Tuli tässä omaa tilannetta ajatellessani mieleen, että tiedostavatkohan muut loppujen lopuksi toisen yksinäisyyden? Mitä luulet, tietävätkö muut, esim. tutut, työkaverit, sukulaiset, että olet yksinäinen?
Itse en koskaan todellakaan mainosta yksinäisyyttäni. Päinvastoin koetan antaa itsestäni sosiaalisemman kuvan kuin mitä todellisuus on.
Pidetäänköhän yksinäistä ihmistä luuserina, johon kukaan ei haluakaan enää tutustua?
Itse en koskaan todellakaan mainosta yksinäisyyttäni. Päinvastoin koetan antaa itsestäni sosiaalisemman kuvan kuin mitä todellisuus on.
Pidetäänköhän yksinäistä ihmistä luuserina, johon kukaan ei haluakaan enää tutustua?
Vastaukset 40
Vanhimmat
Pienellä paikkakunnalla voi olla, että ihmisestä muodostuu tietynlainen kuva. Mutta luulisi, että kaupungeissa ei kiinnitetä niin paljon huomiota.
Mun kohdalla sukulaiset ja jotkut tutut tietää yksinäisyyteni. Liikun ja olen aika paljon yksin julkisestikin, niin että muutkin ehkä muistaa "toi on se erakko". Asun pikkupaikkakunnalla. Mutta en ota siitä niin hirveästi paineita. Nuo ajatukset mitä ihmisillä on, niin he vastaavat niistä itse. Yritän olla, ettei mun itsetuntoni riippuis niistä. On jollain lailla myös vapauttavaa ettei tarvitse teeskennellä erilaista kuin on. Sit ajattelen niinkin, että jos pidän yllä "sosiaalisen" imagoa ja mua ehkä pidetään sellaisena, niin kun en kuitenkaan oikeasti ole sitä, niin saattaisin joutua vaan hankaliin tilanteisiin.
Saattaa olla että olen liiankin huoleton; en ehkä osaa teeskennellä sosiaalista koska en hirveästi ole ollut ihmisten kanssa aiemmin enkä tiedä mitä se sosiaalisuus on :-P
Voisin kuvitella, että ne, joille yksinäisyys tulee uutena asiana elämässä sosiaalisemman elämänvaiheen jälkeen, voivat kokea sen häpeällisempänä.
Mielestäni yksinäisyydessä ei ole mitään hävettävää. Minkäs ihminen kohtalolleen voi.
Mutta muut asiat yksinäisyydessä vaivaavat, kuten puhekumppanin puute, seuran puute jos haluaisi lähteä ulos syömään yms.
Olen itsekin yksinäinen 30v nainen. ja toivon todella ettei minua pidetä luuserina. Itse en pidä yksinäisiä luusereina sillä yksinäisyys ei useimmiten ole omaa syytä.
Kyllähän se ainakin tiedostetaan jos yksin asuu.
Ei se ole mitenkään outoa. Yksinasujia on Suomessa noin miljoona.
luusereita ovat rappiolla olevat alkoholistit ja ennenkaikkea ilkeät kiusaajatyypit
ne on nollaihmisiä nuo kiusaajat nimenomaan
"Mielestäni yksinäisyydessä ei ole mitään hävettävää. Minkäs ihminen kohtalolleen voi.
Mutta muut asiat yksinäisyydessä vaivaavat, kuten puhekumppanin puute, seuran puute jos haluaisi lähteä ulos syömään yms. "
Tässä olen ihan samaa mieltä kanssasi, vaikka itse olenkin aina pitänyt omaa yksinäisyyttäni erittäin häpeällisenä asiana, josta on vaikea edes puhua. Olen tosiaan pitänyt tätä asiaa niin häpeällisenä, että kesti aika monta vuotta, ennen kun uskalsin kertoa asiasta edes omalla nimimerkilläni tällä palstalla. Joskus aikaisemmin kirjoitin tänne palstalle eri nimimerkillä, koska en halunnut esiintyä täällä omalla nimimerkilläni, kun olen kuitenkin ollut tällä Suomi24-palstalla mukana jo useamman vuoden ajan.
Se on kyllä valitettavan totta, ettei ihminen voi itse mitään omalle kohtalolleen ja sille, jos niitä kavereita ei vaan ole vuosien varrella löytynyt. Eniten tässä asiassa masentaa mua se, kun ketkään ihmiset eivät koskaan tunnu tätä asiaa mitenkään ymmärtävän. Kaikki kun olettavat aina vaan automaattisesti sen, että kyllähän sitä kaikilla on varmasti ainakin muutamia hyviä kavereita löytynyt tohon ikään mennessä. Yhtään ei osata ajatella sitä, että jos ei vaan ole koskaan tavannut ketään sellaisia ihmisiä, joiden kanssa olisi jotain samoja mielenkiinnon kohteita ja puheenaiheita.
