Irokeesit, haudinashone eli 'pitkä talo', olivat siirtomaa-ajan alussa jakautuneita viiteen kansakuntaan, jotka muodostivat poliittisen liiton. Irokeesikansakunnat olivat nimeltään Senecat, Mohawkit, Oneidat, Onondagat ja Cayugat. Heidän lukumääränsä on arvioitu vaihdelleen 10 - 30 000 välillä. Jokaisella kansakunnalla oli neuvosto, pyhä tulisija, jonka ääressä sen päälliköt neuvottelivat. Liitto oli syntynyt joskus 1500-luvulla Deganiwideh, Honkapuu -nimisen päällikön aloitteesta. Sen perustuslaki, Rauhan Valkoiset Juuret, määritteli, että naiset omistavat maan, ja sekä naisten että miesten suku ja asema noudattaa äidin asemaa. Naiset, jotka syntyvät johtaviin perheisiin, kantavat arvonimeä 'Otinner', aatelinen. Johtajat olivat enimmäkseen miespuolisia päälliköitä, mutta lopullinen valta oli aatelissukujen isoäideillä, matroonilla eli käytännössä siis matriarkoilla. Matroona nimitti sukunsa edustajan päälliköiden neuvostoon neuvoteltuaan suvun muiden naisten kanssa, ja jos päällikön toimet eivät häntä miellyttäneet, hän saattoi perua kannatuksensa kolmen varoituksen jälkeen. Sotapäälliköiden neuvosto otti sen jälkeen viran pois, ja naiset asettivat uuden ehdokkaan päällikön virkaan. Päällikkönä saattoi olla aatelissukuun kuuluva nainenkin, vaikkapa matroona itse. "Miesten tehtävänä oli julkisesti ilmaista ja toteuttaa naisten tekemät päätökset."
Matroona oli 'pitkän talon' eli 'ohwachiran' pää, joka hallitsi sen omaisuutta. Matroonan vaikutusvalta riippui, paitsi hänen asemastaan suvun päänä, myös hänen käytöksestään ja viisaudestaan. Nainen, joka erehtyi ottamaan miehensä nimen, ei voinut tulla matroonaksi. Talot, maa, ja ruokatarpeet olivat naisten omaisuutta, jota he jakoivat parhaaksi katsomallaan tavalla. Jos suunniteltu sotaretki sai matroonien siunauksen, he antoivat varustaa miehille eväät, mutta jos eväitä ei tullut, retki kuivui kasaan. Matroonilla oli siis veto-oikeus sodankäyntiin. Yleisesti ottaen ulkopolitiikka kuului lähinnä miesten huoleksi, kun taas naiset huolehtivat kylien sisäisistä asioista.
Päällikkyys ei intiaanien parissa koskaan merkinnyt ehdotonta auktoriteettia. Arvovaltaa pystyi saamaan kuka tahansa heimon jäsen, joka osoitti viisautta, harkintakykyä ja hyvää puhetaitoa. Päällikkö ei voinut komentaa ketään, vaan hänen piti taitavalla puheella suostutella muut päätöksensä taakse. Päälliköillä saattoi tässä olla apunaan kaunopuhuja, joka hallitsi perinteet ja diplomaattiset käyttäytymissäännöt. Enemmistövaltaa ei ollut, vaan irokeesit elivät demokraattisessa, puoli-anarkistisessa yhteisössä. Päälliköiden neuvostot pyrkivät yksimielisiin päätöksiin, mutta jos joku oli jatkuvasti eri mieltä, ei häntä pakotettu alistumaan enemmistön valtaan. Siitä seurasi, että vaikka osa päälliköistä olisi tehnyt sopimuksen valkoisten kanssa, pari ryhmää saattoi silti jatkaa itsenäisesti vastarintaa. Täten yksilöllisyyden ja tasa-arvoisuuden kunnioittaminen myös hajoittivat irokeesien joukkoa.
