Psykoterapia on kiistelty juttu. Voi olla erittäin tarpeellinen syvästi traumatisoituneelle ja rikotulle ihmisille. Tuottanee tuloksia, kun psykoterapeutti on intrapsyykkisesti riittävän tarkka sekä empaattinen, motivoitunut, riittävän intensiivinen - ja myös vaativa sekä varsin objektiivinen.
Kuitenkin koko systeemiin sisältyy aika paljon ongelmia liittyen ei niinkään ehkä menetelmään kuin (mahdollisesti erittäin pieneen) osaan sen parissa työskentelevistä ammattilaisista. On erittäin julmaa, kun diagnoosit ja parantaja-potilas-statushierarkija kehittyy vallankäytön kanavaksi. Sellaistakin on tapahtunut.
Lisäksi, kuka valvoo sitä, että terapeutti ei voimista yksilön subjektiivisia luuloja? Terapeutilta vaaditaan lähes yli-inhimillistä taitoa jos hänen tulisi tietää tilanteen todellinen luonne läpi yksilön näkemyksen, ehkä värittyneen sellaisen. Helposti menee potilaan tukemiseksi vailla syytä ja dilemmojen kasvattamiseksikin.
Parisuhdeterapia on tehokkaampi, koska siinä kuulee 2 kantaa.
Olen itse pohdiskellut terapiani lopettamista. Mielestäni terapeuttini ei ole kovin kiinnostuneen oloinen ja hänen pikkuporvarillinen ja jotenkin kepeä suhtautuminen vakaviinkin asioihin on ärsyttävää. Hän ei vaikuta olevan kiinnostunut menemän ongelmien ytimeen, vaan tuntuu haluavan pitää asiat hyvänpäivän tuttujen dialogin tasolla, jotta työnsä olisi melko helppoa.
Toisaalta moni jopa rakastaa terapeuttiaan, koska 1. kertaa elämässään saa tältä rakkauden ja empatin kokemuksia, joita ei ole kokenut voivansa saada elämässä muuten. Tällöin terapia johtaa parempaan käsitykseen ja tietoisuuteen, siihen että kaikille löytyy ihmisiä, jotka välittävät - jos etsii.
Entä jos joku älykäs lopettaa terapian ja uskoo esim. urheilun, työnteon, itsenäisen ongelmien tietoisen käsittelyn ja ystävien voimaan? Hänet liemataan "haluttomaksi käsitellä asioita", vaikka syy olisi ollut terapeutissa. Terapeutin valta on kova kun katsotaan syyllistä: potilaallahan on usein esim. masennusta tai muuta, niihin voi terapeutti vedota pelastakseen nahkansa ja kasvonsa.
Usein vika faktisesti on kuitenkin terapeutissa. Kumpaa erinäiset tahot uskovat; koulutettua terapeuttia, joka valittelee potilaan päätösä luopua "hyvin edenneestä" terapiasta ("olisin tahtonut jatkaa työtä hänen psyykensä kanssa") vai mielenterveysdiagnoosista potilasta, joka ilmoittaa vihaisena että terapeutissa oli vika?
Huono terapeutti?
36
4775
Vastaukset
- peutti
Psykoterapiassa ja muussa keskusteluterapiassa paljon on kiinni henkilöiden (ja viitekehyksen) yhteensopivuudesta. Siksi terapeutin hankkimisessa tärkeää onkin tutustua mielellään useampiinkin terapeutteihin ennen sen suurempia sitoumuksia. Tällöin sekä hoitaja että hoidettava voivat arvioida, onko tiimi toimiva.
Suhtautuminen terapiaan tyytymättömään potilaaseen riippuu paljon varmaankin myös siitä, mikä on dg tai ongelma. Vaativa, epävakaa tai narsistinen persoonallisuus saa helposti vain hankalan potilaan leiman - ehkä syystä, ehkä ei. Toisaalta monipuolista harkintakykyä osoittava hlö tuskin leimaantuu hankalaksi, jos haluaa vaihtaa terapeuttia, varsinkin jos osaa sen perustella, koska kaikki terapeutit nyt eivät vain käy kaikille. Terapian lopettaminen kokonaan yhden terapeutin takia kuulostaa aika mustavalkoiselta ajattelulta? Joskus kyse on siitä, että terapeutissa on vika, joskus kyse on potilaan viasta, mutta useimmiten näkisin, että kyse ei ole kenenkään viasta, vaan yhteisestä yhteensopimattomuudesta, jolloin tavoitteisiin ei voida yhdessä pyrkiä.
Olen itse terapeutti, enkä haluaisi itsekään tulla kenen tahansa terapeutin hoitamaksi, se on ihan luonnollista. Olen sitä mieltä, että olet oikeilla jäljillä, mutta suhtaudun tekstiisi kokonaisuutena hiukan varauksella, koska olen havaitsevinani pientä ylikriittisyyttä tai yliepäluuloisuutta tekstissäsi: "Kuka valvoo, että...", "potilasta, joka ilmoittaa _vihaisena_" jne.
Tämä on nyt aika satunnainen heitto, mutta äkkiseltään tulee mieleen, että voisit hyötyä aika tunnepainotteisesta ja käytännönläheisestä terapiasta, koska älyllinen pyörittely on sinulle se tuttu ja turvallinen osa-alue, joka helposti jää sanakoukeroistaan huolimatta pinnalliseksi ja etäiseksi. Voi tuntua hankalalta, mutta voisi olla hyödyllistä.- pete P
Kiitos kommentista!
Olen ollut terapiassa 7. luokan alusta saakka suhteellisen epäsäännöllisesti, kunnes aktiivisempi kausi (Kelan kustantama varsinainen psykoterapia) alkoi lukion tokalla. Nyt vuosi sitä on mennyt.
Terapia ei vastaa käsitystäni kunnon hoidosta. Esitin kerran kritiikkini ja terapeuttini sanoi minun olevan väärässä. Lisäksi hän sanoi, että voi olla että siirrän terapiaan liittyviä negatiivisia tuntemuksia hoitajaan, tunteensiirtotapaus siis.
Ärsyttää erityisesti nyt, että hän siirsi syyn minuun. Olen varma että kritiikkini oli aiheellista. Terapeutti on sessioiden lopuksi yleensä jo asennoitunut muuhun ja vilkuilee kelloakin.
Mutta eri asia on, tarvitsenko enää hoitoa. Kuinka monessa tapauksessa terapiakoukku ja terapian jatkaminen liittyy siihen, että saa empatian kokemuksia ja ymmärtävää palautetta ja pontta omille tunnoilleen? Skeptismini saattaa olla osin perusteetonta; silti on minusta suurta naiivismia väittää ettei terapeutit jokseenkin aina yritä saada potilaan pidettyä viimeiseen Kelan kustantamaan hetkeen saakka asiakkaanaan. Se on suoraa rahaa tilille.
Jos en enää tarvitse terapiaa, sanooko psykoterapeuttini sen minulle suoraan? Tosin epäilen omani kykenevän edes havaitsemaan sellaisia asioita. Hyvänpäiväntuttu koko tyyppi.:(
Ehdotit tunne- ja käytännönterapiaa? Eikö sellaiseksi kelpaa elämä, jossa vihaisena paskan päivän päätteeksi lähtee sateeseen lenkille ja tuntee koko vihan ja elinvoiman tunteen? Ja jos pitää elämänsä järjestyksessä, hoitaa asiansa, ei myöhästele, vaikka olisi kuinka vaikeaa, pitää deadlineista kiinni jne, eikö se ole kansankielellä käytännönterapiaa?
Enkö saa kyseenalaistaa sitä, miksi terapiasta on tullut niin yleinen hoitomuoto, vaikka siihen liittyy vaikka mitä epäilyttävää (huippunaan se, miten moni peutti vahvistelee potilaan luuloja, mm. koska ei edes tiedä eikä havaitse mikä osa on potilaan tulkintaa ja mikä totta)? - Sinde vm-82
pete P kirjoitti:
Kiitos kommentista!
Olen ollut terapiassa 7. luokan alusta saakka suhteellisen epäsäännöllisesti, kunnes aktiivisempi kausi (Kelan kustantama varsinainen psykoterapia) alkoi lukion tokalla. Nyt vuosi sitä on mennyt.
Terapia ei vastaa käsitystäni kunnon hoidosta. Esitin kerran kritiikkini ja terapeuttini sanoi minun olevan väärässä. Lisäksi hän sanoi, että voi olla että siirrän terapiaan liittyviä negatiivisia tuntemuksia hoitajaan, tunteensiirtotapaus siis.
Ärsyttää erityisesti nyt, että hän siirsi syyn minuun. Olen varma että kritiikkini oli aiheellista. Terapeutti on sessioiden lopuksi yleensä jo asennoitunut muuhun ja vilkuilee kelloakin.
Mutta eri asia on, tarvitsenko enää hoitoa. Kuinka monessa tapauksessa terapiakoukku ja terapian jatkaminen liittyy siihen, että saa empatian kokemuksia ja ymmärtävää palautetta ja pontta omille tunnoilleen? Skeptismini saattaa olla osin perusteetonta; silti on minusta suurta naiivismia väittää ettei terapeutit jokseenkin aina yritä saada potilaan pidettyä viimeiseen Kelan kustantamaan hetkeen saakka asiakkaanaan. Se on suoraa rahaa tilille.
Jos en enää tarvitse terapiaa, sanooko psykoterapeuttini sen minulle suoraan? Tosin epäilen omani kykenevän edes havaitsemaan sellaisia asioita. Hyvänpäiväntuttu koko tyyppi.:(
Ehdotit tunne- ja käytännönterapiaa? Eikö sellaiseksi kelpaa elämä, jossa vihaisena paskan päivän päätteeksi lähtee sateeseen lenkille ja tuntee koko vihan ja elinvoiman tunteen? Ja jos pitää elämänsä järjestyksessä, hoitaa asiansa, ei myöhästele, vaikka olisi kuinka vaikeaa, pitää deadlineista kiinni jne, eikö se ole kansankielellä käytännönterapiaa?
Enkö saa kyseenalaistaa sitä, miksi terapiasta on tullut niin yleinen hoitomuoto, vaikka siihen liittyy vaikka mitä epäilyttävää (huippunaan se, miten moni peutti vahvistelee potilaan luuloja, mm. koska ei edes tiedä eikä havaitse mikä osa on potilaan tulkintaa ja mikä totta)?terapiaa. Ne on suunnattu ihan eri ihmisryhmälle, joka on hyvin pieni. Ihan vain yksittäinen yhdistys. Sellainen ei tule kysymykseen. Maailma on täynnä ihmeitä ja luomista. (kts. kirkko ja pornografia, laki & raiskaussyytte) Kaikki vain odottaa ottajaansa. Psykoterapia ei koskaan ole sellaista. Se on vain jonkun idiootin jumalsuhde, joka ei ole kauhean todellinen. Tärkeintä on, että olet maailmassa, et omassa itsessäsi. Kuvailemasi tunteensiirto ei ole kosmetiikan takia mahdollinen ja on epäkypsää väittää niin. Sain kuvauksen, jossa terapia on hillumista jonkin asian piirissä, ilman syytä ja seurausta ja ehkä siksi vääristeltyä.
- peutti
pete P kirjoitti:
Kiitos kommentista!
Olen ollut terapiassa 7. luokan alusta saakka suhteellisen epäsäännöllisesti, kunnes aktiivisempi kausi (Kelan kustantama varsinainen psykoterapia) alkoi lukion tokalla. Nyt vuosi sitä on mennyt.
Terapia ei vastaa käsitystäni kunnon hoidosta. Esitin kerran kritiikkini ja terapeuttini sanoi minun olevan väärässä. Lisäksi hän sanoi, että voi olla että siirrän terapiaan liittyviä negatiivisia tuntemuksia hoitajaan, tunteensiirtotapaus siis.
Ärsyttää erityisesti nyt, että hän siirsi syyn minuun. Olen varma että kritiikkini oli aiheellista. Terapeutti on sessioiden lopuksi yleensä jo asennoitunut muuhun ja vilkuilee kelloakin.
