Eräänä sateisena pävänä sitä sitten ahtauduttiin helluntaiseurakunnan tiloihin. Huoneisto oli ääriään myöten täynnä. Tunnelma oli lämmin ja ystävällinen; kaikki vaikuttivat tuntevan Mikan. Toivoteltiin ”Jumalan siunausta” ja ”Herran rauhaa” ja tervehdittiin välillä oikein kaksin käsin kädestä pitäen. Jukka pysyttäytyi taustalla, vaikka monet tulivatkin toivottamaan tervetulleeksi ja kyselivät kuulumisia.
Seurakunnan vanhimpina toimivat Jaakko ja Olavi, jotka myös tuntuivat pitävän koko toiminnan lankoja käsissään. Jaakko oli kiihkomielinen entinen rappioalkoholisti, jonka nykyinen vaimo oli sananmukaisesti ”nostanut katuojasta” ja tuonut helluntaiherätyksen pariin. Jaakko oli kymmenen vuotta aikaisemmin vastaanottanut Jeesuksen elämäänsä ja eli nyt tervettä, raitista elämäänsä Jeesuksessa Kristuksessa.
Jaakko tosin suutahti helposti ja saattoi sanoa välillä pahastikin, mutta tuli sitten nöyränä myöhemmin pyytämään anteeksi. ”Ei anneta auringon laskea vihan ylle” oli Jaakon suosikkihokemia. Jaakon päivät kuluivat Raamattua lukiessa ja hengellisiä kasetteja kuunnellessa, sillä hän oli alkoholisminsa myötä joutunut työkyvyttömyyseläkkeelle.
Olavi taas oli kasvanut helluntaiherätyksen parissa. Hän oli tästä parivaljakosta se ”viisaampi aisa”. Olavi oli rauhallinen ja luotettavan oloinen, melkeinpä karhumainen ”isähahmo”. Hän toimi työnjohtajana puunjalostuslaitoksessa, jossa hän oli pidetty työtoveri. Ehkä joissain asioissa ”hieman ahdasmielinen”, mutta mukava kaveri kaiken kaikkiaan.
Jukkaa kiinnosti tavattomasti tuo kotoisa ja lämmin ilmapiiri, vaikkei hän mitään erityistä sykäystä sisikunnassaan tuntenutkaan. Hän ei edes tiennyt mitä hänen olisi pitänyt tuntea. Sellainen kuitenkin oli olo että jotain pitäisi pika puoliin alkaa tapahtua...
Jukka otti tavakseen käydä seurakunnassa. Hän alkoi kuitenkin tuntea painetta siitä, että häneltäkin odotettiin samanlaista itkunsekaista syntien tunnustusta ja uudelleensyntymän ihanuutta, jonka kaikki muut paikalla olijat olivat kokeneet. Jotenkin Jukalle tuli olo että vaikka hänet tunnettiin seurakunnassa nyt paremmin, häntä pidettiin yhä vahvemmin ”ulkopuolisena”.
Eräänä päivänä Mika otti asian puheeksi:
”Hei Jukka. Minusta olisi sinulle itsellesi paljon parempi että voisit vihdoin jättää syntitaakkasi Jeesukselle ja ottaisit Hänen armonsa vastaan”, Mika sanoi.
Jukka mietti. ”Siis ihan rehellisesti”, Jukka sanoi. ”Minusta ei vain tunnu siltä. En minä tunne mitään syntitaakkaa harteillani enkä minä edes tiedä mitä minun pitäisi tunnustaa”.
”Se on yksinkertaista” Mika hymyili. ”Pyydät Jeesukselta rukouksessa apua. Katso sitten! Kun rukoilet niin Jeesus kyllä ilmoittaa itsestään. Kolkuttavalle avataan”.
Pojat erkanivat omiin suuntiinsa.
Seuraavassa kokouksessa oli jotenkin outo tunnelma. Kun Jukka tuli ovesta sisään häneen luotiin pitkiä merkitseviä katseita ja monet nyökyttelivät hyväksyvästi ja rohkaisevasti. Mika oli jostain syystä asettunut toiselle puolelle salia, eikä tullut juttelemaan hänelle tavanomaiseen tapaansa. Sensijaan Jaakko tuli kättelemään ja taputtelemaan olalle. ”Olen niin iloinen puolestasi” Jaakko sanoi ääni värähtäen, melkeinpä kyyneleet silmissä.
”Mitä helvettiä täällä oikein tapahtuu?” Jukka mietti itsekseen.
To Be Continued...
Seurakunnan vanhimpina toimivat Jaakko ja Olavi, jotka myös tuntuivat pitävän koko toiminnan lankoja käsissään. Jaakko oli kiihkomielinen entinen rappioalkoholisti, jonka nykyinen vaimo oli sananmukaisesti ”nostanut katuojasta” ja tuonut helluntaiherätyksen pariin. Jaakko oli kymmenen vuotta aikaisemmin vastaanottanut Jeesuksen elämäänsä ja eli nyt tervettä, raitista elämäänsä Jeesuksessa Kristuksessa.
