Itse olen kolmekymppinen nainen ja hyvin valikoiva ihmisten suhteen, ketä haluan päästää lähelleni. En huoli ketä tahansa, minusta on parempi olla yksin kuin huonossa seurassa.
Vuosien varrella olen tiputtanut pois riidanhaastajia, liian negatiivisia ja vihamielisiä ihmisiä, määräilevät ja päällepäsmärit, itsekeskeiset minä-minä-tyypit, jotka eivät toisen juttuja kuuntele, epäluotettavat ja hyväksikäyttäjät.
En jaksa pinnallisia hauskanpitäjiä, joilla pitää aina olla kivaa. Jotka kavahtavat vähänkin syvällisempää puheenaihetta ja vakavaa keskustelukumppania. Meikeistä, vaatteista yms. tuubasta vouhottajia en jaksa kuunnella. Ei bimboille.
Olen aika kriittinen ja esimerkiksi jos huomaan, että henkilö on tyhjänpuhuja, lupailee aina kaikkea mutta koskaan mitään ei tapahdu tai että yhteydenpito on aina vain minun varassani, tai aistin piilotettua negatiivista asennoitumista minua kohtaan, saatan lopettaa yhteydenpidon.
"Nartut", joilla jätkä menee aina kaverin edelle saavat jäädä. Joiden tyyliin täytyy itse saada aina eniten huomiota seurueen miespuoliselta henkilöltä ja kaverin kanssa sovittu tapaaminen jätetään väliin, kun hengataan mieluummin uuden jätkän kanssa, josta ei edes sillä tavalla olla kiinnostuneita omien sanojen mukaan.
Muutaman kaveripojan kanssa välit ovat menneet poikki kun nämä ovat ihastuneet ja halunneet minusta enemmän kuin pelkkää kaveria, eivätkä sitten ole enää pystyneet kaveruuteen. Yksi kaverimies heivattiin, koska käytti erittäin paljon päihteitä ja käyttäytyi niiden vaikutuksen alaisena toistuvasti aggressiivisesti minua kohtaan. Toinen päihdeongelmainen mies sai jäädä, kun yritti saada minusta itselleen jonkinlaisen tukihenkilön ja halusi minusta myös selkeästi jotain ihan muuta kuin kaveruutta. Voimavarani ei nyt riitä sellaiseen, enkä muutenkaan jaksanut kyseisen henkilön päihdehuuruisia sekoilujuttuja.
Jostain syystä tykkään puhua eräistä synkistä ja aika pelottavistakin aiheista, ja huomaan, että tämä on selkeästi karkottanut ihmisiä luotani. Olen miettinyt, että ehkä pitäisi rajoittaa ja yrittää olla puhelematta näistä asioista, mutta toisaalta ne ovat asioita, joista itse olen kiinnostunut ja haluan löytää henkilöitä, joiden kanssa niistä voisi keskustella. Ja jos valikoin puheenaiheita miellyttääkseni muita en ole silloin oma itseni ja jos minusta ei pidetä sellaisena kuin oikeasti olen niin eikö se ole hyvä huomata, ettei sovita yhteen? Mutta tiedostan, että juttujeni takia jotkut saattavat pitää minua outona, pelottavana ja myös ihan täytenä sekopäänä. :)
Lisäksi olen hyvin erilainen kuin "keskivertoihminen". Tunnen sen itse ja muutkin sen aistivat ja näkevät, saamistani kommenteistakin päätellen. Olen vain niin erilainen kuin suurin osa ihmisistä, etten kertakaikkiaan ole samalla aallonpituudella valtaosan kanssa. Monet eivät ymmärrä minua, eikä myöskään "tavallisen massaihmisen" seura viehätä minua. Kuulun niin "harvinaiseen rotuun," että samankaltaisia on hyvin vaikeata, ellei jopa mahdotonta löytää.
En myöskään osaa olla luonteva suurissa porukoissa, erityisesti sellaisissa joissa en tunne ketään. En koe olevani ujo, mutta en jotenkin vain osaa, pysty enkä halua mennä vieraille tai puolitutuille ihmisille juttelemaan, esittäytymään ja tutustumaan. Se ei vain tule minulta luontevasti eikä kuulu tyyliini.