Mutta eri asia on, tarvitsenko enää hoitoa. Kuinka monessa tapauksessa terapiakoukku ja terapian jatkaminen liittyy siihen, että saa empatian kokemuksia ja ymmärtävää palautetta ja pontta omille tunnoilleen? Skeptismini saattaa olla osin perusteetonta; silti on minusta suurta naiivismia väittää ettei terapeutit jokseenkin aina yritä saada potilaan pidettyä viimeiseen Kelan kustantamaan hetkeen saakka asiakkaanaan. Se on suoraa rahaa tilille.
Jos en enää tarvitse terapiaa, sanooko psykoterapeuttini sen minulle suoraan? Tosin epäilen omani kykenevän edes havaitsemaan sellaisia asioita. Hyvänpäiväntuttu koko tyyppi.:(
Ehdotit tunne- ja käytännönterapiaa? Eikö sellaiseksi kelpaa elämä, jossa vihaisena paskan päivän päätteeksi lähtee sateeseen lenkille ja tuntee koko vihan ja elinvoiman tunteen? Ja jos pitää elämänsä järjestyksessä, hoitaa asiansa, ei myöhästele, vaikka olisi kuinka vaikeaa, pitää deadlineista kiinni jne, eikö se ole kansankielellä käytännönterapiaa?
Enkö saa kyseenalaistaa sitä, miksi terapiasta on tullut niin yleinen hoitomuoto, vaikka siihen liittyy vaikka mitä epäilyttävää (huippunaan se, miten moni peutti vahvistelee potilaan luuloja, mm. koska ei edes tiedä eikä havaitse mikä osa on potilaan tulkintaa ja mikä totta)?"Viestin sisältö on liian pitkä!" eli laitan pariin osaan. Ajatuksesi kirvoittivat näköjään pitkän kommentoinnin.
Minun on vaikeaa ottaa kantaa vain yhden osapuolen tulkinnan kuulleena, mutta uskon, että harmistuksessasi on kyllä perää.
"Terapia ei vastaa käsitystäni kunnon hoidosta. Esitin kerran kritiikkini ja terapeuttini sanoi minun olevan väärässä. Lisäksi hän sanoi, että voi olla että siirrän terapiaan liittyviä negatiivisia tuntemuksia hoitajaan, tunteensiirtotapaus siis.
Ärsyttää erityisesti nyt, että hän siirsi syyn minuun. Olen varma että kritiikkini oli aiheellista. Terapeutti on sessioiden lopuksi yleensä jo asennoitunut muuhun ja vilkuilee kelloakin."
Voi olla, että sinulla on johonkin syvempään ja perustavanlaatuisempaan liittyen näitä terapiaan kohdistuvia kielteisiä tuntemuksia, mutta voi myös olla, että terapeutti on vain epäsensitiivinen, kömpelö ja jopa huono. Tätä on vaikeaa arvioida, varsinkaan pelkkien kirjoitusten perusteella. Konfrontointi ja asiakkaan kielteisten tunteiden peilaaminen tälle takaisin tarkasteltaviksi ovat arvokkaita välineitä, mutta tässä tapauksessa kuulostaa siltä, ettei toivottua lopputulosta ole oikein tullut. Se voi johtua siitä, että terapeutti on käyttänyt vääriä välineitä tai sitten jostakin muusta. Voi olla niinkin, että terapeutti on oikeasti todella kyllästynyt ja epämotivoitunut (=ammattitaidoton, kun ei kerran tee asialle mitään?) ja vieläpä niin alkeellisella tavalla defensiivinen, että ei ole valmis vastaanottamaan asiakkaan esittämää kritiikkiä. Se jos mikä on turhauttavaa, kun joku terapeutti on olevinaan jotakin niin suurta, että hänellä olisi muka oikeus heijastaa kaikki takaisin toiseen ja tehdä siitä tulkinta, sen sijaan että kuuntelisi sitä varsinaista sisältöä ("en ole tyytyväinen tähän terapiaan"). Aivan kuin asiakkaan ja terapeutin välillä ei olisi muka myös tasa-arvoista vuorovaikutussuhdetta ja myös asiakassuhdetta, jossa maksava asiakas on jostain näkökulmasta itse asiassa jopa palveluntarjoajan yläpuolella! Mutta tosiaan, koska en teitä sen pahemmin tunne, en voi ottaa kantaa siihen, mistä teidän välillänne on kyse.
Kellon vilkuilukin on sellainen juttu, että siinä voi olla kyse terapeutin motivaation puutteesta, mutta kyse voi olla myös ihan käytännön seikasta, jonka asiakas tulkitsee omalla tavallaan. Jos as. on taipuvainen tulkitsemaan asiat itseensä kohdistuvina kielteisinä tekoina ja loukkauksina, niin ihan tavallinenkin kellon vilkaisu voi näyttää tympääntymiseltä. Ja voi siis myös olla, että terapeutti on oikeastikin tympääntynyt. Tiedän, että sellaisiakin terapeutteja on.
"Skeptismini saattaa olla osin perusteetonta; silti on minusta suurta naiivismia väittää ettei terapeutit jokseenkin aina yritä saada potilaan pidettyä viimeiseen Kelan kustantamaan hetkeen saakka asiakkaanaan. Se on suoraa rahaa tilille."
Riippuu paikkakunnasta ja terapeutista, mutta useimpien terapeuttien kohdalla ei tilanne ole ollenkaan tällainen. Terapiaan tulijoita kyllä riittää, joten harvalla on syytä pitää kiinni ns. epämieluisasta terapia-asiakkaasta. Uusia asiakkaita kyllä löytyy aina, lukuunottamatta ihan poikkeustapauksia. Terapeuttien pitäisi aina valikoida asiakkaansa niin, että ovat terapian alkaessa saaneet jonkun käsityksen siitä, että terapia kys. asiakkaan kanssa voi onnistua. Jotkut eivät hoida tietyn tyyppisiä ongelmia lainkaan jne. Tämä ei ole syrjintää, vaan turvaa asiakkaille hyvän hoidon. Lasten ja nuorten kohdalla tämä on vielä tärkeämpää, koska heillä ei ole samoja mahdollisuuksia arvioida terapeuttien sopivuutta itselle kuin ehkä aikuisilla on.
(JATKUU) - peutti
pete P kirjoitti:
Kiitos kommentista!
Olen ollut terapiassa 7. luokan alusta saakka suhteellisen epäsäännöllisesti, kunnes aktiivisempi kausi (Kelan kustantama varsinainen psykoterapia) alkoi lukion tokalla. Nyt vuosi sitä on mennyt.
Terapia ei vastaa käsitystäni kunnon hoidosta. Esitin kerran kritiikkini ja terapeuttini sanoi minun olevan väärässä. Lisäksi hän sanoi, että voi olla että siirrän terapiaan liittyviä negatiivisia tuntemuksia hoitajaan, tunteensiirtotapaus siis.
Ärsyttää erityisesti nyt, että hän siirsi syyn minuun. Olen varma että kritiikkini oli aiheellista. Terapeutti on sessioiden lopuksi yleensä jo asennoitunut muuhun ja vilkuilee kelloakin.
Mutta eri asia on, tarvitsenko enää hoitoa. Kuinka monessa tapauksessa terapiakoukku ja terapian jatkaminen liittyy siihen, että saa empatian kokemuksia ja ymmärtävää palautetta ja pontta omille tunnoilleen? Skeptismini saattaa olla osin perusteetonta; silti on minusta suurta naiivismia väittää ettei terapeutit jokseenkin aina yritä saada potilaan pidettyä viimeiseen Kelan kustantamaan hetkeen saakka asiakkaanaan. Se on suoraa rahaa tilille.
Jos en enää tarvitse terapiaa, sanooko psykoterapeuttini sen minulle suoraan? Tosin epäilen omani kykenevän edes havaitsemaan sellaisia asioita. Hyvänpäiväntuttu koko tyyppi.:(
Ehdotit tunne- ja käytännönterapiaa? Eikö sellaiseksi kelpaa elämä, jossa vihaisena paskan päivän päätteeksi lähtee sateeseen lenkille ja tuntee koko vihan ja elinvoiman tunteen? Ja jos pitää elämänsä järjestyksessä, hoitaa asiansa, ei myöhästele, vaikka olisi kuinka vaikeaa, pitää deadlineista kiinni jne, eikö se ole kansankielellä käytännönterapiaa?
Enkö saa kyseenalaistaa sitä, miksi terapiasta on tullut niin yleinen hoitomuoto, vaikka siihen liittyy vaikka mitä epäilyttävää (huippunaan se, miten moni peutti vahvistelee potilaan luuloja, mm. koska ei edes tiedä eikä havaitse mikä osa on potilaan tulkintaa ja mikä totta)?"Jos en enää tarvitse terapiaa, sanooko psykoterapeuttini sen minulle suoraan? Tosin epäilen omani kykenevän edes havaitsemaan sellaisia asioita."
Yhdelläkään terapeutilla ei voi olla absoluuttisen oikeaa tietoa siitä, tarvitsetko yhä terapiaa. Terapeutillasi on asiaan luultavasti jokin kanta, joka voi olla oikea tai väärä. Useimmiten terapeutit ovat tarkkasilmäisiä asian suhteen, mutta eivät tietenkään kaikki. Terapeutit voivat olla varovaisia ottamaan asiaa puheeksi ja usein ehkä odottavat asiakkaan omaa aloitetta sen suhteen. Usein asiakkaan aloite tulee selvästi liian varhain, mutta toisinaan taas tarpeettomankin myöhään.
Mitkä ovat terapiasi tavoitteet? Mitä olet saavuttanut terapialla? Onko tapahtunut edistystä jossakin osa-alueessa? Koet, että terapeuttisi ei osaa asettua sinun taajuudellesi. Voiko näistä lähtökohdista päästä vielä eteenpäin? Olet ison vastuun edessä, jos terapeuttisi ei ole valmis keskustelemaan asiasta tasa-arvoisemmasta näkökulmasta. Jos et saa terapeutiltasi tukea asiassa, joudut itse tekemään päätöksen. Näillä tiedoilla en itse suosittelisi terapian lopettamista kokonaan, vaan joko pyrkisin kokeilemaan toista terapeuttia tai yrittäisin jotenkin koulia nykyisestä terapiasuhteesta toimivamman.
"Ehdotit tunne- ja käytännönterapiaa? Eikö sellaiseksi kelpaa elämä, jossa vihaisena paskan päivän päätteeksi lähtee sateeseen lenkille ja tuntee koko vihan ja elinvoiman tunteen? Ja jos pitää elämänsä järjestyksessä, hoitaa asiansa, ei myöhästele, vaikka olisi kuinka vaikeaa, pitää deadlineista kiinni jne, eikö se ole kansankielellä käytännönterapiaa?"
Tässäkin on osa totuutta, mutta jotakin mielestäni puuttuu. Olet täysin oikeassa siinä, että elämän ei ole tarkoitus mennä teoreettiseksi jaaritteluksi, mikä on intensiivisessä terapiassa valitettavasti vaarana. Se, mihin terapialla pyritään, on itsensä kanssa tasapainossa eläminen ihan siellä oikean elämän puolella. Kielteisiä tunteita saa olla, ja niitä voi purkaa eri tavoin. Jos päivä on paska, siitä vaan purkamaan sitä lenkille. Tuot esiin tunteina vihan ja elinvoiman ja muuten puhut elämänhallinasta ja toiminnanohjauksesta. On totta, että elämänhallinta ja toimiva toiminnanohjaus edesauttavat (ja osin myös edellyttävät) myös psyykkistä hyvinvointia. Et kerro viesteissäsi tietenkään kaikkia ajatuksiasi, mutta tunnemaailmasi kuulostaa tässä arvioituna aika mustavalkoiselta? Siksi ajattelin, että käytännön harjoitteisiin, tunteiden tunnistamiseen ja löytämiseen jne. keskittyvä terapia voisi olla hyödyllistä. Olet oikeassa siinäkin, ette kaikkia niitä taitoja tarvita elämässä pärjäämiseen, mutta elämänlaatua se voi kyllä parantaa. - aloittaja...
peutti kirjoitti:
"Jos en enää tarvitse terapiaa, sanooko psykoterapeuttini sen minulle suoraan? Tosin epäilen omani kykenevän edes havaitsemaan sellaisia asioita."