Päälliköiden piti olla hyviä metsästäjiä ja sotureita tai parantajia. He keräsivät suosioita ja mainetta järjestämällä juhlia ja jakamalla lahjoja. Koska omaisuus oli naisilla, tarvitsi menestyksellinen päällikkö siis näiden tuen. Kilpailu maineesta oli kuitenkin varsin rauhanomaista, sillä irokeesit uskoivat yhteistyön ja sovun siunauksellisuuteen. Itsekkyydestä ja saituudesta epäilty henkilö menetti piankin muiden arvonannon. Irokeesit pitivät yksityisomaisuutenaan vain henkilökohtaisia tavaroitaan. Omistus perustui käyttöön ja tarpeeseen. Ylimääräinen, ei kenenkään henkilökohtainen omaisuus, oli melko vapaasti otettavissa, kun joku sitä tarvitsi.
Perhe-elämää
Irokeesit asuivat pitkissä puutaloissa, joissa oli tulisijoja noin kuuden metrin välein. Kaksi naista, eli tulisijan kummallakin puolella asuva perhe, käyttivät sitä yhdessä. Lapset ja aikuisetkin kulkivat sisällä alasti, ja taloissa juoksenteli myös koiria. Koiria pidettiin lemmikkeinä, jotka saivat nukkua isäntänsä vuoteessa ja syödä tämän lautaselta. Talon asukkaat olivat samaa sukuhaaraa, yhteisen esiäidin jälkeläisiä, ja joskus naimisissa olevat pojatkin asuivat äitinsä ja sisartensa kanssa. Talot oli rakennettu yhdensuuntaisesti kahteen rivistöön linnoitetuksi kaupungiksi, jonka asukasluku saattoi olla jopa kaksituhatta henkeä. Pellot olivat kaupungin ympäristössä. Kaskiviljelyn vuoksi jouduttiin uutta viljelysmaata raivaamaan parinkymmenen vuoden välein, ja silloin koko kaupunki rakennettiin uudelleen toiseen paikkaan. Kaupungeissa asuttiin juuri viljelysaikana, talven tultua saattoivat perheet hajautua metsästämään pienissä ryhmissä. Metsästyksellä saatiin lihaa ja peurannahkoja, joista tehtiin vaatteet ja kengät.
Matroona oli 'pitkän talon' eli 'ohwachiran' pää, joka hallitsi sen omaisuutta. Matroonan vaikutusvalta riippui, paitsi hänen asemastaan suvun päänä, myös hänen käytöksestään ja viisaudestaan. Nainen, joka erehtyi ottamaan miehensä nimen, ei voinut tulla matroonaksi. Talot, maa, ja ruokatarpeet olivat naisten omaisuutta, jota he jakoivat parhaaksi katsomallaan tavalla. Jos suunniteltu sotaretki sai matroonien siunauksen, he antoivat varustaa miehille eväät, mutta jos eväitä ei tullut, retki kuivui kasaan. Matroonilla oli siis veto-oikeus sodankäyntiin. Yleisesti ottaen ulkopolitiikka kuului lähinnä miesten huoleksi, kun taas naiset huolehtivat kylien sisäisistä asioista.
Päällikkyys ei intiaanien parissa koskaan merkinnyt ehdotonta auktoriteettia. Arvovaltaa pystyi saamaan kuka tahansa heimon jäsen, joka osoitti viisautta, harkintakykyä ja hyvää puhetaitoa. Päällikkö ei voinut komentaa ketään, vaan hänen piti taitavalla puheella suostutella muut päätöksensä taakse. Päälliköillä saattoi tässä olla apunaan kaunopuhuja, joka hallitsi perinteet ja diplomaattiset käyttäytymissäännöt. Enemmistövaltaa ei ollut, vaan irokeesit elivät demokraattisessa, puoli-anarkistisessa yhteisössä. Päälliköiden neuvostot pyrkivät yksimielisiin päätöksiin, mutta jos joku oli jatkuvasti eri mieltä, ei häntä pakotettu alistumaan enemmistön valtaan. Siitä seurasi, että vaikka osa päälliköistä olisi tehnyt sopimuksen valkoisten kanssa, pari ryhmää saattoi silti jatkaa itsenäisesti vastarintaa. Täten yksilöllisyyden ja tasa-arvoisuuden kunnioittaminen myös hajoittivat irokeesien joukkoa.