Itse kun en valitettavasti ole vielä tähän ikään mennessä tavannut juuri missään sellaisia ihmisiä, joiden kanssa mulla olisi edes jotain samoja mielenkiinnon kohteita, en vaikka olen ollut elämäni aikana kymmenissä eri työpaikoissa ja ikääkin alkaa olla jo liki kolmekymmentä.
Kaikkein masentavinta tässä yksinäisyydessä on just se, miten kaikki sukulaiset, puolitutut ja muut ihmiset aina luulevat ja olettavat että miten mun elämäni on niin ihanaa, värikästä ja kaikin puolin mukavaa, kun nuori vajaa kolmekymppinen mies, joka asuu Helsingissä ja jolla on varmasti paljon kavereita ja hauskanpitoa elämässä. Tekisi joskus mieli huutaa totuus itsestäni ja tylsästä elämästäni oikein suoraan päin naamaa näille ihmisille, jotka aina olettavat mun viettävän jotain hauskaa citysinkun elämää jossain pinnallisissa seurapiireissä. Harmi vaan kun sitä totuutta ei viitsi sanoa, kun omat kasvonsa siinä vaan menettää.
syytä se sitten on?
Itse ainakin olen ihan itse aiheuttanut yksinäisyyteni ja itse sitä myös ylläpidän, kun jään mieluummin kotiin kuin lähden tapaamaan ihmisiä.
"syytä se sitten on? "
Jos se jonkun syy on, niin silloin se on huonon tuurin syytä, kun ei ole koskaan onnistunut tapaamaan sellaisia ihmisiä, joiden kanssa olisi jotain yhteisiä puheenaiheita ja mielenkiinnon kohteita. Näin se on ainakin mennyt just mun elämäntilanteessani ja tulee menemään kyllä varmaan myös jatkossakin. Minkäs siinä teet, kun ei ole tuuria minkään vertaa näissä ihmissuhdeasioissa, niin kun toisilla aina on.
En vaan ole koskaan vielä tähän ikään mennessä tavannut oikein missään sellaisia ihmisiä, joiden kanssa mulla olisi edes jotain samoja mielenkiinnon kohteita ja yhteisiä puheenaiheita. Kouluajoilta kun ei jäänyt ketään kavereita, niin heidän kautta ei pääse tutustumaan missään uusiin ihmisiin. Työpaikoiltakaan en ole kavereita löytänyt, vaikka olen ollut elämäni aikana jo kymmenissä eri työpaikoissa. Joskus tosi harvoin, kun olen jossain tavannut saman tyylisiä ihmisiä, joiden kanssa riittäisi juteltavaa, niin heillä on taas aina jo valmiiksi ne omat kaveripiirinsä tai perheet ja erilaiset elämäntilanteet, näin ollen se ystävystyminen on mun kohdallani ollut aina täysin mahdotonta ja olenkin oikeastaan jo luopunut kaikista tällaisista turhista haaveista ja toiveunista.
Sitä olen kyllä miettinyt kovasti, että jos alkaisi sitten joskus keski-ikäisenä, joskus yli neljäkymppisenä ja myöhemmin tehdä kaikenlaisia juttuja, kuten käydä baareissa, laivaristeilyillä, musatapahtumissa ja jopa pidemmillä ulkomaan matkoilla. Voisi sitten ottaa takaisin kaikki nämä menetetyt vuodet, jotka on menneet vähän niin kun hukkaan tässä nuoruusvuosien aikana. Sitten keski-ikäisenä olisi helpompi tehdä kaikenlaista, kun silloinhan sitä yksin menemistä ja reissuamista ei enää ihmetellä samalla tavalla kun näin nuorempana, näin olen itse ainakin kokenut tämän asian. Tossa iässä olisi jo senkin puolesta hyvä kierrellä ulkomailla, kun sitä rahaakin olisi saanut säästettyä jo jonkin verran just sen takia, kun kaikki ikävuodet esim. parinkympin ja neljänkympin välillä olisi tullut vietettyä suurimmaksi osaksi töissä ja kotona ja ainakin mulle yksinäisenä miehenä se töissä oleminen on ihan kaikkein mieluisinta ajanviettoa.
>>Sitten keski-ikäisenä olisi helpompi tehdä kaikenlaista, kun silloinhan sitä yksin menemistä ja reissuamista ei enää ihmetellä samalla tavalla kun näin nuorempana, näin olen itse ainakin kokenut tämän asian. Tossa iässä olisi jo senkin puolesta hyvä kierrellä ulkomailla, kun sitä rahaakin olisi saanut säästettyä>>
Ei näin, sitku-elämä (=sitten kun...) ei onnistu koskaan*. Myöhemmin tulee muita asioita verukkeeksi, et ole silloin sisäisesti enää sama ihminen kuin nyt, ajattelet eri tavalla jne. Elämä on tässä ja nyt. Muuta ne asiat jotka voit; hyväksy ne mitä et voi muuttaa. Älä silti jämähdä ajatukseen: koska nyt on näin,niin on oleva AINA. Katsele elämää joka päivä sillä silmällä, näe pienetkin muutoksen mahdollisuudet.