Yhdelläkään terapeutilla ei voi olla absoluuttisen oikeaa tietoa siitä, tarvitsetko yhä terapiaa. Terapeutillasi on asiaan luultavasti jokin kanta, joka voi olla oikea tai väärä. Useimmiten terapeutit ovat tarkkasilmäisiä asian suhteen, mutta eivät tietenkään kaikki. Terapeutit voivat olla varovaisia ottamaan asiaa puheeksi ja usein ehkä odottavat asiakkaan omaa aloitetta sen suhteen. Usein asiakkaan aloite tulee selvästi liian varhain, mutta toisinaan taas tarpeettomankin myöhään.
Mitkä ovat terapiasi tavoitteet? Mitä olet saavuttanut terapialla? Onko tapahtunut edistystä jossakin osa-alueessa? Koet, että terapeuttisi ei osaa asettua sinun taajuudellesi. Voiko näistä lähtökohdista päästä vielä eteenpäin? Olet ison vastuun edessä, jos terapeuttisi ei ole valmis keskustelemaan asiasta tasa-arvoisemmasta näkökulmasta. Jos et saa terapeutiltasi tukea asiassa, joudut itse tekemään päätöksen. Näillä tiedoilla en itse suosittelisi terapian lopettamista kokonaan, vaan joko pyrkisin kokeilemaan toista terapeuttia tai yrittäisin jotenkin koulia nykyisestä terapiasuhteesta toimivamman.
"Ehdotit tunne- ja käytännönterapiaa? Eikö sellaiseksi kelpaa elämä, jossa vihaisena paskan päivän päätteeksi lähtee sateeseen lenkille ja tuntee koko vihan ja elinvoiman tunteen? Ja jos pitää elämänsä järjestyksessä, hoitaa asiansa, ei myöhästele, vaikka olisi kuinka vaikeaa, pitää deadlineista kiinni jne, eikö se ole kansankielellä käytännönterapiaa?"
Tässäkin on osa totuutta, mutta jotakin mielestäni puuttuu. Olet täysin oikeassa siinä, että elämän ei ole tarkoitus mennä teoreettiseksi jaaritteluksi, mikä on intensiivisessä terapiassa valitettavasti vaarana. Se, mihin terapialla pyritään, on itsensä kanssa tasapainossa eläminen ihan siellä oikean elämän puolella. Kielteisiä tunteita saa olla, ja niitä voi purkaa eri tavoin. Jos päivä on paska, siitä vaan purkamaan sitä lenkille. Tuot esiin tunteina vihan ja elinvoiman ja muuten puhut elämänhallinasta ja toiminnanohjauksesta. On totta, että elämänhallinta ja toimiva toiminnanohjaus edesauttavat (ja osin myös edellyttävät) myös psyykkistä hyvinvointia. Et kerro viesteissäsi tietenkään kaikkia ajatuksiasi, mutta tunnemaailmasi kuulostaa tässä arvioituna aika mustavalkoiselta? Siksi ajattelin, että käytännön harjoitteisiin, tunteiden tunnistamiseen ja löytämiseen jne. keskittyvä terapia voisi olla hyödyllistä. Olet oikeassa siinäkin, ette kaikkia niitä taitoja tarvita elämässä pärjäämiseen, mutta elämänlaatua se voi kyllä parantaa."Mitkä ovat terapiasi tavoitteet? Mitä olet saavuttanut terapialla? Onko tapahtunut edistystä jossakin osa-alueessa? Koet, että terapeuttisi ei osaa asettua sinun taajuudellesi. Voiko näistä lähtökohdista päästä vielä eteenpäin?"
Terapiani alkuperäiset tavoitteet taisivat olla pahan olon vähentäminen ja epärationaalisten ajatusten hillitseminen, mutta nyttemmin päätavoite on ehkä elämänhallinta.
Myönnän avoimesti, että minulla on tietyt varaukset koko menetelmää kohtaan. Kyseenalaistan etunenässä sen, että terapia olisi objektiivista. Taitavat persoonat osaavat käyttää hyväkseen tilannetta, jossa hoitaja on empaattinen. Ja tätä väylää luikertelemalla he sitten saavat sääliä ja itsevarmuutta, vahvistuksia kieroutumilleen, - ja voivat jopa suoraan valehdellakin nämä tarkoitusperät mielessään. Kyllä terapioiden hyväksikäyttäjiä kuulee piisaa, noita narsistisia peuttijen lemmikkejä.
Tässä valossa on ihme, että terapiasta on tullut niin yleinen ja suositeltu hoitomuoto, kun objektiivista se EI ole (9 vuoden akateeminen opiskelu yliopistossahan ei takaa "näkijän taitoja" eli kykyä erottaa potilaan tulkinnat ja todellisuus; kyky joka olisi olennaista auttamisessa).
Mä en siis näemmä pääse kielteisestä asenteestani eroon. :-) Toisaalta voidaan sanoa myös, että terapeuttina sä olet mitä jäävein; sullahan on takuulla alitajuinen tarve puolustaa ammatinvalintaasi, ettet joutuisi kestämään kognitiivisen dissonanssin ristiriitaa. ;)
Kuten ehkä sävystäni ja sanoistani päättelitkin, ei terapia ole mitään suurta tulosta tainnut tuottaa.
Mitä sanot muuten näistä parantajista eli suurista auttajista, joilla on lähes kaiken kattava tieto ihmisen psyykkisestä ja fyysisestä olemuksesta? Sellaisia on Suomessakin: äärimmäisiä ihmistuntijoita, jotka ovat lukeneet kaiken mahdollisen psykologiasta, akupunktiosta, ovat ammattihierojia, ihmisen psyykkisen ja fyysisen toiminnan lainalaisuuksista, ovat anatomian asiantuntijoita, Buddhat, eri keskustelu-, hahmoterapiat, fysioterapia jne. jne ovat heillä kaikki hallussa.
Paljon laajempi välineistö käytössä parantamiseen. Suomessa tiedän yhden tapauksen, jolle huippukokeneet psykiatrit ovat lähettäneet potilaita, joita he eivät ole itse pystyneet hoitamaan. Sama mies on pitänyt psykiatreille jopa luentoja. Hänellä käy todella vaativista ongelmista kärsivät, pedofiilien uhrit jne.
Kyllä mä enemmän tuollaiseen uskon. Eräs 3 eri terapiaa läpikäynyt alkoholisoitunut mies sanoi, että vasta tämän parantajan käynneillä alkoi jotain tapahtua. Tosin terapia voi olla hyvin hyödyllistäkin, mutta tuo kuvaa aika paljon joka tapauksessa. - Freud und freund
peutti kirjoitti:
"Jos en enää tarvitse terapiaa, sanooko psykoterapeuttini sen minulle suoraan? Tosin epäilen omani kykenevän edes havaitsemaan sellaisia asioita."
Yhdelläkään terapeutilla ei voi olla absoluuttisen oikeaa tietoa siitä, tarvitsetko yhä terapiaa. Terapeutillasi on asiaan luultavasti jokin kanta, joka voi olla oikea tai väärä. Useimmiten terapeutit ovat tarkkasilmäisiä asian suhteen, mutta eivät tietenkään kaikki. Terapeutit voivat olla varovaisia ottamaan asiaa puheeksi ja usein ehkä odottavat asiakkaan omaa aloitetta sen suhteen. Usein asiakkaan aloite tulee selvästi liian varhain, mutta toisinaan taas tarpeettomankin myöhään.
Mitkä ovat terapiasi tavoitteet? Mitä olet saavuttanut terapialla? Onko tapahtunut edistystä jossakin osa-alueessa? Koet, että terapeuttisi ei osaa asettua sinun taajuudellesi. Voiko näistä lähtökohdista päästä vielä eteenpäin? Olet ison vastuun edessä, jos terapeuttisi ei ole valmis keskustelemaan asiasta tasa-arvoisemmasta näkökulmasta. Jos et saa terapeutiltasi tukea asiassa, joudut itse tekemään päätöksen. Näillä tiedoilla en itse suosittelisi terapian lopettamista kokonaan, vaan joko pyrkisin kokeilemaan toista terapeuttia tai yrittäisin jotenkin koulia nykyisestä terapiasuhteesta toimivamman.
"Ehdotit tunne- ja käytännönterapiaa? Eikö sellaiseksi kelpaa elämä, jossa vihaisena paskan päivän päätteeksi lähtee sateeseen lenkille ja tuntee koko vihan ja elinvoiman tunteen? Ja jos pitää elämänsä järjestyksessä, hoitaa asiansa, ei myöhästele, vaikka olisi kuinka vaikeaa, pitää deadlineista kiinni jne, eikö se ole kansankielellä käytännönterapiaa?"
Tässäkin on osa totuutta, mutta jotakin mielestäni puuttuu. Olet täysin oikeassa siinä, että elämän ei ole tarkoitus mennä teoreettiseksi jaaritteluksi, mikä on intensiivisessä terapiassa valitettavasti vaarana. Se, mihin terapialla pyritään, on itsensä kanssa tasapainossa eläminen ihan siellä oikean elämän puolella. Kielteisiä tunteita saa olla, ja niitä voi purkaa eri tavoin. Jos päivä on paska, siitä vaan purkamaan sitä lenkille. Tuot esiin tunteina vihan ja elinvoiman ja muuten puhut elämänhallinasta ja toiminnanohjauksesta. On totta, että elämänhallinta ja toimiva toiminnanohjaus edesauttavat (ja osin myös edellyttävät) myös psyykkistä hyvinvointia. Et kerro viesteissäsi tietenkään kaikkia ajatuksiasi, mutta tunnemaailmasi kuulostaa tässä arvioituna aika mustavalkoiselta? Siksi ajattelin, että käytännön harjoitteisiin, tunteiden tunnistamiseen ja löytämiseen jne. keskittyvä terapia voisi olla hyödyllistä. Olet oikeassa siinäkin, ette kaikkia niitä taitoja tarvita elämässä pärjäämiseen, mutta elämänlaatua se voi kyllä parantaa.Mielestäni aloittaja ei kuulosta alkuunkaan mustavalkoiselta, sen sijaan harvinaisen kypsältä ja vakaalta, monesta näkökulmasta asioita tarkastelevalta älykkäältä ihmiseltä. Terapeutin tekstissä sen sijaan heijastuu mustavalkoinen psykologisointi: "Olen näkevinäni vastauksessasi tällaista ja tällaista
psykologista ongelmaa ja defenssiä..." Siis pelkän neutraalin tekstin pohjalta..! Se, mitä terapeutti näkee, on kuitenkin terapeutin oman minän defensiivisyyttä. Aloittaja puhuu terapeuttien valtaosan ammattitaidottomuudesta ja terapian turhuudesta. Sen sijaan, että terapeutti pysyisi terapiaa koskevan faktuaalisen argumentaation tasolla, hän käyttää psykologista asetta: "tunnemaailmasi vaikuttaa mustavalkoiselta jne." Jälleen pelkän pienen tekstipätkän pohjalta! Tällainen toisen psyyken tai tunne-elämän keskeneräisyyteen ja "puutteellisuuteen" (mitä on terve psyyke tai tunne-elämä ja mikä on terapian tavoite?) viittaaminen silloin, kun argumentit eivät muutoin riitä, on halpamaista ja defensiivistä, jos mikä.
Kaipaan asiallista keskustelua vailla terapioista eri mieltä olevien yksilöiden psykologisointia ja patologisointia - vailla ylhäältä katsovaa holhoamista. Terapia on kallista asiakkaalle ja yhteiskunnalle ja sen hyödyn olen monesta suusta kuullut olleen hyvin vähäinen. Kyse on keskustelutuokioista, joita kalliin terapeutin sijaan voitaisiin käydä vaikkapa sielunhoitajan tai muun vastaavan "kuuntelijan" kanssa. - Aloittaja....
