Onko normaalia? Uskon että lähes kaikki ihmiset ajattelevat minusta negatiivisesti eli että heillä olisi huono kuva minusta. Lapsuuden tutut, uudet tuttavat ym. Nykyiset kaverit jne. Luulen, että he ajattelevat että olen typerä, outo, sekopää, ruma ym. Tai että heillä muuten vain on huono kuva minusta ja ajattelevat minusta negatiivisesti. Eli että herätän ns. huonoja viboja.
Jos törmään johonkin uuteen tuttavuuteen, pelkään että hän tuntee jonkun joka on tuntenut minut aiemmin ja että hänkin muodostaa minusta negatiivisen kuvan. Minun on hankala luottaa oikein kehenkään, kun luulen että ihmisillä on se negatiivinen kuva minusta ja että he nauravat minulle ja pilkkaavat minua selkäni takana. Tai päivittelet minun kummallisuutta tjsp. Tämä alkoi murrosikäisenä ja tuntuu että se on pahentunut mitä vanhemmaksi olen tullut. Toisinaan ajatuksisssani mitätöin nämä henkilöt ajattelemalla että he olisivat typeriä ja että minä olen se joka on paljon fiksumpi ja älykkäämpi kuin he.
Asia ahdistaa minua, kun mietin että "mitäköhän he ajattelevat" ja päädyn aina siihen että ihmiset ajattelevat minusta negatiivisesti.
Mitäköhän tämä voisi olla, onko kellään ollut mitään vastaavaa? Asiallisia vastauksia kiitos.
Jos törmään johonkin uuteen tuttavuuteen, pelkään että hän tuntee jonkun joka on tuntenut minut aiemmin ja että hänkin muodostaa minusta negatiivisen kuvan. Minun on hankala luottaa oikein kehenkään, kun luulen että ihmisillä on se negatiivinen kuva minusta ja että he nauravat minulle ja pilkkaavat minua selkäni takana. Tai päivittelet minun kummallisuutta tjsp. Tämä alkoi murrosikäisenä ja tuntuu että se on pahentunut mitä vanhemmaksi olen tullut. Toisinaan ajatuksisssani mitätöin nämä henkilöt ajattelemalla että he olisivat typeriä ja että minä olen se joka on paljon fiksumpi ja älykkäämpi kuin he.
Asia ahdistaa minua, kun mietin että "mitäköhän he ajattelevat" ja päädyn aina siihen että ihmiset ajattelevat minusta negatiivisesti.
Mitäköhän tämä voisi olla, onko kellään ollut mitään vastaavaa? Asiallisia vastauksia kiitos.
Vastaukset 8
Vanhimmat
Mieti tarkasti kerrotko kaiken yllä mainitun tohtorille. Nyt vain leikit ajatuksella, että ihmiset saattavat ajatella sinusta negatiivisesti. Kun tohtori diagnosoi sinut ja lyö leiman papereihin niin sitten vain odotat, että joku sinut tunteva henkilö saa diagnoosisi selville ja sana leviää. Simsalabim: kaikki yllä mainitsemasi onkin yllättäen todellisuutta. Ihmeellistä mutta totta.
Niinhän se myös voi olla. En oikein luota psykiatreihin. Kokemuksia on 12vuotiaasta lähtien. Meinaan mennä paniikkiin kun joudun juttelemaan psykiatrin/psykologin kanssa.
He eivät halua sanoa ääneen, että kadehtivat osaamistasi jossain taidossasi. Siksi he viestivät sinulle, että olisit muka negatiivinen jotenkin. Olen kokenut vastaavaa henkistä pahoinpitelyä jo lapsuudesta asti, kunnes erään omaluokkalaiseni äiti-ei oppilas itse- mainitsi, että minun kuuluu olla koulukiusattu ja syrjitty, koska osasin lukea jo ennen peruskoulua. Tämä on mm. porilaista kateutta.
Minäkään en pysty luottamaan enää kuin mieheeni sekä vertaistukeen Suomi24:llä. Esim. katukuvassa ja suvussa ei ole enää yhtään luotettavaa.
En oikein usko, että minussa on jotain sellaista mitä muut kadehtisivat.
Mulla oli samantapaisia oireita nuoruudessa (astetta vakavampaakin kuin sulla eli ns. harhaluuloisuushäiriö). Joskus ihmisen identiteetti ja itsetunto ei ole kauhean vahvoja ja sitä on kaikenlaisia tiedostamattomiakin pelkoja ja ahdistusta. Jos ne torjuu pois tietoisuudesta, sitä saattaa projisoida ne toisiin ihmisiin eli käsittää uhkan ulkoapäin tulevaksi. Toisaalta sitä voi olla omaa suuruutta koskevia ajatuksia niin kuin kirjoititkin. Tämä on puolestaan oman heikkouden käsittelyä kompensoimalla ja yksi mielen puolustuskeino sekin.
