...ja korjata yksinäisyyteesi johtaneet asiat, kuinka kauaksi menneisyyteen joutuisit?
Itse joutuisin menemään melkein 10 vuotta taaksepäin, olin tällöin 11 vuotias. Ala-asteen loppupuolella aloin erkaantua kavereista, eikä paluuta normaaliin enää ollut. Oikeastaan mielelläni en olisi koskaan syntynytkään koska olen tällainen luonnevikainen paska joka ei osaa olla mitenkään päin ihmisten kanssa. Kuinka surullista että olen ollut suurimman osan elämästäni kaveriporukoiden ulkopuolella.
Itse joutuisin menemään melkein 10 vuotta taaksepäin, olin tällöin 11 vuotias. Ala-asteen loppupuolella aloin erkaantua kavereista, eikä paluuta normaaliin enää ollut. Oikeastaan mielelläni en olisi koskaan syntynytkään koska olen tällainen luonnevikainen paska joka ei osaa olla mitenkään päin ihmisten kanssa. Kuinka surullista että olen ollut suurimman osan elämästäni kaveriporukoiden ulkopuolella.
Vastaukset 11
Vanhimmat
paluu ei minun kohdallani enää auttaisi, vaan minun olisi synnyttävä kokonaan uutena ihmisenä ja toisenlaisen luonteen omaavana. Olen 42-vuotias mies, jota on kiusattu ala-asteella, ylä-asteella, kahdessa eri oppilaitoksessa ja kiusaamista on ollut sekä oppilaiden, että opettajien puolelta. Sairas maailma tämä on, missä me elämme, ei ole mikään ihme. vaikka näitä kouluampujia on. Muistan erään tapauksen lapsuudestani, jollon oikeasti tajusin olevani erilainen. Olin kävelyllä eräällä kalliolla koulun jälkeen ja joku luokkakaveristani sattui näkemään sen. Seuraavana päivänä hän kertoi sen muille luokassa, että se ja se oli eilen yksin kävelyllä kalliolla, mitä se siellä yksin teki? Kaikki tietysti nauroivat ja minulle tuli tuosta todella paha mieli. Jatkossa aloin ollakin sitä mieltä, että on parempi ollakin yksin kävelyllä luonnossa omien ajatustensa kanssa, jos ei kerran sopivaa ystävää löydä. Luonnossa oleminen ja varsinkin meren läheisyydessä oleminen on minulle rauhoittavaa ja hyvää tekevää, merikaupungista kun itsekin olen kotoisin. Muistan paljon muutakin ikävä lapsuudesta, mutta en halua niitä tässä kertoa. Hyvää jatkoa kaikille kiusatuille, olkaa kaikesta huolimatta juuri sitä, mitä olette, älkääkä välittäkö kiusaajistanne.
Jaha, sut pitäis vatkata spermaks ja nussia uurestaan :)
Noin sanottiin joskus suutuspäissään töissä jollekin typerykselle :)
Älkää ottako nokkiinne.
Alottajalla on vielä elämä edessä ja voi tapahtua vaikka mitä mukavaa.
Se oli ala-asteella olikohan viides luokka, oltiin luokkaretkellä jossain leirikeskuksessa, istuin järvenrannalla itkien ja meinasin hukuttaa itseni. Olisi todella pitänyt tehdä se, nyt viisitoista vuotta myöhemmin asiat eivät ole yhtään paremmin.
Varmaankin n. 6 vuotta, aikaan, jolloin aloitin lukion. Tällöin kävisin ennen lukion alkua puheterapeutilla korjauttamassa r-vikani ja ihotaututilääkäriltä hakemassa lääkkeet akneen. Silloin ehkä onnistuisin olemaan avoimempi ja saamaan muutaman kaverin.
Oikeastaan jo menemällä 3 vuotta taaksepäin siihen, kun aloitin yliopistossa, riittäisi. Kävisin kaikissa bileissä ja yrittäisin olla sosiaalinen. Voi tosin filosofoida, että pitäisi mennä aivan lapsuuteen asti, jolloin sosiaaliset taidot riittäisivät noissa tilanteissa saamaan kavereita...
Minun pitäisi mennä 27 vuotta taaksepäin,siihen hetkeen,kun olin 13 ja suunnittelin tappavani itseni. Se olisi pitänyt toteuttaa silloin. Olen katunut etten uskaltanut tehdä sitä. Nyt en voi, lasteni takia.
Silloin kuvittelin aina,että elämä kuitenkin muuttuu paremmaksi jossain vaiheessa. Että tämä on vain vaihe,jolloin olen yksinäinen, erilainen, kiusattu ja haukuttu. Mutta ei se muuttunut. Nyt olen aivan yhtä yksin,kuin silloin. Erona siihen on vain lapset, joista olen myös yksin vastuussa.
Hei.
Sinulla on lapset. Et arvaakaan kuinka moni vaihtaisi paikkansa sinun kanssasi.
He ovat sinulle lapsia ja ihmissuhteita koko loppuelämäsi ajan.
"He ovat sinulle lapsia ja ihmissuhteita koko loppuelämäsi ajan. "
Etkö tajua,että asia on juurikin näin. Lapset ovat lapsia hetken.Nyt ne ovat jo aikuisia- vaikka sanokin heitä lapsiksi,koska he sattumoisin ovat minun lapsiani. Lapset muuttavat omiin koteihinsa ja elävät omaa elämäänsä, johon minulla ei ole suurtakaan osaa. Ja näin se kuuluu ollakin. Ei vanhempien kuulu elää lastensa elämää. Heilläkin on yksityisyytensä ja kunnioitan sitä.
Aivan pian istun tyhjässä kodissani loppujenkin lasten lennettyä pesästä omiin elämiinsä. Istun ja kuuntelen hiljaisuutta. Silti en voi tehdä sitä, mistä haaveilin 13-vuotiaana, koska vaikka olenkin se yksin kiikkustuolissani keinutteleva "vanhus", jota kukaan ei kaipaa, vaikuttaisi tekoni aikuisten lasteni elämään ainakin jollain tavalla. en halua heidän joutuvan kertomaan omille lapsilleen, että isovanhempi kuoli tappamalla itsensä. Ehkä vaihtaisin itse osaani lapsettoman kanssa, jolla vapaus valita elääkkö vai kuolla, eikä tekoni vaikuttaisi kehenkään.
On vain odotettava ja annettava ajan kulua. Se tekee tehtävänsä. Ei tänne kukaan ole jäänyt lopulta patsastelemaan.
ihan sama juttu mullakin, joskus 6-luokalla se erkaantuminen alkoi..
Pitäis vissii mennä ajassa taaksepäin..about 6 vuotta. Jos olisin silloin mennyt lukioon niin mun elämä vois olla nyt ihan erilaista..työn ja kavereiden osalta.
Kaikki alkoi jo ennen kouluikää, mutta ei olisi välttämätöntä mennä niin kauas taaksepäin. Menisin siis 14 vuotta taaksepäin lukion alkuun ja yrittäisin tutustua niihin ihmisiin jotka tulivat juttelemaan (ei niissä varmaan mitään vikaa ollut, olin vain niin estynyt ja piilovihamielinen) ja tekisin läksyjä kaiket päivät romaanien lukemisen ja piirustelun sijasta. Ehkä masennuslääkityskin olisi ollut paikallaan.
ja aloittaisin tupakoinnin ja ryyppäämisen kuten kaikki muutkin silloin tekivät.