Freud und freund kirjoitti:
Mielestäni aloittaja ei kuulosta alkuunkaan mustavalkoiselta, sen sijaan harvinaisen kypsältä ja vakaalta, monesta näkökulmasta asioita tarkastelevalta älykkäältä ihmiseltä. Terapeutin tekstissä sen sijaan heijastuu mustavalkoinen psykologisointi: "Olen näkevinäni vastauksessasi tällaista ja tällaista
psykologista ongelmaa ja defenssiä..." Siis pelkän neutraalin tekstin pohjalta..! Se, mitä terapeutti näkee, on kuitenkin terapeutin oman minän defensiivisyyttä. Aloittaja puhuu terapeuttien valtaosan ammattitaidottomuudesta ja terapian turhuudesta. Sen sijaan, että terapeutti pysyisi terapiaa koskevan faktuaalisen argumentaation tasolla, hän käyttää psykologista asetta: "tunnemaailmasi vaikuttaa mustavalkoiselta jne." Jälleen pelkän pienen tekstipätkän pohjalta! Tällainen toisen psyyken tai tunne-elämän keskeneräisyyteen ja "puutteellisuuteen" (mitä on terve psyyke tai tunne-elämä ja mikä on terapian tavoite?) viittaaminen silloin, kun argumentit eivät muutoin riitä, on halpamaista ja defensiivistä, jos mikä.
Kaipaan asiallista keskustelua vailla terapioista eri mieltä olevien yksilöiden psykologisointia ja patologisointia - vailla ylhäältä katsovaa holhoamista. Terapia on kallista asiakkaalle ja yhteiskunnalle ja sen hyödyn olen monesta suusta kuullut olleen hyvin vähäinen. Kyse on keskustelutuokioista, joita kalliin terapeutin sijaan voitaisiin käydä vaikkapa sielunhoitajan tai muun vastaavan "kuuntelijan" kanssa.on täydellinen kuvaamaan omia kokemuksiani terapiasta. Mitään syvälle alitajunnan vesiin läpi jääkinosten porautuvaa analyysia se, mitä olemme oman terapeuttini kanssa "yhdessä tehneet" ei ole. Terapeuttien kliseitä taitaa olla tuo "yhdessä tekeminen", "psyykkinen työ, jota vaiheittain yhdessä tehdään" jne.
Kuitenkin minulla, aloittajalla on sinulle myös negatiivista palautetta. Kirjoitit että terapia on turhaa (tai itse asiassa kirjoitit minun puhuvan "terapian turhuudesta" eli asetit sanoja suuhuni). Entä ne, jotka päinvastoin kuin omat tapausesimerkkisi, OVAT hyötyneet terapiasta? Pätevämpiäkin hoitomenetelmiä lienee olemassa, mutta on yksilöitä, joille sattuu hyvä terapeutti ja rupattelutuokiot muuttuvatkin intensiiviseksi psyykkiseksi työksi.
Mitä enemmän puoskareita ja laiskistuneita terapeutteja, sitä vähemmän todellista apua. En tiedä, kuinka moni terapeutti vähän luistelee velvollisuuksistaan ja tekee kevyellä otteelle, mutta en ole missään vaiheessa väittänyt että valtaosa terapeuteista ovat ammattitaidottomia, kuten väitit minun väittäneen.
"Terapia on kallista yhteiskunnalle"
Tässä olemme oikeastikin samaa mieltä: sitä se totisesti on! Ikävä kyllä Kela satsaa ensisijassa keskusteluterapiaan ja lääkärit määräävät vaivaan kuin vaivaan ennen pitkää reseptin. Kelan tulisi tukea laajempaa ja ihmisten tarpeita tarkastellen pätevämpää hoitoa. - Freud und freund
Aloittaja.... kirjoitti:
on täydellinen kuvaamaan omia kokemuksiani terapiasta. Mitään syvälle alitajunnan vesiin läpi jääkinosten porautuvaa analyysia se, mitä olemme oman terapeuttini kanssa "yhdessä tehneet" ei ole. Terapeuttien kliseitä taitaa olla tuo "yhdessä tekeminen", "psyykkinen työ, jota vaiheittain yhdessä tehdään" jne.
Kuitenkin minulla, aloittajalla on sinulle myös negatiivista palautetta. Kirjoitit että terapia on turhaa (tai itse asiassa kirjoitit minun puhuvan "terapian turhuudesta" eli asetit sanoja suuhuni). Entä ne, jotka päinvastoin kuin omat tapausesimerkkisi, OVAT hyötyneet terapiasta? Pätevämpiäkin hoitomenetelmiä lienee olemassa, mutta on yksilöitä, joille sattuu hyvä terapeutti ja rupattelutuokiot muuttuvatkin intensiiviseksi psyykkiseksi työksi.
Mitä enemmän puoskareita ja laiskistuneita terapeutteja, sitä vähemmän todellista apua. En tiedä, kuinka moni terapeutti vähän luistelee velvollisuuksistaan ja tekee kevyellä otteelle, mutta en ole missään vaiheessa väittänyt että valtaosa terapeuteista ovat ammattitaidottomia, kuten väitit minun väittäneen.
"Terapia on kallista yhteiskunnalle"
Tässä olemme oikeastikin samaa mieltä: sitä se totisesti on! Ikävä kyllä Kela satsaa ensisijassa keskusteluterapiaan ja lääkärit määräävät vaivaan kuin vaivaan ennen pitkää reseptin. Kelan tulisi tukea laajempaa ja ihmisten tarpeita tarkastellen pätevämpää hoitoa.Varmaan olen vetänyt mutkia hieman suoriksi, sillä en kirjoittaessani ajatellut sanatarkkoja mielipiteitäsi, vaan yleistä vaikutelmaa, jonka sain. Puhuit siis terapian turhuudesta TÄLLÄ HETKELLÄ SINULLE (mitä tarkoitinkin) ja et ilmeisesti sanaakaan terapeuttien ammattitaidottomuudesta, vaan vain ja ainoastaan oman terapeuttisi tarjoamasta heikosta hyödystä sinulle tällä hetkellä. Tämä korjattakoon. Sitten saivartelusta vielä hieman itse asiaan...
Toki on yksilöitä, jotka ovat hyötyneet terapiasta. Onhan esimerkiksi huumehoidonkin yleisesti tunnetusta tehottomuudesta huolimatta olemassa myös niitä, jotka sen nykyisin käytännöin ovat huumeriippuvuudestaan tyystin päässeet. En siten tarkoittanutkaan edellä, että terapioista olisi tyystin luovuttava. Ylipäätäänkin on hyvä olla olemassa erilaisia vaihtoehtoja, sillä kaikista hyviksi havaituista käytännöistä ja vallitsevista muotikoulukunnista huolimatta ihmiset ovat edelleen yksilöitä, joihin siten "tehoavat" myös eriävät lähestymistavat.
Ongelma onkin jonkinlainen läntistä maailmaamme laajemmin hallitseva ilmapiiri tai eetos... Ote kaikkeen on psykologisoiva. Se, mikä oli ennen osa normaalia elämänkulkua vastoinkäymisineen (joita kohtaa ja tulee kohtaamaan jokainen yhtä väistämättä kuin oman kuolemansa), on nykyään vähintään kriisiterapian, keskivaikean masennusdiagnoosin ja ssri-lääkityksen paikka. Ja kenen kassa laulaa: lääketehtaiden, joiden mainoskellosta psykiatri pälyilevin katsein mittaa potilaalleen aikaa ja joiden konfrenssimatkoista muulla ajallaan nauttii.
Kaikkein pöyristyttävintä on lääkkeiden äärimmäisen avomielinen jakelu. Pöyristyttävimmän tarinan mukaan, jonka omakorvaisesti kuulin, opiskelijaterveydenhuollon lääkäri oli valmis määräämään "potilaalleen" yhden käynnin nojalla voimakkaita (käsittääkseni epilepsiankin hoitoonkin käytettyjä) neuroleptejä oireeseen, joka selkeästi oli (mielestäni) henkilön elämäntilanteeseen liittyvä fyysinen reaktio. Potilas ei ottanut lääkitystä ja "oirekin" unohtui elämäntilanteen muututtua.
Nykyään elämä on ulkoistettu. Se seisoo yhä useammin muilla kuin omilla jaloillaan tällä pettävällä savimaalla. Miten opitaan elämään ja kokemaan elämää itse, jos sen arkiset vastoinkäymisetkin pitää turruttaa lääkkein, jos jokaisesta pienestäkin vastoinkäymisestä pitää tehdä syväluotaava analyysi, joka ei pohjimmiltaan kuitenkaan muuta mitään ja jos inhimillisten persoonallisuuksien kirjo on typistetty pelkäksi häiriöluetteloksi?
Elämään kuuluu suru. Elämään kuuluvat pettymykset. Elämään kuuluvat paskat vanhemmat (enkä nyt puhu räikeimmistä tapauksista), elämään kuuluvat pettävät ihmiset ja ristiriitaiset odotukset ja minäkuvat. Ja niitä kokemalla, itseään elämässään oikeasti syväluotaamalla (harva on täysin rehellinen terapeutilleen, mikä on muutamissa tutkimuksissakin todistettu) ja katsomalla itseään rehellisesti, kasvaa omien jalkojensa varaan. Katsomaan ei tarvita kuin omat silmät. Halvimman terapian olen käynyt itsekseni. Ja paljon on ollut hetkiä, ettei totuutta haluaisi nähdä, mutta sitähän se kasvu ja ihmisen elämä on. Jokainen tarvii kuuntelijaa, ja monelle ikävä kyllä terapia on lääke ennen kaikkea yksinäisyyteen ja tarpeeseen tulla kuulluksi ja nähdyksi. Sitä tarvetta toisissa voi jokainen osaltaan onneksi tyydyttää. Eikä siihen tarvita sen kummempaa koulutusta tai pitkää penniä. - Aloittaja...
Freud und freund kirjoitti:
Varmaan olen vetänyt mutkia hieman suoriksi, sillä en kirjoittaessani ajatellut sanatarkkoja mielipiteitäsi, vaan yleistä vaikutelmaa, jonka sain. Puhuit siis terapian turhuudesta TÄLLÄ HETKELLÄ SINULLE (mitä tarkoitinkin) ja et ilmeisesti sanaakaan terapeuttien ammattitaidottomuudesta, vaan vain ja ainoastaan oman terapeuttisi tarjoamasta heikosta hyödystä sinulle tällä hetkellä. Tämä korjattakoon. Sitten saivartelusta vielä hieman itse asiaan...
Toki on yksilöitä, jotka ovat hyötyneet terapiasta. Onhan esimerkiksi huumehoidonkin yleisesti tunnetusta tehottomuudesta huolimatta olemassa myös niitä, jotka sen nykyisin käytännöin ovat huumeriippuvuudestaan tyystin päässeet. En siten tarkoittanutkaan edellä, että terapioista olisi tyystin luovuttava. Ylipäätäänkin on hyvä olla olemassa erilaisia vaihtoehtoja, sillä kaikista hyviksi havaituista käytännöistä ja vallitsevista muotikoulukunnista huolimatta ihmiset ovat edelleen yksilöitä, joihin siten "tehoavat" myös eriävät lähestymistavat.
Ongelma onkin jonkinlainen läntistä maailmaamme laajemmin hallitseva ilmapiiri tai eetos... Ote kaikkeen on psykologisoiva. Se, mikä oli ennen osa normaalia elämänkulkua vastoinkäymisineen (joita kohtaa ja tulee kohtaamaan jokainen yhtä väistämättä kuin oman kuolemansa), on nykyään vähintään kriisiterapian, keskivaikean masennusdiagnoosin ja ssri-lääkityksen paikka. Ja kenen kassa laulaa: lääketehtaiden, joiden mainoskellosta psykiatri pälyilevin katsein mittaa potilaalleen aikaa ja joiden konfrenssimatkoista muulla ajallaan nauttii.
Kaikkein pöyristyttävintä on lääkkeiden äärimmäisen avomielinen jakelu. Pöyristyttävimmän tarinan mukaan, jonka omakorvaisesti kuulin, opiskelijaterveydenhuollon lääkäri oli valmis määräämään "potilaalleen" yhden käynnin nojalla voimakkaita (käsittääkseni epilepsiankin hoitoonkin käytettyjä) neuroleptejä oireeseen, joka selkeästi oli (mielestäni) henkilön elämäntilanteeseen liittyvä fyysinen reaktio. Potilas ei ottanut lääkitystä ja "oirekin" unohtui elämäntilanteen muututtua.
Nykyään elämä on ulkoistettu. Se seisoo yhä useammin muilla kuin omilla jaloillaan tällä pettävällä savimaalla. Miten opitaan elämään ja kokemaan elämää itse, jos sen arkiset vastoinkäymisetkin pitää turruttaa lääkkein, jos jokaisesta pienestäkin vastoinkäymisestä pitää tehdä syväluotaava analyysi, joka ei pohjimmiltaan kuitenkaan muuta mitään ja jos inhimillisten persoonallisuuksien kirjo on typistetty pelkäksi häiriöluetteloksi?