*tähän semmoinen poikkeus, että "sitku lapset ovat maailmalla, voin tehdä suuriakin elämänmuutoksia ja itsekkäitä ratkaisuja" - tämä pätee! Mutta sinun pitäisi ensin saada ne lapset.. ;-)
eläintenrääkkääjät, jotka hakevat lohtua yksinäisyyteensä ottamalla 20 koiraa ja hoitamalla niitä huonosti. Pitäisi olla sen verran kanttia ettei ala eläimiä kaltoin kohtelemaan jotta pääsisi eroon yksinäisyydestä, sellaiset ihmiset uppoavat entistä enemmän yksinäisyyteensä. Mikäli haluaa seuraa niin sitä löytyy parhaiten kohtalotoverien piiristä, eikä viattomista luontokappaleista. Ja HUOM: Tarkoitan nimenomaan niitä yksinäisiä jotka ottavat eläimiä seurakseen eivätkä huolehdi niistä. En tarkoita niitä yksinäisiä jotka kantavat eläimistään vastuunsa.
"Tuli tässä omaa tilannetta ajatellessani mieleen, että tiedostavatkohan muut loppujen lopuksi toisen yksinäisyyden? Mitä luulet, tietävätkö muut, esim. tutut, työkaverit, sukulaiset, että olet yksinäinen? "
Itse en ole kertonut yksinäisyydestäni oikeastaan juuri kenellekkään, sillä olen pitänyt asiaa aina niin häpeällisenä. Sukulaisille en ole kertonut yhtään mitään koko asiasta, enkä varsinkaan työkavereille, voisi työkaverit hämmästyä melkoisesti, sillä olen aina osannut antaa työpaikoilla itsestäni paljon sosiaalisemman kuvan kun mitä olen oikeasti.
"Pidetäänköhän yksinäistä ihmistä luuserina, johon kukaan ei haluakaan enää tutustua? "
Valitettavasti uskon, että pidetään, just tämän takia en olekaan koskaan halunnut kertoa juuri kenellekkään tästä yksinäisyydestäni. Ainakin mitä olen huomannut ihmisten reaktioita, niin tuntuu siltä, että juuri ketkään eivät osaa ymmärtää sitä, jos joku on jostain syystä sellaisessa elämäntilanteessa, ettei hänellä olekaan ketään kavereita. Ja on täyttä valetta, jos joku väittää, etteikö ketään muka kiinnostaisi se asia, jos joku on yksin liikkeellä jossakin. Varsinkin pienemmillä paikkakunnilla ihmiset kyllä jaksavat ihmetellä jatkuvasti sitä, jos varsinkin nuorempi mies sattuu olemaan yksin baarissa, heti on ihmiset utelemassa sitä, että miksi ihmeessä oikein olet täällä yksin liikkeellä ja ilman kavereita.
vanhemmat ja perhe tietää, mutta puolitutuille ja muillekkin kyselijöille jotka ihmettelee et "ai etkö tehnyt mitään perjantaina, kyllähän sitä baarissa kannattaa käydä ja kavereiden kanssa pitää hauskaa..." sanon vaan et en nyt tänä viikonloppuna käyny, ehkä ensviikonloppuna... Vaikka tekis mieli välistä just huutaa että minkä kavereiden... Ja oon kyllä samaa mieltä et kaupungissa on helpompaa olla yksin ko jossain pikkupaikkakunnalla. Vaikka kyllä kait nuo kerrostalo naapurit saattaa ihmetellä että ei tuolla koskaan käy kukaan kylässä, ja aina se yksin lähtee jokapaikkaan. Nyt kesällä on kyllä tään yksinäisyyden tajunnu kaikkein karuiten rannoilla ko on ottamassa aurinkoa. Kaikilla on ystäviä ympärillä ja jotenki hävettää yksin sielä maata. Piiloudun itse yleensä kirjoten ja mp:n taakse....
"vanhemmat ja perhe tietää, mutta puolitutuille ja muillekkin kyselijöille jotka ihmettelee et "ai etkö tehnyt mitään perjantaina, kyllähän sitä baarissa kannattaa käydä ja kavereiden kanssa pitää hauskaa..." sanon vaan et en nyt tänä viikonloppuna käyny, ehkä ensviikonloppuna... Vaikka tekis mieli välistä just huutaa että minkä kavereiden... Ja oon kyllä samaa mieltä et kaupungissa on helpompaa olla yksin ko jossain pikkupaikkakunnalla. Vaikka kyllä kait nuo kerrostalo naapurit saattaa ihmetellä että ei tuolla koskaan käy kukaan kylässä, ja aina se yksin lähtee jokapaikkaan. Nyt kesällä on kyllä tään yksinäisyyden tajunnu kaikkein karuiten rannoilla ko on ottamassa aurinkoa. Kaikilla on ystäviä ympärillä ja jotenki hävettää yksin sielä maata. Piiloudun itse yleensä kirjoten ja mp:n taakse.... "
Mullakin vanhemmat ovat kyllä tienneet mun yksinäisyydestäni jo yli kymmenen vuoden ajan, mutta nyt en ole enää vuosikausiin puhunut heidän kanssaan yhtään mitään koko asiasta, koska siitä on niin kiusallista jutella, kun vanhempani eivät ole koskaan oikein ymmärtäneet mun tilannettani ja enemmänkin vaan ihmetelleet sitä, että miksi mulla ei ole kavereita, kun mun veljelläkin on aina ollut kymmeniä kavereita joka paikassa.