Olen vahvimmillani kahdenkeskisissä keskusteluissa.
Olen introvertti ja hiukan syrjäänvetäytyvä, tarkkailijatyyppi. En pidä meteliä itsestäni joten jään aina päällepäsmärien, huomion keskipisteiden ja puheliaimpien varjoon. En ole kiinnostunut pinnallisesta smalltalkista, jota käydään yleisellä tasolla ryhmissä. Pyrin viemään keskustelun syvemmälle, henkilökohtaisemmalle, "aidommalle" tasolle ja se saatta säikyttää joitakin. Olen aito, oma itseni ja se selvästi pelottaa toisia, jotka pitävät roolia päällä.
Lisäksi olen hyvin pettynyt ja menettänyt luottamukseni ihmisiin. Huomaan, että pettymyksieni myötä olen kehittänyt negatiivisen asenteen ja suhtautumisen muita ihmisiä kohtaan, joten minua ei erityisemmin edes kiinnosta tutustua uusiin ihmisiin. Uskon uusien ihmisten tuottavan vain pettymyksen, koska todellakin suurin osa uusista tuttavuuksista on tuottanut ja tuottaa minulle pettymyksen. En ole kyyninen tai pessimisti, vaan realisti, sen on omakohtainen elämänkokemus osoittanut.
No, vielä jaksan yrittää tutustua uusiin ihmisiin. Tosin en odota heiltä yhtään mitään, korkeintaan pettymystä, jonka suurin osa tuottaakin. Mutta yhä jaksan uskoa hyviin ihmisiin. Muutaman uuden tuttavuuden suhteen odotukset korkealla, saattaisivat tällaisia ollakin.
En kuitenkaan pidä mahdottomana ajatusta, että jossain vaiheessa mittani tulee täyteen ja lyön "luukut kiinni", enkä halua olla enää missään tekemisissä ihmisten kanssa enkä halua enää tutustua uusiin ihmisiin.
Vuosien varrella olen tiputtanut pois riidanhaastajia, liian negatiivisia ja vihamielisiä ihmisiä, määräilevät ja päällepäsmärit, itsekeskeiset minä-minä-tyypit, jotka eivät toisen juttuja kuuntele, epäluotettavat ja hyväksikäyttäjät.
En jaksa pinnallisia hauskanpitäjiä, joilla pitää aina olla kivaa. Jotka kavahtavat vähänkin syvällisempää puheenaihetta ja vakavaa keskustelukumppania. Meikeistä, vaatteista yms. tuubasta vouhottajia en jaksa kuunnella. Ei bimboille.
Olen aika kriittinen ja esimerkiksi jos huomaan, että henkilö on tyhjänpuhuja, lupailee aina kaikkea mutta koskaan mitään ei tapahdu tai että yhteydenpito on aina vain minun varassani, tai aistin piilotettua negatiivista asennoitumista minua kohtaan, saatan lopettaa yhteydenpidon.
"Nartut", joilla jätkä menee aina kaverin edelle saavat jäädä. Joiden tyyliin täytyy itse saada aina eniten huomiota seurueen miespuoliselta henkilöltä ja kaverin kanssa sovittu tapaaminen jätetään väliin, kun hengataan mieluummin uuden jätkän kanssa, josta ei edes sillä tavalla olla kiinnostuneita omien sanojen mukaan.
Muutaman kaveripojan kanssa välit ovat menneet poikki kun nämä ovat ihastuneet ja halunneet minusta enemmän kuin pelkkää kaveria, eivätkä sitten ole enää pystyneet kaveruuteen. Yksi kaverimies heivattiin, koska käytti erittäin paljon päihteitä ja käyttäytyi niiden vaikutuksen alaisena toistuvasti aggressiivisesti minua kohtaan. Toinen päihdeongelmainen mies sai jäädä, kun yritti saada minusta itselleen jonkinlaisen tukihenkilön ja halusi minusta myös selkeästi jotain ihan muuta kuin kaveruutta. Voimavarani ei nyt riitä sellaiseen, enkä muutenkaan jaksanut kyseisen henkilön päihdehuuruisia sekoilujuttuja.