Elämään kuuluu suru. Elämään kuuluvat pettymykset. Elämään kuuluvat paskat vanhemmat (enkä nyt puhu räikeimmistä tapauksista), elämään kuuluvat pettävät ihmiset ja ristiriitaiset odotukset ja minäkuvat. Ja niitä kokemalla, itseään elämässään oikeasti syväluotaamalla (harva on täysin rehellinen terapeutilleen, mikä on muutamissa tutkimuksissakin todistettu) ja katsomalla itseään rehellisesti, kasvaa omien jalkojensa varaan. Katsomaan ei tarvita kuin omat silmät. Halvimman terapian olen käynyt itsekseni. Ja paljon on ollut hetkiä, ettei totuutta haluaisi nähdä, mutta sitähän se kasvu ja ihmisen elämä on. Jokainen tarvii kuuntelijaa, ja monelle ikävä kyllä terapia on lääke ennen kaikkea yksinäisyyteen ja tarpeeseen tulla kuulluksi ja nähdyksi. Sitä tarvetta toisissa voi jokainen osaltaan onneksi tyydyttää. Eikä siihen tarvita sen kummempaa koulutusta tai pitkää penniä.Ai että, olen niin samaa mieltä kanssasi! Paremmin asiaa ei voisi esittää.
Olisi mielenkiintoista kuulla nimimerkin "peutti" näkemys kommenttiisi. Hän edustanee eri näkökulmaa, ammattinsa ja ketjun tähän astisten kirjoitustensa perusteella. - tangokansaa
Freud und freund kirjoitti:
Varmaan olen vetänyt mutkia hieman suoriksi, sillä en kirjoittaessani ajatellut sanatarkkoja mielipiteitäsi, vaan yleistä vaikutelmaa, jonka sain. Puhuit siis terapian turhuudesta TÄLLÄ HETKELLÄ SINULLE (mitä tarkoitinkin) ja et ilmeisesti sanaakaan terapeuttien ammattitaidottomuudesta, vaan vain ja ainoastaan oman terapeuttisi tarjoamasta heikosta hyödystä sinulle tällä hetkellä. Tämä korjattakoon. Sitten saivartelusta vielä hieman itse asiaan...
Toki on yksilöitä, jotka ovat hyötyneet terapiasta. Onhan esimerkiksi huumehoidonkin yleisesti tunnetusta tehottomuudesta huolimatta olemassa myös niitä, jotka sen nykyisin käytännöin ovat huumeriippuvuudestaan tyystin päässeet. En siten tarkoittanutkaan edellä, että terapioista olisi tyystin luovuttava. Ylipäätäänkin on hyvä olla olemassa erilaisia vaihtoehtoja, sillä kaikista hyviksi havaituista käytännöistä ja vallitsevista muotikoulukunnista huolimatta ihmiset ovat edelleen yksilöitä, joihin siten "tehoavat" myös eriävät lähestymistavat.
Ongelma onkin jonkinlainen läntistä maailmaamme laajemmin hallitseva ilmapiiri tai eetos... Ote kaikkeen on psykologisoiva. Se, mikä oli ennen osa normaalia elämänkulkua vastoinkäymisineen (joita kohtaa ja tulee kohtaamaan jokainen yhtä väistämättä kuin oman kuolemansa), on nykyään vähintään kriisiterapian, keskivaikean masennusdiagnoosin ja ssri-lääkityksen paikka. Ja kenen kassa laulaa: lääketehtaiden, joiden mainoskellosta psykiatri pälyilevin katsein mittaa potilaalleen aikaa ja joiden konfrenssimatkoista muulla ajallaan nauttii.
Kaikkein pöyristyttävintä on lääkkeiden äärimmäisen avomielinen jakelu. Pöyristyttävimmän tarinan mukaan, jonka omakorvaisesti kuulin, opiskelijaterveydenhuollon lääkäri oli valmis määräämään "potilaalleen" yhden käynnin nojalla voimakkaita (käsittääkseni epilepsiankin hoitoonkin käytettyjä) neuroleptejä oireeseen, joka selkeästi oli (mielestäni) henkilön elämäntilanteeseen liittyvä fyysinen reaktio. Potilas ei ottanut lääkitystä ja "oirekin" unohtui elämäntilanteen muututtua.
Nykyään elämä on ulkoistettu. Se seisoo yhä useammin muilla kuin omilla jaloillaan tällä pettävällä savimaalla. Miten opitaan elämään ja kokemaan elämää itse, jos sen arkiset vastoinkäymisetkin pitää turruttaa lääkkein, jos jokaisesta pienestäkin vastoinkäymisestä pitää tehdä syväluotaava analyysi, joka ei pohjimmiltaan kuitenkaan muuta mitään ja jos inhimillisten persoonallisuuksien kirjo on typistetty pelkäksi häiriöluetteloksi?
Elämään kuuluu suru. Elämään kuuluvat pettymykset. Elämään kuuluvat paskat vanhemmat (enkä nyt puhu räikeimmistä tapauksista), elämään kuuluvat pettävät ihmiset ja ristiriitaiset odotukset ja minäkuvat. Ja niitä kokemalla, itseään elämässään oikeasti syväluotaamalla (harva on täysin rehellinen terapeutilleen, mikä on muutamissa tutkimuksissakin todistettu) ja katsomalla itseään rehellisesti, kasvaa omien jalkojensa varaan. Katsomaan ei tarvita kuin omat silmät. Halvimman terapian olen käynyt itsekseni. Ja paljon on ollut hetkiä, ettei totuutta haluaisi nähdä, mutta sitähän se kasvu ja ihmisen elämä on. Jokainen tarvii kuuntelijaa, ja monelle ikävä kyllä terapia on lääke ennen kaikkea yksinäisyyteen ja tarpeeseen tulla kuulluksi ja nähdyksi. Sitä tarvetta toisissa voi jokainen osaltaan onneksi tyydyttää. Eikä siihen tarvita sen kummempaa koulutusta tai pitkää penniä.Syvimmälle elämän suossaan joutuvat ne, joilla ei ole kuuntelijoita. Suomessa jopa yksinäisyyteen kasvetaan ja kannustetaan tulemaan yksin toimeen.
Täällä kannonnokassa istujien kulttuurissa Ihminen voi traumatisoitua, mennä lukkoon. Tulla pakko-oireita. Ihmisten ongelmat ovat niin monitasoisia, ja kullakin on erilainen kapasiteetti ottaa vastaan niitä "elämään kuuluvia suruja".
Eniten huolestuttaa ne nuoret ihmiset, joiden koko alkuelämä on ollut yhtä kitkuttelua ja selviytymistä. Ei niistä kerrota Idols -kisoissa, vaan myöhemmin itketään ET -lehdessä, jos sinne asti eletään. Vaikka prässistä selviäisikin, niin arpia voi kantaa pitkälle elämässään ja haavoittaa samalla muitakin. Uuden sukupolven kierre on valmis.
Eli olisi hyvä, että kullekin löytyisi se oma hoitosuuntautus, viina, sauna tai terva taikka jotain siltä väliltä. Suomessa on niin paljon sotatraumaa, ettei uskoisikaan. Kaiken kiillon alla kuuluu vaikerrus olemattomista juurista ja kipuilusta. - hgeuwrhyguowerhgje
Aloittaja.... kirjoitti:
on täydellinen kuvaamaan omia kokemuksiani terapiasta. Mitään syvälle alitajunnan vesiin läpi jääkinosten porautuvaa analyysia se, mitä olemme oman terapeuttini kanssa "yhdessä tehneet" ei ole. Terapeuttien kliseitä taitaa olla tuo "yhdessä tekeminen", "psyykkinen työ, jota vaiheittain yhdessä tehdään" jne.
Kuitenkin minulla, aloittajalla on sinulle myös negatiivista palautetta. Kirjoitit että terapia on turhaa (tai itse asiassa kirjoitit minun puhuvan "terapian turhuudesta" eli asetit sanoja suuhuni). Entä ne, jotka päinvastoin kuin omat tapausesimerkkisi, OVAT hyötyneet terapiasta? Pätevämpiäkin hoitomenetelmiä lienee olemassa, mutta on yksilöitä, joille sattuu hyvä terapeutti ja rupattelutuokiot muuttuvatkin intensiiviseksi psyykkiseksi työksi.
Mitä enemmän puoskareita ja laiskistuneita terapeutteja, sitä vähemmän todellista apua. En tiedä, kuinka moni terapeutti vähän luistelee velvollisuuksistaan ja tekee kevyellä otteelle, mutta en ole missään vaiheessa väittänyt että valtaosa terapeuteista ovat ammattitaidottomia, kuten väitit minun väittäneen.
"Terapia on kallista yhteiskunnalle"
Tässä olemme oikeastikin samaa mieltä: sitä se totisesti on! Ikävä kyllä Kela satsaa ensisijassa keskusteluterapiaan ja lääkärit määräävät vaivaan kuin vaivaan ennen pitkää reseptin. Kelan tulisi tukea laajempaa ja ihmisten tarpeita tarkastellen pätevämpää hoitoa.Jostain luin, että työkyvyn ylläpitäjänä kuntoutuspsykoterapia on tehokkaampaa, kuin minkään muun sairauden kuntoutus. Yli 80% paranee työkykyisiksi. Eikö sillä ole mitään merkitystä?
Mistä tulevat nämä käsitykset, ettei psytkoterapia ole kustannustehokasta? - madinamerica
hgeuwrhyguowerhgje kirjoitti:
Jostain luin, että työkyvyn ylläpitäjänä kuntoutuspsykoterapia on tehokkaampaa, kuin minkään muun sairauden kuntoutus. Yli 80% paranee työkykyisiksi. Eikö sillä ole mitään merkitystä?
Mistä tulevat nämä käsitykset, ettei psytkoterapia ole kustannustehokasta?Ainakin ulkomaisissa tutkimuksissa on osoitettu, että psykoterapia ei auta köyhiä asiakkaita. Etenkin psykiatrit ja psykologit aiheuttavat köyhyyttä, kun leimaavat palkanmaksajansa työkyvyttömyyseläkkeelle mahdollisimman nuorena Suomessa.
https://www.madinamerica.com/2018/06/158352/
- freedu
Terapia jos mikä muuttuu helposti vallankäytöksi. Terapeutin kuuluu päästää irti silloin kuin asiakas haluaa. Ketään ei voi väkisin terapoida.
- Psyco
”Tulen osoittamaan teille, miten tähän astinen koulutuksenne ja kaikki ajatustottumuksenne vääjäämättömästi pakottavat teitä psykoanalyysiä vastaan ja miten paljon teiltä vaaditaan ponnisteluja, ennen kuin saatte tuon luontaisen vastarintanne nujerretuksi” (Freud 1969). Haley (1963) kuvaa psykoanalyysin kriitikkojen näkökulmasta, kuinka terapeutin ja potilaan välinen suhde syntyy ja lujittuu:
1.Asettumalla sohvalle potilas hyväksyy terapeutin auktoriteetin. Samalla se estää näkemästä terapeutin reaktioita, jotka voisivat häiritä terapian kulkua.
2.Analyytikon hiljaisuus vahvistaa hänen terapeuttista asemaansa.
3.Epäilyksen herättäminen potilaan omiin ajatuksiin on analyysin avain. ”Tokkohan nyt sentään”. Nyt potilas alkaa ymmärtää miksi hän tarvitsee terapeuttia tuekseen.
4.Terapeutti tuo esille potilaan alitajuiset motiivit. Näin potilas saadaan luopumaan tietoisesta tahdostaan.
5.Välinpitämättömyydellään terapeutti osoittaa terapiaansa tyytymättömän potilaan käsityksen vääräksi. Kun potilas huomaa estävänsä omaa terapiaansa, terapia saa jatkua.
6.Kritiikkiä kohdatessaan terapeutti voi myös kääntää potilaan huomion muualle: ”Onkohan sinulla nyt ollut huono päivä?” Ja puhe siirtyy muihin aiheisiin.
7.Analyytikko voi myös alistaa itsensä ja myöntää erehtyneensä. Tämän jälkeen luottamus on entistä vahvempi.