Itse en ole oikeastaan enää vuosikausiin käynyt muualla kun töissä ja kotona, niin ei ole onneksi tarvinnut enää niin miettiä sitä, että mitä muut ajattelevat siitä, jos olen jossain yksin liikkeellä. Harmittaa kyllä vaan kovasti, kun mihinkään ei oikein viitsi koskaan lähteä sen yksinäisyyden takia, kuten esim. matkoille, musatapahtumiin ym. vastaaviin juttuihin. Onneksi Helsingissä asuessa on se hyvä puoli, että naapurit eivät tunne toisiaan, eikä muutenkaan ihmisiä kiinnosta pätkän vertaa naapureiden perhesuhteet, elämäntilanteet, kaverit ym. henkilökohtaiset asiat. En kyllä kestäisi asua jossain pikkupaikkakunnalla, jossa joutuisi vielä selittelemään naapureille näitä oman elämänsä juttuja.
kulkemaan yksin tapahtumissa ja paikoissa.Tänä kesänä tuntuu että kaikki nekin jotka ovat aina silloin tällöin kuitenkin lähteneet kaveriksi ovat ties missä.Ketään ei kerta kaikkiaan ole ollut missään.Koville ottaa täytyy myöntää olla yksin Suomenlinnassa,muuten vaan rannalla,puistossa konsertissa.Aikaisemmin olen melkein pannut säkekaitimet kiinni ja ollut yksin yksin kotona.Vaikeaa on ollut,mutta toisaalta olen huomannut että ihmiset juttelevat yllättävän paljon bussi pysäkeilläkin.
Sitä ihmettelen myös täällä pääkaupunki seudulla ,miksei muuallakin Suomessa,elellessäni ettei mikään järjestö,esim.mielenterveys järjestö,sinkku "klubit",seurakunnat,punainen risti ym,järjestä yksin elävien leirejä,olohuoneita,retkiä ym.tapahtumia jonne olisi helppo tulla ja olla yksin,.Tarvetta varmaan olisi.Ei mitään mummotapahtumia.Lomia pitää pitää näidenkin työntekijöiden,mutta luulisi löytyvän näistäkin yksin eläviä töihin.Nimenomaan heinäkuussa.Jäisi varmaan moni pilleri syömättä ja olut juomatta jos näin tehtäisiin.
Itsekin maalla kasvaneena en todella ymmärrä miten yksin elävät ikinä jaksavat maalla.
Jatkan opettelua edelleen.Terassi on seuraava paikka jonne ajon seuraavaksi opiskelemaan
Jaksamista kaikille meille.Olen eka kertaa tällä palstalla ja helpotti kummasti kun huomasin että muutkin miettivät samoja asioita.
enkä ole missään kontaktissa kenenkään kanssa(zero friends,muuta kuin nettiystävät).
siis ei ole vaaraa joutua konflikteihin.
ja niitähän varmasti tulee jos yksinäisen ihmisen joku veemäinen tyyppi tapaa ja alkaa sitten vittuilemaan että ootko joku urpo ku ei oo sulla kavereita.
Tuo on tietenkin väärin, ei ihminen ole luuseri jos sillä ei ole kavereita.
Ihminen voi olla jopa sankari yksinäisenä mun kirjoissani.
Älkää tyypit lannistuko jos jotkut manaa teidät unholaan ihmisinä.
Minä ainakin koetan pysyä mahdollisimman vahvana.
Mun on vaikea löytää ylipäätään ketään kavereita koska en liiku missään, oon vain neljän seinän sisällä.
Ja jos mä lähdenkin etsimään niin sitä ollaan sitten niin HELEVETIN hiljaista miestä oletan.
Sanoisin että oon aika tylsä tyyppi muutenkin.
Itseluottamus on huonohko mulla.
Parempi ois että joutuisin eläkkeelle mutta en itse pysty päättämään siitä.
tuo on kyllä aika kova väite, ettei mitään järjestettäisi. Googletapa esimerkiksi Mielenterveys Helmi tai Eurosinkut tai vaikka Helsingin Latu. Lukemattomia muitakin yhdistyksiä taatusti löytyy
Tuon takia jäi multa nuo rannalla käynnit väliin :(
Tietysti kun sinkkuus liittyy tuohon yksinäisyyteen olennaisesti, niin eipä paljon napannut mennä kattelee bikinityttöjä rantsulle trendi-pelle poikaystäviensä kanssa :D
Ehkä muutama saattaa tiedostaa. Olen kuitenkin hyvä valehtelemaan. En missään nimessä halua, että yksinäisyyteni paljastuu. En pystyisi varmaan käymään enää töissäkään, jos siellä joku saisi tietää kuinka säälittävää elämää oikeasti elän.
höh????????????????
mun mielest ei yhtään säälittävää.