Jostain syystä tykkään puhua eräistä synkistä ja aika pelottavistakin aiheista, ja huomaan, että tämä on selkeästi karkottanut ihmisiä luotani. Olen miettinyt, että ehkä pitäisi rajoittaa ja yrittää olla puhelematta näistä asioista, mutta toisaalta ne ovat asioita, joista itse olen kiinnostunut ja haluan löytää henkilöitä, joiden kanssa niistä voisi keskustella. Ja jos valikoin puheenaiheita miellyttääkseni muita en ole silloin oma itseni ja jos minusta ei pidetä sellaisena kuin oikeasti olen niin eikö se ole hyvä huomata, ettei sovita yhteen? Mutta tiedostan, että juttujeni takia jotkut saattavat pitää minua outona, pelottavana ja myös ihan täytenä sekopäänä. :)
Lisäksi olen hyvin erilainen kuin "keskivertoihminen". Tunnen sen itse ja muutkin sen aistivat ja näkevät, saamistani kommenteistakin päätellen. Olen vain niin erilainen kuin suurin osa ihmisistä, etten kertakaikkiaan ole samalla aallonpituudella valtaosan kanssa. Monet eivät ymmärrä minua, eikä myöskään "tavallisen massaihmisen" seura viehätä minua. Kuulun niin "harvinaiseen rotuun," että samankaltaisia on hyvin vaikeata, ellei jopa mahdotonta löytää.
En myöskään osaa olla luonteva suurissa porukoissa, erityisesti sellaisissa joissa en tunne ketään. En koe olevani ujo, mutta en jotenkin vain osaa, pysty enkä halua mennä vieraille tai puolitutuille ihmisille juttelemaan, esittäytymään ja tutustumaan. Se ei vain tule minulta luontevasti eikä kuulu tyyliini.
Olen vahvimmillani kahdenkeskisissä keskusteluissa.
Olen introvertti ja hiukan syrjäänvetäytyvä, tarkkailijatyyppi. En pidä meteliä itsestäni joten jään aina päällepäsmärien, huomion keskipisteiden ja puheliaimpien varjoon. En ole kiinnostunut pinnallisesta smalltalkista, jota käydään yleisellä tasolla ryhmissä. Pyrin viemään keskustelun syvemmälle, henkilökohtaisemmalle, "aidommalle" tasolle ja se saatta säikyttää joitakin. Olen aito, oma itseni ja se selvästi pelottaa toisia, jotka pitävät roolia päällä.
Lisäksi olen hyvin pettynyt ja menettänyt luottamukseni ihmisiin. Huomaan, että pettymyksieni myötä olen kehittänyt negatiivisen asenteen ja suhtautumisen muita ihmisiä kohtaan, joten minua ei erityisemmin edes kiinnosta tutustua uusiin ihmisiin. Uskon uusien ihmisten tuottavan vain pettymyksen, koska todellakin suurin osa uusista tuttavuuksista on tuottanut ja tuottaa minulle pettymyksen. En ole kyyninen tai pessimisti, vaan realisti, sen on omakohtainen elämänkokemus osoittanut.
No, vielä jaksan yrittää tutustua uusiin ihmisiin. Tosin en odota heiltä yhtään mitään, korkeintaan pettymystä, jonka suurin osa tuottaakin. Mutta yhä jaksan uskoa hyviin ihmisiin. Muutaman uuden tuttavuuden suhteen odotukset korkealla, saattaisivat tällaisia ollakin.
En kuitenkaan pidä mahdottomana ajatusta, että jossain vaiheessa mittani tulee täyteen ja lyön "luukut kiinni", enkä halua olla enää missään tekemisissä ihmisten kanssa enkä halua enää tutustua uusiin ihmisiin.
Vastaukset 15
Vanhimmat
Yksinäisyyteen on se, että on YKSIN ! Mutta tuohon vuodatukseesi, et kyllä jätä tilaa kenellekkään ja suhtaudut uusiin ihmisiin jo valmiiksi torjuvasti.. He tuottavat vain pettymyksen. Ei todellakaan ole ihme ,että olet yksin.
Joissakin asioissa olen itsekkin samanlainen ihmisten "tiputtelija" syystä jos toisesta, täydellisiä ihmisiä kun ei ole, en ole sitä itsekkään.