Vastaus psykoanalyysin puutteisiin on, että kyseessä on dynaaminen menetelmä, joka oppii omista virheistään. Alussa varoitetaan potilasta, että edessä on pitkä ja vaikea tie. Nämä sanat kaivetaan esille, kun potilas on aikeissa lopettaa terapian (Haley 1963).- 0987
Minua pelottaa se, millainen manipulatiivinen valta terapeutilla on potilaaseensa nähden (en näe potilasta asiakkaana, vaan juurikin potilaana, koska hän on päätynyt hakemaan apua, ei ostamaan palveluja).
Terapiaan päätyvä ihminen hakee tavallaan apua terapiasta yleensä viimeisenä keinonaan. Se, että terapiaan asti on jouduttu, kuvaa hänen tilannettaan: hän ei enää osaa itse ratkaista ongelmiaan tai pärjää ongelmiensa kanssa, joihin hän on todennäköisesti hakenut apua jo jollain muulla tavalla. Jos on erityisen huonossa kunnossa (eli jos taustalla on erittäin vakavia traumoja ja tapahtumia), psykoterapeutti on potilaalleen kuin äiti vauvalle: ilman häntä ei pärjää, koska pelastuminen riippuu hänestä - ja riippuvuus terapeuttiin syntyykin helposti, muutenhan se ei olisi kai mahdollistakaan.
Olen oman pitkän kognitiivisen terapiani jälkeen pohtinut paljon sitä, millä perusteella terapeuttini puuttui joihinkin ajatuksiin/asioihiin/tilanteisiin ja millä perusteella hän jätti puuttumatta joihinkin. Ja mikä oli peruste silloin kun hän puuttui.
Ymmärtääkseni hän puuttui oman ymmärryksensä ja tietopohjansa turvin. Eri tilanteissa hän teki siis aina oman tulkintansa minun ajatuksistani ja tunteistani, joten jokainen terapeuttinen puuttuminen oli hänen tulkintaansa. (Terapeuttini ei antanut siis omia sanallisia tulkintojaan minulle, vaan esitti vain kysymyksiä ja näin johdatteli mieltäni ja huomioitani.)
Minua pohdituttaa paljon se, että miten terapiasta voi todellisuudessa olla apua, koska tulkinnat tekee aina terapeutti, vaikka hän on täysin ulkopuolinen kaikkiin tilanteisiin ja potilaan skeemoihin: ulkomaailma on täysin erillinen paikka.
Tässä on mielestäni hyvin suuri vaara siihen, että terapeutti tekee (potilaalle) vääriä tulkintoja ja sisällyttää omat terapeuttiset menetelmänsä sitten terapiaan ja potilaan psyykeen, joihin ne sitten rakentuvat uudella tavalla. Terapiahan on siis (kulmat suoriksi vetäen) manipulaatiota.
Mitä tapahtuu silloin, kun terapeutti tekee vääriä tulkintoja? Miten terapiaan joutuneen jo muutenkin vaikeassa tilanteessa olevan potilaan psyyke kestää vääriä tulkintoja ja niiden pohjalle rakennettuja interventioita?
Jokainen tulkintahan on terapeutin näkemys potilaan asioista, joten miten ne todellisuudessa voivat auttaa potilasta? Erityisesti jos potilas on niistä eri mieltä? Jos potilas uskoo terapeutin "kaikkitietävyyteen", hän luultavasti uskoo tulkinnat ja sisäistää ne. Jos potilas ei katso terapeuttinsa olevan kaikkitietävä vaan on tämän kanssa eri mieltä, onko hänellä sitten mahdollisuuttakaan päästä tilanteesta pois ilman että terapeutti alkaa terapoida tätä potilaan vastarintaa?
Voiko psykoterapia olla lopulta vain (liian) vaarallista psyykeen manipulaatiota? - 0987
Ja tuosta psykoanalyyttisesta koulukunnasta vielä sen verran, että sitähän on arvosteltu joskus kuvaamalla sitä uskonnoksi. Tavallaan ymmärrän kritiikin, koska tuollaiset kaiken vastarinnan (aiheellisenkin) tulkitseminen vain esim. transferenssiksi alkaa täyttää jo uskomusjärjestelmän tunnusmerkkejä.
Esim. kristinuskossa ja raamatussakin on samanlaisia piirteitä, joissa vääräuskoisille on omat vastaperustelunsa, joiden perusteella heidät voidaan todeta vääräuskoisiksi. Samoin on monesti analyysinkin kohdalla.
Ja miksipä ei Freudiakin voisi kuvailla jumalalliseksi tai profetiaaliseksi henkilöksi, joka vuosikymmenestä toiseen nostetaan jalustalle ja jota siteerataan ja jonka sanomisista kirjoitetaan kirja toisensa jälkeen uusia tulkintoja. Missään muussa tieteessä ei sama ilmiö voisi käsittääkseni toimia, koska tietoja ja teorioita pidetään vanhentuneina usein jo muutaman vuoden kuluttua. - käynyt
0987 kirjoitti:
Minua pelottaa se, millainen manipulatiivinen valta terapeutilla on potilaaseensa nähden (en näe potilasta asiakkaana, vaan juurikin potilaana, koska hän on päätynyt hakemaan apua, ei ostamaan palveluja).
Terapiaan päätyvä ihminen hakee tavallaan apua terapiasta yleensä viimeisenä keinonaan. Se, että terapiaan asti on jouduttu, kuvaa hänen tilannettaan: hän ei enää osaa itse ratkaista ongelmiaan tai pärjää ongelmiensa kanssa, joihin hän on todennäköisesti hakenut apua jo jollain muulla tavalla. Jos on erityisen huonossa kunnossa (eli jos taustalla on erittäin vakavia traumoja ja tapahtumia), psykoterapeutti on potilaalleen kuin äiti vauvalle: ilman häntä ei pärjää, koska pelastuminen riippuu hänestä - ja riippuvuus terapeuttiin syntyykin helposti, muutenhan se ei olisi kai mahdollistakaan.
Olen oman pitkän kognitiivisen terapiani jälkeen pohtinut paljon sitä, millä perusteella terapeuttini puuttui joihinkin ajatuksiin/asioihiin/tilanteisiin ja millä perusteella hän jätti puuttumatta joihinkin. Ja mikä oli peruste silloin kun hän puuttui.
Ymmärtääkseni hän puuttui oman ymmärryksensä ja tietopohjansa turvin. Eri tilanteissa hän teki siis aina oman tulkintansa minun ajatuksistani ja tunteistani, joten jokainen terapeuttinen puuttuminen oli hänen tulkintaansa. (Terapeuttini ei antanut siis omia sanallisia tulkintojaan minulle, vaan esitti vain kysymyksiä ja näin johdatteli mieltäni ja huomioitani.)
Minua pohdituttaa paljon se, että miten terapiasta voi todellisuudessa olla apua, koska tulkinnat tekee aina terapeutti, vaikka hän on täysin ulkopuolinen kaikkiin tilanteisiin ja potilaan skeemoihin: ulkomaailma on täysin erillinen paikka.
Tässä on mielestäni hyvin suuri vaara siihen, että terapeutti tekee (potilaalle) vääriä tulkintoja ja sisällyttää omat terapeuttiset menetelmänsä sitten terapiaan ja potilaan psyykeen, joihin ne sitten rakentuvat uudella tavalla. Terapiahan on siis (kulmat suoriksi vetäen) manipulaatiota.
Mitä tapahtuu silloin, kun terapeutti tekee vääriä tulkintoja? Miten terapiaan joutuneen jo muutenkin vaikeassa tilanteessa olevan potilaan psyyke kestää vääriä tulkintoja ja niiden pohjalle rakennettuja interventioita?
Jokainen tulkintahan on terapeutin näkemys potilaan asioista, joten miten ne todellisuudessa voivat auttaa potilasta? Erityisesti jos potilas on niistä eri mieltä? Jos potilas uskoo terapeutin "kaikkitietävyyteen", hän luultavasti uskoo tulkinnat ja sisäistää ne. Jos potilas ei katso terapeuttinsa olevan kaikkitietävä vaan on tämän kanssa eri mieltä, onko hänellä sitten mahdollisuuttakaan päästä tilanteesta pois ilman että terapeutti alkaa terapoida tätä potilaan vastarintaa?
Voiko psykoterapia olla lopulta vain (liian) vaarallista psyykeen manipulaatiota?Tähän on pakko vastata omalla kokemuksella. Olen kärsinyt mt-ongelmista pitkään, mutta menin psykologille vasta sitten kun olin itse ymmärtänyt mistä ne johtuivat. Eli on lähes terve, mutta halusin käydä asiat ulkopuolisen kanssa läpi. Enempiä selittämättä, muista tämän terapeutin sanoneen jonkun keskustelu session aikana oman päätelmänsä että luottamus ongelmat ovat minun akilleen kantapääni eli osa minua ja eräs heikkouteni. Tämä ei pidä paikkaansa, koska minä tiesin että minun mt-ongelmien juuri sattumoisin oli kykenemättömyys luottaa muihin eli sosiaalinen fobia. En tiedä miten muut käsittelevät sos.fobia, mutta minä tiesin 100% varmasti että vaikeus luottaa muihin ei ole osa minua vaan vaikean elämän aikana syntynyt defenssimekanismi. Luonnollisestikaan emme olleet "sopivia" toisillemme, mutta minä en voi kuvitellakaan meneväni psykoterapiaan liian "sairaana", 0987 mainitsemien syiden vuoksi.
- Freudislam
0987 kirjoitti:
Ja tuosta psykoanalyyttisesta koulukunnasta vielä sen verran, että sitähän on arvosteltu joskus kuvaamalla sitä uskonnoksi. Tavallaan ymmärrän kritiikin, koska tuollaiset kaiken vastarinnan (aiheellisenkin) tulkitseminen vain esim. transferenssiksi alkaa täyttää jo uskomusjärjestelmän tunnusmerkkejä.
Esim. kristinuskossa ja raamatussakin on samanlaisia piirteitä, joissa vääräuskoisille on omat vastaperustelunsa, joiden perusteella heidät voidaan todeta vääräuskoisiksi. Samoin on monesti analyysinkin kohdalla.
Ja miksipä ei Freudiakin voisi kuvailla jumalalliseksi tai profetiaaliseksi henkilöksi, joka vuosikymmenestä toiseen nostetaan jalustalle ja jota siteerataan ja jonka sanomisista kirjoitetaan kirja toisensa jälkeen uusia tulkintoja. Missään muussa tieteessä ei sama ilmiö voisi käsittääkseni toimia, koska tietoja ja teorioita pidetään vanhentuneina usein jo muutaman vuoden kuluttua.Sufistit (islamin haara) ovat freudilaisia, joten Freudin teoria perustuu islamiin.
https://www.madinamerica.com/2018/04/every-sufi-master-sense-freudian/
https://en.wikipedia.org/wiki/Sufi-philosophy
Freudilaisuus (Freudin teorian kannattaminen) on siis islamin haara. - Anonyymi
0987 kirjoitti:
Minua pelottaa se, millainen manipulatiivinen valta terapeutilla on potilaaseensa nähden (en näe potilasta asiakkaana, vaan juurikin potilaana, koska hän on päätynyt hakemaan apua, ei ostamaan palveluja).
Terapiaan päätyvä ihminen hakee tavallaan apua terapiasta yleensä viimeisenä keinonaan. Se, että terapiaan asti on jouduttu, kuvaa hänen tilannettaan: hän ei enää osaa itse ratkaista ongelmiaan tai pärjää ongelmiensa kanssa, joihin hän on todennäköisesti hakenut apua jo jollain muulla tavalla. Jos on erityisen huonossa kunnossa (eli jos taustalla on erittäin vakavia traumoja ja tapahtumia), psykoterapeutti on potilaalleen kuin äiti vauvalle: ilman häntä ei pärjää, koska pelastuminen riippuu hänestä - ja riippuvuus terapeuttiin syntyykin helposti, muutenhan se ei olisi kai mahdollistakaan.
Olen oman pitkän kognitiivisen terapiani jälkeen pohtinut paljon sitä, millä perusteella terapeuttini puuttui joihinkin ajatuksiin/asioihiin/tilanteisiin ja millä perusteella hän jätti puuttumatta joihinkin. Ja mikä oli peruste silloin kun hän puuttui.