Yleensä ihmiset paljastavat tunteensa/tarpeensa ennemmin taikka myöhemmin...
Itselläni ei ole yhtään kaveria. Viimeksi ollut yli 10 vuotta sitten ala-asteen lopussa. Kyllä minusta heti huomaa, että olen yksinäinen, esim. koulussa niin varmasti kaikki tajusi miten yksinäinen olen. Yläasteella ja lukiossa tein kaikki paritehtävät joko yksin, jonkun ryhmän kolmantena tai sitten jos parit ei menneet tasan niin minullekin löytyi pari.
Mutta siis varmasti kouluaikana minusta huomasi, ettei kavereita ole, ei edes muutamaa. Sukuni tietää tästä myös. En todellakaan ole asiaa mainostanut, mutta näkeehän sen nyt sokeakin, etten ole koskaan kenenkään kanssa, käy missään. Eniten satutti joitakin vuosia sitten erään sukulaisen kommentti kun sanoi, montako kaveria sulla on? ja siihen jotain vielä kommentoi, että eihän sulla ole ketään kaveria ... jäi hirveän huono mieli tuosta, vaikka totta se on. Jotenkin sitä vaan häpeää, ettei ole kuin muut tai ei niinkään, että pitäisi olla kuin muut, mutta kun ei ole ketään. Kukaan ei soita, ei voi mennä esim. vaikka ihan vaan Heseen syömään jne. Oon kyllä käynyt yksin Hesessä, Mäkissä ym. mutta kun tarpeeksi usein käy niin alkaa vähän miettimään, että mitähän noi työntekijät ajattelee kun oon aina yksin. Jos joskus tarvitsisi jotain apua niin ei ole ketään ketä pyytää avuksi.
Töissä ollessani en koskaan myöskään mainosta yksinäisyyttä, ikäviä tilanteita on tullut, kun jotkut pyytäneet Facebookiin ja olen sanonut, ettei mulla ole Facebookia. En vaan osaa enää edes tutustua keneenkään ja toisaalta en jaksa tuota pinnallista facebookia, kun ei kuitenkaan mitään kunnon kavereita oltaisi vaan ihan vaan fb-tuttuja eli ehkä joskus kommentoisi jotain sinne. hävettäis myös perustaa koko facebookia jos vaan pari kaveria siellä... eli aika vaikeeta tää nyt kaikin puolin on.
En usko, että yksinäistä pidetään luuserina. Mutta mulla on niin huono itsetunto, että en halua, että muut saa tietää tästä yksinäisyydestä ja jotenkin pidän sellaista kuvaa yllä, että mua ei mikään yksinäisyys haittaa ja minua hävettää jos joku saisi tietää kuinka isoja henkisiä oireita tämä yksinäisyys on aiheuttanut mulla.
Kun lukee näitä tämän keskustelupalstan juttuja, nii usein tuntuu siltä että nämä yksinäiset itse pahentavat sitä yksinäisyyttään. Esimerkkinä vaikka juuri toi facebook, työkaveri olisi vilpittömän kiinnostuneena valmis lisäämään sinut kaverilistalleen, mutta sinä yksinäisyyttäsi häpeävänä kieltäydyt vaikka siinä voisi olla mahdollisuus saada kyseisestä ihmisestä ihan oikea kaveri. Samaten moni jää mieluummin neljän seinän sisälle, kuin että lähtisi ulos ihmisten ilmoille koska häpeää yksinäisyyttään. Jos haluaa yksinäisyydestä eroon, niin sitä on vain mentävä sinne ihmisten ilmoille eikä saa vaivata itseään ajattelemalla, että "mitähän toi musta ajattelee?".
Jäin itsekin yksinäiseksi kun peruskoulu loppui ja sen jälkeiset neljä vuotta olivat elämäni onnettominta aikaa, kaverit lähtivät lukioon ja saivat uusia kavereita sieltä, kun minä menin ammatilliseen kouluun (olisin siis halunnut myös lukioon, mutta keskiarvoni ei riittänyt). Amiksen kaverit olivat mun seuranani vaan kouluaikana eli vapaa-ajat olin aina yksin. Mulla oli todella huono itsetunto ja olin tosi ujo myös, aina jos jouduin kysymäänkin joltain tuntemattomalta jotain, esim. kellonaikaa niin se tuntui suurelta ponnistukselta.