Mullakin on ollut välillä ajatuksia, että olen paljon huonompi kuin muut (jopa että en ansaitse muuta kuin kuolla) ja välillä että kaikkien pitäisi suunnilleen kiittää ja kumartaa minua polvillaan upeiden aikaansaannosteni vuoksi. Tämmöistä kaikkea mieli teettää, kun ei ole vakiintunutta käsitystä omista hyvistä ja huonoista puolista. Tosi raskastahan tämä on, ei voi muuta sanoa. Mutta mua on auttanut terapia, jossa oon voinut puhua omista traumoistani ja kehittää vähitellen pala palalta vähän vahvempaa minuutta. Ihmisen identiteetti kehittyy iän ja kokemuksen myötä. Minuus vahvistuu: ihminen ymmärtää mitkä ovat hänen vahvuutensa ja heikkoutensa ja hyväksyy itsensä kaikkineen. Kun ei koe itseään uhatuksi, myös pelot muiden pahoista aikeista vähenevät, tai ainakin ne voi ottaa lunkimmin ja pitää niitä ajatuksina, jotka, kuten kaikki ajatukset, tulevat ja menevät kuin pilvet taivaalla.
Tämmöisiä ajatuksia heräsi tekstisi pohjalta. Luulen, että sinulla ei kyse tosiaan ole näin "vakavasta" häiriöstä kuin itselläni, mutta haluan sanoa, että kannattaa tutustua itseensä ja vahvistaa itseään, joko terapiassa tai muuten. Näistä ajatuksista on ulospääsy eikä niitä tarvitse jäädä kärsimään. Tsemppiä sinulle ja mukavaa kesän jatkoa!
Lähisukulaisellani on harhaluuloisuushäiriö. Itsetuntoni on huono, sen myönnän. Terapiassa en voi käydä, koska en tosiaan luota mm. psykiatreihin. Terapiatilanteet voivat laukaista paniikkikohtauksen. Kirjoitit että "Tämmöistä kaikkea mieli teettää, kun ei ole vakiintunutta käsitystä omista hyvistä ja huonoista puolista. ". Se minua varman vaivaa. Nuoruuteni oli, en tiedä voisiko sitä kuvailla sanalla "traumaattinen" mutta jokatapauksessa hyvin, hyvin hankala. Miten siis itseään ja omaa minuuttaan voi vahvistaa ilman terapiaa?
Ikävä juttu jos terapia ei onnistu... Kuitenkin kun olet ilmeisesti aika nuori niin voisitko harkita sitä vielä? Oletko varma ettei terapikokemuksesi johdu terapeutista? Jos löytyisi joku sopivampi henkilö niin voisiko juttu toimia?
No, mutta jos terapia ei tule kysymykseen, niin luulen, että itseään voi vahvistaa kaikkein parhaiten olemalla tekemisissä ihmisten kanssa - työssä, harrastuksissa, ihmissuhteissa. Eristäytyä ei kannata. Ainakin itselläni harhaluuloisuus paheni aina yksinäisten elämänvaiheiden aikana. Ihmisiltä saa palautetta omasta toiminnasta ja huomaa ehkä missä on parantamisen varaa - kunhan pitää silmät ja korvat auki ja on valmis muuttumaan. Asioitahan ei tarjoilla sillä tavalla selkeästi kuin terapiassa eli itseään ja toisia saa havainnoida olan takaa :) Mutta ei siinä mitään jos on valmis vaivannäköön.
Harhaluuloihin taipuvaisilla on ihmissuhteissa ehkä pieni sudenkuoppa sikäli, että koska itsetunto on jo valmiiksi hauras, sitä voi ruveta miellyttämään toisia - ja varomaan liikaa ettei vaan aiheuta toisissa pienintäkään eripuraa. Luulen, että meidän epäileväisten on hyvä oppia paksunahkaisuutta ihmisten kanssa. Elämästä ei kertakaikkiaan tule mitään, jos joka hipaisusta älähtää. Viimeistään sitten kun ikää tulee lisää, sitä huomaa, että ylireagointi toisten mielipiteistä vie hirveästi omaakin energiaa. On lepoa ja luksusta välittää viis ja olla vaan. :)
On ihan totta, etta jos on jo valmiiksi hauras ja epaluuloinen, niin sita yrittaa kompensoida mielyttamalla muita ja valttelemalla riitaa. Mutta, ja tama on yksi omia oivalluksiani, henkisesti hauras kiinnostaa juuri siita syysta painvastaista tyyppia eli kiusaajaa ja siksi epaluuloisuuskin voi lisaantya, jos kovasti mielyttaessaan saa takkiinsa.
Joskus jopa vetaytyminen miettimaan on parempi ratkaisu, kun jatkuva muiden sekaan hakeutuminen, jota tarjoillaan ainoana oikeena laakkeena. Mietiskellessa keita on tavannut ja miten on niissa suhteissa itse kayttaytynyt, voi aueta ahaa elamyksia ja henkinen kasvu nytkahtaa palasen eteenpain. Eihan me ihmiset olla koskaan valmiita, vaan kasvu jatkuu niin kauan kun henki pihisee. On ylamakia ja alamakia ja alamakia taytyy oppia sietamaan, silla muuten joutuu itsensa kanssa ristiriitaan. Ei ihmisen tarvitse olla taydellinen, joka luulen on jotenkin tallaisten huonommuustuntojen taustalla.