Ymmärtääkseni hän puuttui oman ymmärryksensä ja tietopohjansa turvin. Eri tilanteissa hän teki siis aina oman tulkintansa minun ajatuksistani ja tunteistani, joten jokainen terapeuttinen puuttuminen oli hänen tulkintaansa. (Terapeuttini ei antanut siis omia sanallisia tulkintojaan minulle, vaan esitti vain kysymyksiä ja näin johdatteli mieltäni ja huomioitani.)
Minua pohdituttaa paljon se, että miten terapiasta voi todellisuudessa olla apua, koska tulkinnat tekee aina terapeutti, vaikka hän on täysin ulkopuolinen kaikkiin tilanteisiin ja potilaan skeemoihin: ulkomaailma on täysin erillinen paikka.
Tässä on mielestäni hyvin suuri vaara siihen, että terapeutti tekee (potilaalle) vääriä tulkintoja ja sisällyttää omat terapeuttiset menetelmänsä sitten terapiaan ja potilaan psyykeen, joihin ne sitten rakentuvat uudella tavalla. Terapiahan on siis (kulmat suoriksi vetäen) manipulaatiota.
Mitä tapahtuu silloin, kun terapeutti tekee vääriä tulkintoja? Miten terapiaan joutuneen jo muutenkin vaikeassa tilanteessa olevan potilaan psyyke kestää vääriä tulkintoja ja niiden pohjalle rakennettuja interventioita?
Jokainen tulkintahan on terapeutin näkemys potilaan asioista, joten miten ne todellisuudessa voivat auttaa potilasta? Erityisesti jos potilas on niistä eri mieltä? Jos potilas uskoo terapeutin "kaikkitietävyyteen", hän luultavasti uskoo tulkinnat ja sisäistää ne. Jos potilas ei katso terapeuttinsa olevan kaikkitietävä vaan on tämän kanssa eri mieltä, onko hänellä sitten mahdollisuuttakaan päästä tilanteesta pois ilman että terapeutti alkaa terapoida tätä potilaan vastarintaa?
Voiko psykoterapia olla lopulta vain (liian) vaarallista psyykeen manipulaatiota?Bingo. Pelkäsin terapeuttiani lopulta kuollakseni joka hämärrytti viiimeisetkin realiteetin rippeet päästäni ja olin jo toinen jalka M1 menossa suljetulle.
- on myös huonoja tera
Minusta pitäisi olla jokin järjestelmällinen tapa kerätä eri terapeutteja koskevia osaamistietoja. Siis palautetta joko suoraan terapeuteille itselleen, heidän koulutusyhteisöilleen tai laajemminkin. Sehän on tiedossa, että joku terapeutti sopii yhdelle ja toinen toiselle... mutta kun sekin on tiedossa, että osa terapeuteista saa huomattavasti parempia tuloksia kaikkien potilaidensa kanssa ja osa järjestäen huonompia. Näitä tietoja ei kuitenkaan kerätä ylös, terapeutit itse eivät niistä saa kerättyä palautetta eivätkä kouluttajatkaan pääse niihin kunnolla tarttumaan.
Lisäksi kun myös vahingoittumista tapahtuu, epäonnistuneita hoitoja joissa terapeutin tekemisillä on suurin panos ja uupuneita/huonoja terapeutteja löytyy, niin näitäkin tapahtumia tulisi jotenkin kerätä ylös - ja niistä oppia.
Mahdollisesti potilas voisi kirjoittaa myös terapiastaan loppulausunnon terapeutille, Kelalle ja terapeutin koulutusyhteisölle. Terapeuttisessa yhteisössä ongelma lopulta on aina niin paljon helpompi nähdä "yhteensopimattomuusongelmana" tai potilaan dg johtuvana, sen sijaan että yritettäisiin niissäkin tapauksissa oppia jotain niin kouluttajina kuin terapeutteinakin.
Itse olen tullut pahasti pahoinpidellyksi terapiassa. Terapeutti, josta tuli yö ja päivä - päätti terapian kesken rahoituskauden muutaman päivän varoitusajalla, koska ei vain kuulema enää tahtonut olla terapeutti minulle. Mitään kunnollista selitystä, loppupuintia, jälkitapaamista tms. en saanut, hän ei ohjannut eteenpäin tms. Minulla ei ole mitään mahdollisuutta valittaa tästä, vaikka se jätti minut maailmaan tilassa, josta oli äärettömän vaikea selviytyä eteenpäin.- hyviä ja huonoja
Miksi sinulla ei ole mahdollisuutta valittaa?
- PettynytPotilas
Loistava keskustelu! Tässä on juuri niitä asioita, joita olen itse potilaana paljon miettinyt.
Olen huomannut esimerkiksi, että terapiassa ja psykiatrisessa hoidossa yleensä on todella suuri merkitys sillä, minkälaista palautetta potilas hoitavalle henkilölle antaa. Jos kehuu hoitavaa henkilöä ja hoitoa, se lähes poikkeuksetta aiheuttaa sen, että potilas nähdään "terveempänä". Jos antaa kritiikkiä, se sitten johtaa siihen, että potilas nähdään "sairaampana". Kritiikki tulkitaan lähes aina potilaan sairaudesta johtavaksi, ja näin siltä viedään pohja ja relevanssi. Tästä on tuloksena se, että terapeutit asettavat itsensä ja oman menetelmänsä kaiken arvostelun yläpuolelle. Kyseessä taitaakin olla eräänlainen valtapeli: terapeutit käyttävät aseena omaa asemaansa, ja uskovat, että heillä on valta määritellä se, minkälainen toinen ihminen on. Siispä kritisoijaa vastaan hyökätään määrittelemällä hänet jollain lailla sairaaksi. Minusta on jotenkin pelottavaa ja epäeettistä se, että jokin ammattikunta käyttää lyömäaseena jotain, minkä pitäisi liittyä ihmisten parantamiseen. Mitä jos tavallisessa lääketieteessä tehtäisiin näin? Menet lääkärille, olet kriittinen ja kohta sinut määritellään suuttuneena niin sairaaksi, että tarvitset leikkauksen. Pelottavaa!- PettynytPotilas
Lisäksi vielä, että juuri Tämä mainitsemani valtapeli on nähtävissä aika selkeällä tavalla tässä keskustelussa. Aloittajan asiallisen ja fiksun kritisoivan kommentin jälkeen terapeutti nimimerkillä peutti alkaa määritellä aloittajaa jotenkin ongelmaiseksi psykologisesti. Löytyy kommenttia mustavalkoisuudesta ja tunteiden tunnistamattomuudesta jne. Tämä vaikuttaa hyökkäykseltä kritisoijaa kohtaan, ja siinä käytetään omaa asemaa, peuttihan mainostaa olevansa terapeutti.
- en.siis.ole.alalla
Jos potilaalla on ollut vaikeutta sanoa omia mielipiteitään tai uskaltaa olla eri mieltä kenekään kanssa, niin onhan psykoterapeutille "vastaan paneminen" iso voitto ja merkki psyykkisestä vahvistumisesta. Eräs arka potilas sanoi minulle kerran " ole sinä välillä hiljaa!". Tästä läpimurrosta iloitsimme yhdessä.
- JotenkinTurhaa
Valtapeliä oli sekin, kun työpsykologi tuli työyhteisöön selvittelemään väitteitä epäasiallisesta kohtelusta eli suomeksi ilmaistuna tuli paikalle, työpaikkakiusaamisen takia.
Ensiksi psykologi lateli keskustelulle ehdot: ketään ei saa syyllistää ja kaikesta on puhuttava positiivisesti. Tämä sopi kiusaajille, jotka olivatkin paljon äänessä ja kehuivat toisiaan. Tilaisuuden lopuksi tehtiin askarteluna ”ryhmätyö” ja kaiken täytyi olla kaikkien mielestä hyvin. Muita mielipiteitä kun ei sopinut tuoda esiin.
Poistuessamme kokoustilasta, kiusaaja jatkoi heti oven ulkopuolella häiriköintiään. Psykologin esitys olisi ehkä sopinut ala-asteen oppilaille. Kieroutuneiden aikuiskiusaajien terrorisoima yhteisö ei siitä ainakaan hyötynyt. Kiusaajat saivat vahvistusta käsitykselleen, ettei heille voinut mitään. Uhreilla oli entistä tukalammat oltavat.
- sasse
"..terapiassa ja psykiatrisessa hoidossa yleensä on todella suuri merkitys sillä, minkälaista palautetta potilas hoitavalle henkilölle antaa. Jos kehuu hoitavaa henkilöä ja hoitoa, se lähes poikkeuksetta aiheuttaa sen, että potilas nähdään "terveempänä". Jos antaa kritiikkiä, se sitten johtaa siihen, että potilas nähdään "sairaampana". Kritiikki tulkitaan lähes aina potilaan sairaudesta johtavaksi, ja näin siltä viedään pohja ja relevanssi."
Psykiatria ja psykologia perustuvat liian usein "tieteenharjoittajan" mutu-tuntumaan.
"Tästä on tuloksena se, että terapeutit asettavat itsensä ja oman menetelmänsä kaiken arvostelun yläpuolelle. Kyseessä taitaakin olla eräänlainen valtapeli: terapeutit käyttävät aseena omaa asemaansa, ja uskovat, että heillä on valta määritellä se, minkälainen toinen ihminen on."
Ja heillä on tuo valta. Potilaan kannalta on arveluttavaa, että ammattilaisen arvio perustuu mutuun, eli että vaikuttaako asiakas sympaattiselta vaiko eikö? - Petri
Jos on sellainen psykoterapeutti, joka aidosti on ensin koulutuksensa lisäksi elpynyt omista tunne-elämämsä ja muista solmimista, niin voi olla erittäin tervehdyttävää, aidosti auttavaa, ihmisen oikeasti itsenäiseksi, vahvaksi ja rikkaaksi, tuntevaksi tekevää työstämistä.
Itsekin ikävä kyllä törmäsin yhteen täysin sokeana mukamas muita auttavaan vain kirjaviisaaseen pätevyydenkin saaneeseen psykoterapeutti Riitta Häkkiseen Lpr:ssa. Ahdistui ja syytteli rahoitusta, mutta jätti ilman minkäänlaista erotyöskentelyä täysin yksin, kun työstin rajusti ja hyvin alkuperäisen riippuvuuden poistamista.
Tuntui epäinhimilliseltä ja helvetin vastuuttomasta. Onneksi on tuttuja alan osaajia Turussa. Paheksuivat täysin ja neuvoivat... Ei taida ko. tyyppi enää olla ammatissaan.
Turusta sitten vasta sinne muuttamisen jälkeen tajusin sellaisen, joka ei itse ahdistu eikä sido eikä estänyt minua tiedostamasta missä kamaluudessa olin joutunut elämään...
Oppilaat maksettu... - jfa
"Mitä tapahtuu silloin, kun terapeutti tekee vääriä tulkintoja? Miten terapiaan joutuneen jo muutenkin vaikeassa tilanteessa olevan potilaan psyyke kestää vääriä tulkintoja ja niiden pohjalle rakennettuja interventioita? "
Potilaan mieli hajoaa. Puolustusmekanismit pettävät ja kun vielä "vapaa ilmaisu estetään" on pitkäaikaiselle terapialle luotu tarpeet: ahdistus, persoonallisuushäiriö (tunteeton), välinpitämätön (lamaantunut) ja täysin kiinnostumaton.
Siinä sitten menee kelan 3v ja vielä pari vuotta omia rahoja n. 90e / krt * 2krt vko / 2vuotta.
Näin tyypillisesti dynaamisista tai analyyttisista terapioista. Niitä markkinoidaan pitkäkestoisina vaikutuksiltaan ja siksi niitä suositaan.
Mutta kela tukee työkuntoa ylläpitäviä terapioita, ei persoonallisuushäiriöiden hoitoon tapahtuvia terapioita. Voimavarakeskeisiä haukutaan siitä syystä, että niiden jälkeen (analyyttisen kannan mukaan) todennäköisesti potilas palaa vielä myöhemmin uudestaan terapiaan.