Pääsin pikkuhiljaa eroon yksinäisyydestä aloittamalla erään kamppailulajiharrastuksen siinä 18-vuoden kieppeillä, sieltä sain uusia kavereita mutta meni siihenkin jo melkein puoliuvuotta ennenkuin uskalsin kysyä erästä tyyppiä mukaan ajelemaan autollani ja hän suureksi yllätyksekseni suostui! Siitä se sitten lähti, nyt kun tutustuin tämän kaverin kaverinkaverinkavereihin niin nyt en enää itseäni yksinäisenä pidä. MYös armeija-aikanakin olin jo senverran sosiaalinen, että inttiajaksi oli kavereita myös.
Voi olla, että olen jonkun mielestä selvinnyt helpolla mutta minun tarinani on tämänlainen.
Kiva kuulla välillä positiivisiakin tarinoita. Olen samaa mieltä, että yksinäisyys monesti ruokkii itseään. Näihin "sosiaalisiin ongelmiin" liittyy yleensä vaan noidankehä -efekti: mitä syvempi kuoppa sitä vaikeampi päästä ylös. Voin ainakin ihan rehellisesti sanoa, että häpeä on estänyt monien potentiaalisten kaverisuhteiden syntymisen. Paine niskassa on tosin esim. seksin harrastamisen suhteen vieläkin kovempi kuin yksinäisyyden. Olen oikeastikin torjunut naisen siksi, että olisi ollut liian noloa tämän ikäiselle kun kokemattomuus olisi tullut ilmi. Kaikilla ajattelu ei varmaan pelaa näin, mutta minulla yksinäisyyt ja muut vastaavat vaivat pahentavat itseään.
"Esimerkkinä vaikka juuri toi facebook, työkaveri olisi vilpittömän kiinnostuneena valmis lisäämään sinut kaverilistalleen, mutta sinä yksinäisyyttäsi häpeävänä kieltäydyt vaikka siinä voisi olla mahdollisuus saada kyseisestä ihmisestä ihan oikea kaveri."
Kestäisitkö itse sitä tilannetta, että teet Facebookin, jossa sulla on kavereina kaksi työkaveria? Mä voin myöntää suoraan, etten kestäisi. Se olisi jotenkin säälittävää, noloa, häpeällistä, että koko elämässä on 1-2 työkaveria, jotka on FB-kavereina, siis ettei saa koko Facebookiin muita kuin pari tyyppiä töistä.
Eräs kaveri sanoi tietävänsä, että olen paljon yksin ja koen yksinäisyyttä, muttei tuo silti kommenttinsa jälkeen ole kertaakaan ottanut yhteyttä, soittanut eikä ehdottanut tapaamista. Yksipuolinen yhteydenpito on yksin minun varassani. Että eipä taida sitäkään pahemmin kiinnostaa. Eihän kellään ole velvollisuutta säälistä olla kenenkään kanssa, mutta oudoksi tämän tekee se, että tyyppi tuntuu kuitenkin pitävän minusta, viihtyvän seurassani ja tuntuu ilahtuvan yhteydenotoistani. Paljon aina puhuu, että olen ollut mielessä ja välillä suunnittelee, että pitäisi nähdä tai pitää illanistujaiset, muttei koskaan näitä järkkää. En käsitä tällaisia ihmisiä!
Kaikki tietää etten juo. Joten en käy missään viikonloppuisin. Joten olen yksinäinen. Kai tää on kaikille ihan selvää.
kun et juo alkoholia!!!!
Minäkään en juo juuri yhtään alkoholia.
Se on vaarallinen aine tuo alkoholi ja tuhoaa vain ihmisiä.
Suomalaisten pitäisi ottaa mallia Ruotsalaisista ja käyttää järkevämmin alkoholia tai ei juoda ollenkaan kuten Svedut ei juo kovin paljoa.
Mitenkäs niilläkin joka kymmenennellä on jonkinsortin alkoholiongelma jos ei viina maistu?
Yksinolo sinänsä on täysin neutraalia. Ihmisesta itsestään riippuu, millaiseksi hänitsensä ja elämänsä kokee. Tässä ketjussa puhuvat enimmäkseen yksinäiset, joilla on huono itsetunto, häpeävät tai muuten kärsivät kaverien puutteesta.
Aina laumassa liikkuvat ja yksinoloa kaihtavat ihmiset eivät uskalla/osaa olla yksin. Onko heidän minuutensa jäänyt kehittymättä? Yksinolo vahvista ja karaisee, yksinäinen oppii pärjäämään.
Minusta yksinolo voi olla myös vahvuuden merkki. Yksin liikkuva tyyppi on rohkea, itsenäinen, ehkä vähän erikoinenkin - hänestä voi loistaa sisäinen lujuus, myös herkkyys, jota ei laumaeläimiltä löydy. Tunnetusti joukossa tyhmyyyskin tiivistyy, ja puheenaiheet ovat enimmäkseen pinnallisia heittoja.
Otapa joskus kontaktia yksinistuvaan, voit yllättyä! Hän ei ehkä ala jorisemaan päivän juoruja, vaan haluaa aidosti kuulla sinua. Ja vastaa jotain punnittua, pitkään yksinäisyydessä kirkastunutta.