"Mutta tuohon vuodatukseesi, et kyllä jätä tilaa kenellekkään"
En nyt ymmärtänyt.
"ja suhtaudut uusiin ihmisiin jo valmiiksi torjuvasti.. He tuottavat vain pettymyksen. Ei todellakaan ole ihme, että olet yksin."
Kirjoitukseni oli tarkoitus kysyä muiden arvioimia syitä omaan yksinäisyyteensä. Tekstissäni analysoin syitä siihen, miksi olen yksin, joten tiedostan kyllä asian. Itseasiassa en ole totaaliyksinäinen, vaan on minulla joitakin kavereita ja ystäviä, joita tosin tapaan melko harvoin. Välillä sitten tunnen sitä yksinäisyyttä juuri tuon sopivan seuran puuttuessa.
Joo tiedän oikeastaa mitä tarkoitat.. itse olen löytänyt vain kaksi semmoista kaveria joiden kanssa on hyvä olla.. Mutta toinen niistä nykysin ei halua pitää minuun yhteyttä.. Ja toiseenkin on vaikea pitää yhteyttä etäisyyden takia..
Olen ujo ja hiljainen. Sosiaaliset tilanteet saattavat myös toisinaan jännittää minua ja silloin saatan pahimmassa tapauksessa vetäytyä aivan johonkin syrjemmälle. Olen kyllä vielä nuori ja toivon että ikä toisi vielä lisää rohkeutta, kuten se on hieman tuonutkin. :) Olin hiljaisempi muutama vuosi sitten.
En ole löytänyt tarpeeksi kiinnostavaa seuraa. Minulla on vain pari hyvää ystävää, joita tapaan. En jaksa olla ihmisten seurassa, joiden kanssa ei ole mitään yhteistä ja mielenkiintoista juteltavaa. Olen myös sosiaalisesti aika ujo ja en yleensä tee alotetta ihmissuhteissa. Ajattelen myös ettei kukaan pidä minusta ja se vaikeuttaa kavereiden löytämistä. En myöskään ole bilettäjätyyppiä ja baareissa notkuminen ei nappaa, varmaan siksi minua pidetään tylsänä. Harva ikäiseni kun lähtee ennemmin vaikkapa metsään poimimaan marjoja, kun baariin ryyppämään. Ennen minulla oli enemmän kavereita, nyt kun seurustelen miespuolisiin kavereihini en ole paljoa voinut pitää yhteyttä. Tahtoisin löytää enemmän samanhenkisiä kavereita. En mitään baareissa miehiä iskeviä aivottomia bimboja, joilla ei ole muuta puheenaihetta kun oma ulkonäkö ja bilettäminen.
En vaan jaksa ylläpitää ystävyyssuhteita. Keskivaikea masennus on diagnosoitu, se kuluttaa voimia syksystä kevääseen, mutta ympäri vuoden (kesälomaa lukuun ottamatta) on ensin 11-tuntiset työpäivät (matkoineen), ylityöt 1-3 iltana viikossa, opiskelut, harrastukset ja luottamustehtävät. Jäljelle jäävän ajan haluan käyttää itsekkäästi vaikka sitten sohvaperunana jos ei muuta huvita tehdä.
Viimeisimmässä parisuhteessani (joka kesti melkein neljä vuotta) en saanut koskaan olla tarvitseva tai heikko, päinvastoin. Nyt kun olen vuosikymmenen pahimmassa flunssassa korkeine kuumeineen niin olen helpottunut ettei tarvitse huolehtia kenestäkään muusta. Samanlaista oli aikoinaan jo avioliitossani. En ole koskaan saanut kokemusta parisuhteesta, jossa saisi sairastaa ilman että toinen osapuoli syyllistää tai hylkää ja haluaa tavata taas sitten kun jaksan taas olla fiksu ja filmaattinen.
vaatimusten perään, sitä on minunkin kokemukseni parisuhteista ja avioliitosta. Jos ei puoliso niin sitten lapset, yleensä kaikki. Kun ihminen elää vain toisten hyödykkeenä ja menee sitten epäkuntoon huollon ja levon puutteessa, kenkäähän siitä tuli.