Jaakko tosin suutahti helposti ja saattoi sanoa välillä pahastikin, mutta tuli sitten nöyränä myöhemmin pyytämään anteeksi. ”Ei anneta auringon laskea vihan ylle” oli Jaakon suosikkihokemia. Jaakon päivät kuluivat Raamattua lukiessa ja hengellisiä kasetteja kuunnellessa, sillä hän oli alkoholisminsa myötä joutunut työkyvyttömyyseläkkeelle.
Olavi taas oli kasvanut helluntaiherätyksen parissa. Hän oli tästä parivaljakosta se ”viisaampi aisa”. Olavi oli rauhallinen ja luotettavan oloinen, melkeinpä karhumainen ”isähahmo”. Hän toimi työnjohtajana puunjalostuslaitoksessa, jossa hän oli pidetty työtoveri. Ehkä joissain asioissa ”hieman ahdasmielinen”, mutta mukava kaveri kaiken kaikkiaan.
Jukkaa kiinnosti tavattomasti tuo kotoisa ja lämmin ilmapiiri, vaikkei hän mitään erityistä sykäystä sisikunnassaan tuntenutkaan. Hän ei edes tiennyt mitä hänen olisi pitänyt tuntea. Sellainen kuitenkin oli olo että jotain pitäisi pika puoliin alkaa tapahtua...
Jukka otti tavakseen käydä seurakunnassa. Hän alkoi kuitenkin tuntea painetta siitä, että häneltäkin odotettiin samanlaista itkunsekaista syntien tunnustusta ja uudelleensyntymän ihanuutta, jonka kaikki muut paikalla olijat olivat kokeneet. Jotenkin Jukalle tuli olo että vaikka hänet tunnettiin seurakunnassa nyt paremmin, häntä pidettiin yhä vahvemmin ”ulkopuolisena”.
Eräänä päivänä Mika otti asian puheeksi:
”Hei Jukka. Minusta olisi sinulle itsellesi paljon parempi että voisit vihdoin jättää syntitaakkasi Jeesukselle ja ottaisit Hänen armonsa vastaan”, Mika sanoi.
Jukka mietti. ”Siis ihan rehellisesti”, Jukka sanoi. ”Minusta ei vain tunnu siltä. En minä tunne mitään syntitaakkaa harteillani enkä minä edes tiedä mitä minun pitäisi tunnustaa”.
”Se on yksinkertaista” Mika hymyili. ”Pyydät Jeesukselta rukouksessa apua. Katso sitten! Kun rukoilet niin Jeesus kyllä ilmoittaa itsestään. Kolkuttavalle avataan”.
Pojat erkanivat omiin suuntiinsa.
Seuraavassa kokouksessa oli jotenkin outo tunnelma. Kun Jukka tuli ovesta sisään häneen luotiin pitkiä merkitseviä katseita ja monet nyökyttelivät hyväksyvästi ja rohkaisevasti. Mika oli jostain syystä asettunut toiselle puolelle salia, eikä tullut juttelemaan hänelle tavanomaiseen tapaansa. Sensijaan Jaakko tuli kättelemään ja taputtelemaan olalle. ”Olen niin iloinen puolestasi” Jaakko sanoi ääni värähtäen, melkeinpä kyyneleet silmissä.
”Mitä helvettiä täällä oikein tapahtuu?” Jukka mietti itsekseen.
To Be Continued...
Vastaukset 4
Vanhimmat
on vielä tulossa?
Milloin tulee se pointti???
Ja osiahan riittää...
Miten lukijat haluaisivat Jukalle käyvän? Entä mikä menee pieleen ja miksi...?
Siihen, että Jukalta odotettiin kaavan mukaista käytöstä. Jukka ei tiennyt mikä kaava oli, koska tuli ulkopuolelta ja häntä pelotti. Odotusten paine alkaa kasvaa. Saako ihminen tulla todella sellaisenaan? Jumalan, Jeesuksen ristin juurelle kyllä, mutta entä ihmisten eteen? Helluntaikodin lapsi saa kasvaa koko ikänsä pelisääntöihin ja siltä, joka tulee aikuisena odotetaan, että hän selvittää sosiaalisen hierarkian ja tavat hetkessä. Sosiaalistuminen on hidasta. Jos kasville annetaan kasvuhormonia, joka räjäyttää kasvun satakertaiseksi, se kuolee. Menetelmää käytetään puutarhassa hirmuisimpana rikkaruohomyrkkynä. Ei kai vaan seurakunnissa tehdä näin taivaan taimille?
Osuit ensimmäisellä asian ytimeen! Selviääkö Jukka sosiaalisesta tulikokeestaan? Sen näemme seuraavassa jaksossa...