Kaikki yksinäiset psyykkaamaan itseään: olemme voittajia, kun sellaisiksi itsemme tunnustamme!
voin myös kehottaa kaikkia yksinäisiä näkemään ympärilleen! Lopultahan elämässä on niin, että hyvin monet meistä ovat yksin. Nekin, jotka harrastavat niitä joka viikonloppuisia kännäyksiä usein hyvin pintapuolisten tuttavien kanssa. Hekin saattavat silti elää yksin viikot, käydä töissä, yksin harrastuksissa, keikoilla ja muualla.
Itselleni on tuonut rentoutta se, että minne menenkin vapaa-ajalla, siellä on myös toisia yksinäisiä. Lisäksi on toki ihmisryhmä, joka ei voi lähteä minnekään ilman kaveria, mutta nämä ihmiset eivät mielestäni ole kasvaneet koskaan aikuisiksi, eräänlaisia läheisriippuvaisia. Harmi, jos yksinäisissä on paljon näitä, tuntuu olevan tämän palstan juttujen perusteella, kun nenää ei voida ulos laittaa ilman kaveria?
Esimerkkinä: Itse pelkäsin hulluna kuntosalille menoa, jos minua pidetäänkin ihan hulluna, kun en mene kaverin kanssa. Yllättäen USEIMMAT ovat siellä yksikseen treenailemassa. Samaten vaikka kadulla, kun katselee ihmisiä, monet kävelevät yksin, eivät ainoastaan epätoivoisen näköiset nörtit tms. millaisina nämä palstalaisetkin itsensä näkevät. Baariinkin on oikein mukavaa mennä yksin, ainakin jos on sinkku, seuraa saa kyllä ja ainahan voi heittää valkoisen valheen, että "hukkasin kaverit jonnekin", jos niin paljon nolottaa.
"Esimerkkinä: Itse pelkäsin hulluna kuntosalille menoa, jos minua pidetäänkin ihan hulluna, kun en mene kaverin kanssa. Yllättäen USEIMMAT ovat siellä yksikseen treenailemassa. Samaten vaikka kadulla, kun katselee ihmisiä, monet kävelevät yksin, eivät ainoastaan epätoivoisen näköiset nörtit tms. millaisina nämä palstalaisetkin itsensä näkevät. Baariinkin on oikein mukavaa mennä yksin, ainakin jos on sinkku, seuraa saa kyllä ja ainahan voi heittää valkoisen valheen, että "hukkasin kaverit jonnekin", jos niin paljon nolottaa. "
No itseäni ei ole koskaan pelottanut mennä yksin kuntosaleille, sillä olen harrastanut tota punttisaleilla treenaamista jo yli 10-vuoden ajan ja aina olen käynyt yksin salilla. Valitettavasti baariin lähteminen onkin vaan sitten ihan eri asia, ainakin nuorempien miesten on erittäin vaikea lähteä yksin baariin ja osata olla siellä, kun aina kaikki ovat kyselemässä just sitä, että "miksi ihmeessä oikein olet yksin liikkeellä". Itse kävin aikoinaan yksin baareissa, mutta sitten vaan kyllästyin käymään niissä yksinäni ja lopetin koko touhun aivan täysin.
Naisilla se baareissa käynti on taas paljon helpompaa, kun sitähän pidetään tällaisena tasa-arvon aikana suorastaan hienona asiana, jos nuorempi nainen haluaa käydä yksin baareissa pitämässä hauskaa. Meillä miehillä asia on taas aivan päinvastoin, sillä eihän ketkään osaa ymmärtää sitä asiaa, jos joku nuorempi mies käy yksin baareissa ilman kavereita, sitähän pidetään aina pelkästään säälittävänä, eikä sellaisille miehille haluta mennä edes juttelemaan, ainoastaan tullaan vaan esittämään just niitä typeriä kysymyksiä siitä, että miksi oikein oot yksin baarissa.
rohkeesti kiinnostavan oloiselle, et sinua tulin katsomaan:D
olemisestaan liian isoa numeroa, oli kai pointtini. Kun siihen suhtautuu itse huumorilla, eikä nyhjytä yksin nurkassa ja odota, että joku tulee, niin ei ne edes tiedä, ootko siellä baarissa kenen kanssa ja miksi.
Mullakaan salille menemisessä, kadulla yksin kävelemisestä ja edes koulussa yksin luennoilla istumisesta ei ole kauheasti ongelmaa. Sen sijaan baariin meneminen on paha. Johtuu siitä, että sinne on vaikea päästä "sisään" yksin. Eli esim. menet sisään niin ei ole vapaita paikkoja, johon voisit suoraan mennä yksin istumaan vaan sitten pyörit siellä yksinäsi ja jengi mulkoilee. Sitten, jos koittaa saada paikkaa muuten täydestä pöydästä niin jotenkin tuntuu että jengi pitää ihan idioottina kun siinä sitten yksin istuskelet.