Päälliköiden piti olla hyviä metsästäjiä ja sotureita tai parantajia. He keräsivät suosioita ja mainetta järjestämällä juhlia ja jakamalla lahjoja. Koska omaisuus oli naisilla, tarvitsi menestyksellinen päällikkö siis näiden tuen. Kilpailu maineesta oli kuitenkin varsin rauhanomaista, sillä irokeesit uskoivat yhteistyön ja sovun siunauksellisuuteen. Itsekkyydestä ja saituudesta epäilty henkilö menetti piankin muiden arvonannon. Irokeesit pitivät yksityisomaisuutenaan vain henkilökohtaisia tavaroitaan. Omistus perustui käyttöön ja tarpeeseen. Ylimääräinen, ei kenenkään henkilökohtainen omaisuus, oli melko vapaasti otettavissa, kun joku sitä tarvitsi.
Perhe-elämää
Irokeesit asuivat pitkissä puutaloissa, joissa oli tulisijoja noin kuuden metrin välein. Kaksi naista, eli tulisijan kummallakin puolella asuva perhe, käyttivät sitä yhdessä. Lapset ja aikuisetkin kulkivat sisällä alasti, ja taloissa juoksenteli myös koiria. Koiria pidettiin lemmikkeinä, jotka saivat nukkua isäntänsä vuoteessa ja syödä tämän lautaselta. Talon asukkaat olivat samaa sukuhaaraa, yhteisen esiäidin jälkeläisiä, ja joskus naimisissa olevat pojatkin asuivat äitinsä ja sisartensa kanssa. Talot oli rakennettu yhdensuuntaisesti kahteen rivistöön linnoitetuksi kaupungiksi, jonka asukasluku saattoi olla jopa kaksituhatta henkeä. Pellot olivat kaupungin ympäristössä. Kaskiviljelyn vuoksi jouduttiin uutta viljelysmaata raivaamaan parinkymmenen vuoden välein, ja silloin koko kaupunki rakennettiin uudelleen toiseen paikkaan. Kaupungeissa asuttiin juuri viljelysaikana, talven tultua saattoivat perheet hajautua metsästämään pienissä ryhmissä. Metsästyksellä saatiin lihaa ja peurannahkoja, joista tehtiin vaatteet ja kengät.
Vastaukset 3
Vanhimmat
Aviopuoliso valittiin aina toisesta suvusta. Yleensä äiti valitsi tyttärensä ensimmäisen aviomiehen: puolisoksi valittiin vanhempi mies, joka toi liittoon kokemusta. Nuorille sotureille puolestaan etsittiin vanhempi vaimo, joka oli ollut aikaisemminkin naimisissa. Avioliitot olivat usein varsin hölliä ja purkautuivat helposti, joten nuoret saattoivat valita toisen puolisonsa omasta ikäryhmästään. Häämenot olivat yksinkertaiset: morsian antoi miehelleen leipää ja sulhanen vastalahjaksi lihaa osoittaakseen, että oli hyvä metsästäjä. Aviomiehen odotettiin pitävän hyvää huolta vaimostaan. Irokeesinaiset saattoivat raskauden alkuvaiheessa kaivata erikoisherkkuja kuten oravanlihaa tai ankkaa eikä hyvä aviomies säästellyt vaivojaan niitä hakiessaan. Kun talvella 1762 irokeesikylissä kärsittiin nälkää, eräs nuori lasta odottava nainen alkoi kaivata maissia. Hänen puolisonsa ratsasti 160 kilometriä kauppa-asemalle ostamaan sitä, ja käveli takaisin vaimonsa luo satulaa kantaen vaihdettuaan hevosensa maissiin. Tavallisissa oloissa vaimo puolestaan huolehti miehensä ruokailusta: kun mies tuli kotiin, hän ei koskaan pyytänyt ruokaa, vaan vaimo toi hänelle välittömästi syötävää.
http://www.saunalahti.fi/penelope/Feminism/irokeesit.html
Itsehillintää ;))