin sen. Toisin sanoen lopetin tekemästä töitä hyvin, kun huomasin, ettei kukaan muukaan tee niitä hyvin.

Perfektionismissa näen sen hyvän puolen, että osaa todella monia asioita ja mahdollisesti todella hyvin. Osaan siivota nopeasti, ilmaisen itseni sujuvasti kirjallisesti, osaan laskea, minulla on erilaista työkokemusta, olen terve ja minulla on hyvä kroppa urheilun takia.

Yksi tie "parantumiseen" on virheiden tekeminen. Ota liian suuri haaste, jolloin joudut oikeati epäonnistumaan. Myös ihmisten kanssa riitely voi auttaa. Minulle nimittäin riitely oli pitkään vihoviimeinen asia, jota halusin tehdä. Oli vapauttavaa sanoa suoraan ihmisille mitä ajattelee heidän työjäljestään jne.

Usein perfektionismi voi kääntyä päälaelleen. Sitä lakkaa oikeasti edes tekemästä asioita hyvin, kun ei enää vain kiinnosta.

Perfektionistit, kannattaa tutustua "vaativan persoonallisuuden" käsitteeseen. Esim. kirjassa Naamion takaa on yhtenä persoonallisuustyyppinä vaativa persoona.

^ hyvä, kun toit esille tuon. Itse olen hoidon piirissä juurikin tuon "piirteen" takia, mutta en edes tajunnut mainita sitä - pidin sitä niin itsestäänselvänä osana perfektionismin psykopatologiaa....

Vaikka nyt tarkemmin ajatellen, tuskin kaikki 'perfektionistit' ovat vaativia persoonallisuuksia. Ehkä ero onkin siinä, että kuka pystyy toimimaan elämässä suht normaalisti neuroottisuutensa kanssa, ja kuka taas kokee sen takia kestämätöntä kärsimystä.

Persoonallisuushäiriöisen ja terveen ihmisen raja on lopulta melko häilyvä.

Suora lainaus Wikipediasta: "Vaativan persoonallisuuden diagnostiset kriteerit ovat ICD 10 tautiluokituksen mukaan seuraavat:
Tutkittavan persoonallisuus täyttää vähintään neljä seuraavista kriteereistä:

-jatkuva huoli ja epäily
-ajattelua hallitsevat asioiden yksityiskohdat, säännöt, listat, järjestys, organisaatio tai aikataulu
-täydellisyyden tavoittelu, joka haittaa tehtävien loppuunviemistä
ylenmääräinen tunnontarkkuus
-mielihyvän ja ihmissuhteiden laiminlyöminen työn ja aikaansaamisen kustannuksella
-pikkutarkkuus ja sovinnaisuus
-joustamattomuus ja itsepäisyys
-pyrkimys kohtuuttomassa määrin saada muut toimimaan täsmälleen haluamallaan tavalla tai kohtuuton vastenmielisyys
sallia muiden toimia omalla tavallaan"

Mene markkinoimaan tuota alkuajatustasi johonkin muualle.... Nykyään joka keskustelusta löytyy näitä yli-innokkaita AlkuAjattelijoita

Moi! Oli kivaa lukea tätä keskustelua ja huomata, että en oo yksin ongelmani kanssa. Oon melkoinen perfektionisti itsekin, mutta olen alkanut opettelemaan siitä pois, koska alan oikeasti olla vain niin väsynyt tähän. Kuulisin mielelläni lisää vinkkejä siihen, miten perfektionismista pääsee eroon.

Itse olen vain opetellut ajattelemaan itsestäni ja asioista eri lailla. Olen myös opetellut epäonnistumaan, tavallaan "epäonnistunut tahallani" ihan vain, että oppisin epäonnistumaan ja huomaisin, ettei se niin kamalaa olekaan. Ja eihän se ole! Olen tajunnut, etten voi miellyttää kaikkia ihmisiä. Täällä lisää mun projektista: http://sekaisintarjouksista.tumblr.com/post/84010626324/kokonaisvaltainen-hyvinvointi

tutustukaa tunnelukkoihin..skeematerapiaan..netistä löytyy testejä...sieltä vastauksia moniin kysymyksiin.