"Mullakaan salille menemisessä, kadulla yksin kävelemisestä ja edes koulussa yksin luennoilla istumisesta ei ole kauheasti ongelmaa. Sen sijaan baariin meneminen on paha. Johtuu siitä, että sinne on vaikea päästä "sisään" yksin. Eli esim. menet sisään niin ei ole vapaita paikkoja, johon voisit suoraan mennä yksin istumaan vaan sitten pyörit siellä yksinäsi ja jengi mulkoilee. Sitten, jos koittaa saada paikkaa muuten täydestä pöydästä niin jotenkin tuntuu että jengi pitää ihan idioottina kun siinä sitten yksin istuskelet. "
Joo tämä on just inhottavaa siinä baariin menemisessä, kun tuntuu siltä, että ihmiset katsovat sitä hieman ihmeissään, kun joku on siellä yksin liikkeellä. Naisilla kyllä tämäkin on paljon helpompaa, kun heille löytyy aina juttuseuraa ja paikan tarjoajia, mutta sitähän ei tässä maassa olla koskaan osattu ymmärtää, jos mies käy yksin baareissa, kun aina oletetaan just sitä, että kaikilla kyllä pitäisi olla niitä kavereita, ettei tarvisi yksin baariin lähteä.
Ap Tiedostatko itse jonkun toisen yksinäisyyttä?
Harvemmin tulee sellasta edes miettineeksi kun jonkun yksinkulkevan näkee.
Soitin tässä taannoin pitkästä aikaa eräälle takavuosien kaverille. Asumme samalla pienehköllä paikkakunnalla, mutta kaveruutemme oli hiipunut ajan mittaan itsestään ja olin ollut jo vuosia yksinäinen (en kuitenkaan siitä kärsinyt). Kävi ilmi, että tuolla entisellä kaverillani oli aivan vääränlainen käsitys elämäni luonteesta. Opiskelin silloin, ja hän luuli minulla olevan hyvinkin vilkas elämä bileineen, opiskelutovereineen ynnä muine säätöineen. Totuus oli kuitenkin aivan toinen. En käynyt juurikaan bileissä enkä paljonkaan ollut opiskelutovereiden kanssa tekemisissä vapaa-aikana.
Mutta paljon tuohon varmaan vaikuttaa paikkakunnan koko. Arvioisin, että alle 30 000 asukkaan paikkakunnilla ihmisille voi syntyä helpostikin jonkinlainen käsitys sinusta, ainakin jos liikut paljon ihmisten ilmoilla ja vähänkin herätät huomiota massan joukosta (ulkonäölläsi, käytökselläsi, pukeutumistyylilläsi tms.). Eli jos sinut nähdään pikkupaikkakunnalla aina yksin liikkumassa, niin leimaudut varmasti ajan mittaan.
Itseäni ei kuitenkaan edes kiinnosta, mitä minusta ja yksin olemisestani ajatellaan. Yksin oleminen on pitkälti oma valintani. Minulla oli joitakin vuosia sitten aika paljonkin orastavia kaveruussuhteita silloisen elämäntilanteeni ansiosta, mutta annoin niiden hiipua puolitahallani. En itse tehnyt koskaan aloitteita esim. tapaamisten eteen ja tiesin koko ajan passiivisuuteni aiheuttavan kaveruussuhteiden päättymisen ennen pitkää, mutten silti tehnyt asian hyväksi mitään. Introverttinä luonteena yksin oleminen taitaa olla minulle se luonnollisin tilanne.
Ja mitä tulee tuohon luuserikysymykseen, niin itse pidän luuserina pikemminkin sellaista ihmistä, joka ei pysty olemaan lainkaan omissa oloissaan. Omien polkujensa kulkijoita olen aina ihaillut ja taidan itsekin olla sellainen.
Entä oletko sinä jo pannut merkille, että joku tuttavistasi, työkavereistasi tai sukulaisistasi saattaa tuntea olonsa yksinäiseksi? Pidätkö sinä heitä luusereina?
Kyllä tiedostavat, ja sehän tässä onkin ollut ongelmana jo kouluajoista lähtien. Aina olivat opettajat kimpussa ahdistelemassa "miksi olet aina yksin?". Kenelläkään ei ilmeisesti ikinä tullut mieleen että HALUAN olla yksin. Itse yksinkertaisesti viihdyn parhaiten omassa saurassani. Ajan viettäminen muiden ihmisten kanssa on yksinkertaisesti ahdistavaa.
Minuakin oltiin jo lähettämässä kouluterveydenhoitajan vastaanotolle LUKIOSSA!, kun nähtiin, että vietän aikani aina yksin (Oli minulla silti luokalla muutama tuttu, joiden kanssa lukiossa satunnaisesti juttelin ja joskus jopa vietin vapaa-aikaa.) koulurakennuksen korttelia kiertäen.
lukiossa kukaan ei huomaa edes läsnäoloani eikä edes välitä. olen kaikille kuin ilmaa vaan