Toisaalta tämä on varsin turvallinen tie, Kela korvaa 1vuoden terapiaa - potilas on työkuntoinen. Parin kolmen vuoden päästä potilas tulee hakemaan uutta apua, koska edellisellä kerralla 3v ei ole mennyt edes täyteen saa taas potilas tukea asiaan ja pysyy koko ajan työkuntoisena
Tai vaikka käyttäisikin koko 3v terapiaan, voi saada uudestaan terapiaa kelan tukemana parin kolmen vuoden päästä. Analyyttisissä menee joka tapauksessa omasta pussista vähintään se parivuotta ja se voi olla riskialtis hoitomuoto, jossa kunto pahenee niin paljon että ei kykene töihin vaan joutuu sairaslomalle kun potilasta uitetaan häpeän, mitättömyyden, avuttomuuden ja arvottumiiden tunteissa jossa potilas lamaantuu. Mikäli potilas ei muuten puysty näitä tunteita käsittelemään, lääkitään potilas täysin tunteettomaksi sitten masennuslääkkeillä. - TähtiTerapeutinTarveko
Miksi sivuston ylläpitäjä vaivautuu käyttämään aihealuelistaa, kun jutut sijoittuvat miten sattuu?
Vai riittääkö, että kirjoittaja tunnistaa alkukirjaimen? - Anonyymi
Minun itsetuntoni oli huono terapian aloittaessani ja täysin säpäleinä, kun vihdoin uskalsin lopettaa sen. En luota itseeni enää ollenkaan ja ihmisiin luottaminen yleensä on vaikeampaa kuin ennen terapiaa, koska terapeuttini ei selvästikään pitänyt minusta ja enimmäkseen näki minut rumasti, ei ymmärtäväisesti. Se sai minut kokemaan, että olen ihan vastenmielinen persoona. Jos esimerkiksi kerroin ongelmasta jonkun kanssa, terapeutti otti yleensä toisen ihmisen "puolen" asioihin, vaikka eihän terapiassa tavallaan puolia oteta, mutta hän ei ilmaissut ymmärtävänsä eikä juuri koskaan validoinut minun perspektiivejäni ja kokemuksiani. Hän sanoikin, ettei minun kokemuksissani ole validia, vaikka mielestäni hän olisi esimerkiksi voinut yrittää ymmärtää miksi minulle on kehittynyt jokin haitallinen selviytymistapa. Hän myös haukkui minua termeillä, joita en viitsi tähän kirjoittaa, jos hän tätä lukisi. Tuntuu, että hänen piti vain olla eri mieltä kuin minä. Kun puhuin isäni alkoholismista, hän totesi, että "on sitä pahempiinkin tauteihin kuoltu." Sen jälkeen aloin tarkoituksellisesti ja vähän häntä testatakseni vähätellä asiaa, jolloin hän kommentoi "isäsi oli kuitenkin alkoholisti". Vastaavat toistuivat. Minua huolettaa sama mikä muutamia aiempia kirjoittajia vuosia sitten eli vääränlaisen vallankäytön mahdollisuus terapiassa. Terapeutti voi esimerkiksi päättää validoiko hän jonkun potilaansa jutun vai pitääkö tämän traumoja turhanpäiväisenä vöyhäämisenä. Mutta mihin terapeutin kriteerit perustuvat, ja voivatko ne olla objektiivisia. Mihin terapeutti tarttuu potilaan jutuissa versus mitä ohittaa, mitä ottaa ystävällisesti, hyväntahtoisesti vastaan versus mitä mitätöi voi tosiaan pelottavalla tavalla perustua hänen omiin juttuihinsa eikä tieteeseen, psykoterapian teoriaan tai potilaan parhaaseen. Minä ainakin menin selvästi huonommaksi tämän mitätöintiterapian seurauksena, itsearvostus nolla ja vanhat selviytymiskeinot entistä voimakkaampia, koska pelkään ihmisiä enemmän kuin ennen terapiaa.
- Anonyymi
Pelottavaa on tosiaan myös tuo valta tehdä tulkintoja toisesta. Ne mursivat minut, kun terapeutin tulkinnat minusta ja motivaatioistani olivat niin kielteisiä ja osittain mielestäni vääriä. Mutta en voi olla varma siitä, olivatko ne vääriä vai olenko oikeasti niin epämiellyttävä kuin hän antoi ymmärtää. Pahimmillaan terapiassa voi tapahtua sama kuin väkivaltaisessa parisuhteessa eli että potilas hyväksyy terapeutin tulkinnat totena silloinkin kun ne ovat vääriä eikä valta-asetelman takia pysty mitenkään puolustautumaan, koska tulkinnan vääräksi vastustaminen on tietysti potilaan patologiaa, josta voi saada persoonallisuushäiriödiagnoosin. Mieli hajoaa enemmän, ei enää tiedä mikä on totta. Ihmettelee vain, olenko sellainen kuin hän antaa minun ymmärtää vaikka minusta ei tunnu siltä. Minun terapeuttini ei suostunut keskustelemaan tulkintojensa perusteista, tuli vaikutelma, että hän tunsi olevansa aina oikeassa.
Ongelma voi olla empatiassa tai siis terapeutin empatian puuttumisessa. Terapiassa kävijä avaa sydämensä ja elämänsä, joten on vähän väliä sillä, miten terapeutti siihen vastaa. Istuuko tyyliin kivikasvona, vilkaiseeko kelloa tai mitätöikö trauman.
Mitä jos terapeutin omat ongelmat tai elämänkokemukset ovat sellaisia, ettei hän pysty tuntemaan empatiaa terapia-asiakastaan kohtaan. Ei empatiaa voi feikata, ja terapiakirjallisuuden mukaan kai olisi joissain kohdissa hyvä antaa asiakkaalle empatiaa.
Häiritsee koko asetelma, siis psykoterapia instituutiona. Joku tässä keskustelussa sanoi hyvin, että traumatisoitunut voi olla kuin lapsi, ja lisään joka etsii isän tai äidin hyväksyvää katsetta ja lämpöä, mutta terapian asetelma onkin sellainen, että terapeutilla on valta evätä se tai strategisesti olla antamatta mitä terapiassa kävijä kaipaisi tai sitten terapeutilla on omia syitään olla tykkäämättä asiakkaasta, tämän tavasta ilmaista itseään eikä hän vaivaudu yrittämään nähdä näiden ongelmien juurisyitä vaan on vain kylmä ja tyly. Tai terapeutilla on liikaa omia ongelmia. Minkähän verran auttamis- ja parantamisammatteihin hakeutuu henkilöitä, jotka nauttivat toisten avuttomasta asemasta ja omasta vallastaan suhteessa heihin?
Itse lopetin terapian, kun koin, että terapeutti ei ymmärtänyt minua eikä juuri missään kohdassa tuntenut empatiaa asioitani kohtaan. Hän ei myöskään iloinnut, jos joskus onnistuin jossain. Empatian puute on toksista ja lopettaminen oli terapiani paras juttu.- Anonyymi
https://www.rikaserakko.com/2017/10/kallonkutistajat-vievat-rahasi-ja.html
Mielenkiintoinen kirjoitus. - Anonyymi
Asianmukaisella hoidolla tarkoitetaan asiakkaan hoidosta vastaavassa julkisen tai yksityisen terveydenhuollon yksikössä annettua hoitoa, joka on yleisen hyvän hoitokäytännön ja hoidosta annettujen suositusten mukaista.
Alkuvaiheen hoidon tulee olla laajempaa kuin vain diagnoosin tekeminen tai lausuntoa varten tehdyt käynnit. Alkuvaiheen hoitoon voi kuulua Käypä hoito -suositusten mukaisesti vaikuttavaksi osoitettua aikarajoitteista lyhytpsykoterapiaa, jos muu alkuvaiheen hoitoon liittyvä
psykososiaalinen tuki ei ole riittävää.
Tarpeenmukaisen psykoterapeuttisen hoidon tulisi olla keskeisellä sijalla jo potilaan alkuvaiheen hoidossa. Potilaan kokonaishoidon alkuvaiheessa toteutettu psykoterapeuttinen hoito, hyvän hoitokäytännön mukainen kuntoutuspsykoterapian tarvearvio sekä kuntoutussuunnitelman
laatiminen auttavat seulomaan ne henkilöt, jotka lääketieteellisen arvion perusteella tarvitsevat kuntoutuspsykoterapiaa ja myös hyötyvät siitä.
Lähde:
https://www.kela.fi/documents/10192/3239760/Kuntoutuspsykoterapia.pdf
Sinänsä Eduskunnan oikeusasiamies on nimetty YK:n kidutuksen ja muun julman, epäinhimillisen tai halventavan kohtelun tai rangaistuksen vastaisen yleissopimuksen valinnaisen pöytäkirjan (OPCAT) tarkoittamaksi kansalliseksi valvontaelimeksi.
"Joskus terapeutti voi alkaa ärsyttää vasta viiveellä; terapia on voinut tuntua aluksi hyvältä, ja terapeutista on saattanut tulla turvasatama. Sitten kuherruskuukausi päättyy: ennen niin empaattinen terapeutti saattaakin tuntua haastavalta, eikä häntä enää huvittaisi tavata.
– Tulee tekosyitä, että tänään sataa, kurkku on kipeä ja se maksaakin niin paljon… Suhteeseen alkaa tulla säröjä. Se johtuu siitä, että terapiasuhteesta alkaa tulla todellinen ihmissuhde. Siinä alkaa näkyä ihmisen tapa olla suhteissaan. Olennaista on huomata, kuinka saa suhteen ongelmat ratkaistua, Teemu Ollikainen sanoo.
Tämä on juuri tavoiteltu tila: kun asiakas uskaltaa olla aidoimmillaan, terapeuttikin näkee ihmisen todellisen sisimmän ja toimintamallit. Terapeutin tarkoitushan on oikeasti auttaa."
Eli analyyttisen suuntauksen terapeutti tekee tahalleen ärsyttääkseen ihmistä, jotta pääsisi tavoitteeseensa millainen ihminen on aidoimmillaan. Eli tutkii defenssejä - puolustusmekansimeja.
Ne eivät ole aitoa ihmistä. Aito ihminen kertoo rakkaudestaan, siitä miten kokee läheisyyden tai mitä tavoittelee elämässään. Onnellisuus madaltaa negatiivisten defenssien ilmentymistä. Näin ollen voisin tulkita, että ärsyttäväksi tarkoitettu terapia ei välttämättä ole onnellisuutta lisäävää. - Anonyymi
Aloittaja on ihan oikeassa. Terapeutille ei saa antaa liikaa valtaa, se kääntyy potilasta vastaan silloin kun terapeutti tekee virheen. Ja onhan se nyt täysin kristallinkirkasta, että terapian tarkoitus on auttaa ihminen omille jaloilleen ja löytää omat vahvuutensa ja selviytymiskeinonsa. Aloittajalla näyttää olevan runsaasti hyviä keinoja selvitä elämässä.
Ketjusta on poistettu 0 sääntöjenvastaista viestiä.
Luetuimmat keskustelut
- 1031625
Välillä käy mielessä
olisiko sittenkin ollut parempi, että emme koskaan olisi edes tavanneet. Olisi säästynyt monilta kyyneleiltä.781254- 881157
- 1391096
Mika Muranen juttu tänään
Jäi puuttumaan tarkennus syystä teolle. Useat naapurit olivat tehneet rikosilmoituksia tästä kaverista. Kaikki oli Muras21082Uskoontulo julistetun evankeliumin kautta
Ja kun oli paljon väitelty, nousi Pietari ja sanoi heille: "Miehet, veljet, te tiedätte, että Jumala jo kauan aikaa sitt5861039- 20970
Hanna Kinnunen sai mieheltään tiukkaa noottia Tähdet, tähdet -kotikatsomosta: "Hän ei kestä, jos..."
Hanna Kinnunen on mukana Tähdet, tähdet -kisassa. Ja upeasti Salkkarit-tähti ja radiojuontaja onkin vetänyt. Popedan Lih8932Oho! Farmi-tippuja Wallu Valpio ei säästele sanojaan Farmi-oloista "Se oli niin luotaantyöntävää..."
Wallu oikein listaa epämiellyttävät asiat… Monessa realityssä ollut Wallu Valpio ei todellakaan säästele sanojaan tippum12867Helvetin hyvä, että "hullut" tappavat toisensa
On tämä merkillistä, että yritetään pitää hengissä noita paskaperseitä, joilla ei ole muuta tarkoitusta, kuin olla riida9751