Nykyisin elän yksin. Välillä kaipaan elämänkumppania, jonka kanssa jakaa arkipäivä, mutta mistäs semmoinen tähän ilmestyisi? Yhdestäkään ukosta en kyllä alkaisi enää huolehtimaan, yksipuolisesti.
Kun tähän omaan vapauteen olla ja tehdä mitä haluaa -tai olla tekemättä mitään- tottuu, saisikin olla aikamoinen ihmemies jonka kelpuuttaisin.
Ystävyyttä taas ei tässä iässä enää kehity, jos vaikeuksia oli jo nuorenakin. Tavisten markkinoilla ei ole sijaa itsenäisesti ajattelevalle ja toimivalle individualistille.
Lisäksi useimmat ikäiseni elävät parisuhteessa eikä siinä ole näköjään tilaa yksinäiselle ystävälle. Toiset yksinäiset taas ovat joko liian outoja, masentuneita, saamattomia, urautuneita tai tylsiä.
enemmän syvällisistä tyypeistä jotka voi puhua jopa henkevistä asioista.
en puhu tyypillistä pinnallista asiaa.
Olen ujo ja syrjäänvetäytyvä persoona.
Valikoin ihmiset jotka päästän lähelleni.
Sit kun joku tuntee mut hyvin ja minä hänet niin sitten voimme keskustella paljonkin jopa ja olemme hyviä ystäviä mut mun ongelma on siinä että mulla ei oo oikeastaan ketään varsinaista ystävää koska olen niin helvetin ujo ihminen.
En saa usein sanaakaan suustani vieraalle ihmisille, kyse on ujoudesta ja itseluottamuksen puutteesta.
Sitä on myös erakoitunut ja kynnys tulla puhumaan uusille ihmisille on iso.
Myös koulukiusaamistaustani on syynä siihen miksi olen yksinäinen.
En voi oikein luottaa ihmisiin.
Mulla oli alussa paljon ongelmia pikkuveljeni naisystävän kanssa koska pidin häntä ilkeänä, no häneen vähän paremmin tutustuessa hänestä paljastui mukava ihminen, ei-kiusaaja.
Siis en ole ehkä ihan normi-ihminen itekään.
Yleensä nuo normi-ihmiset on sellaisia jotka viihtyy isossa seurassa ja on seurallisia, sit on jonkun verran näitä erakkoja.
Mut siitä en ole aivan varma että olenko syntynyt jo erakoksi vai ajauduinko erakoksi??
Pikkupenskana me leikimme normaalia pihaleikkejä enkä kyllä muista että oisin ollu hirveän vähäpuheinen, ujo tai erakko vaan ihan normi mutta sitten myöhemmin tapahtui jotain kun erakoiduin.
Mutta aina olen silti ollut, jo pikkupoikana melko hiljainen silti vähän riippui aina seurasta.
Toisten kanssa puhuin enemmän, toisille en sanonut sanaakaan.
yleensä ne oli niitä luotettavimpia tyyppejä joille puhuin koulussa.
on tullut monista syistä, koulukiusaus, ystävien puuttuminen, perheen murenemimen, EI Hajoaminen. Hajoaminen tuli murenemisen jälkeen ja se jatkuu edelleen. Hankala asennoituminen. Epäluottamus. huono itsetunto, johtuen perheen jatkuvasta kritisoinnista mua kohtaan. Mitään hyvää ei ole sanottu.
Kohta yhteiskunta maksaa näiden syistä mulle työkyvyttömyyseläkettä tai sairauseläkettä... Seuraavat 40-60 vuotta.
Uusia ystäviä et saa. Tai et ainakaan tuolla asenteellasi. Olen itse ollut aina avoin uusille ihmissuhteille mutta olen liian uncool joten ihmiset käyttävät hyväkseen ystävällisyyttäni ja dumppaavat minut :(.
Maanisdepression olen saanut jo kouluajoilta / koulukiusaus/syrjintä. Ystävien joita on (3) lähellä jaksan skarpata etteivät he huomaa ja kun jään yksin... olen vain yksin... Nämäkin kolme edustavat pataa,ruutua,ristiä. Eli näitä ei samaanhuoneeseen mitenkään saisi.
Järjetön ujous nuoruudesta lähtien. Viimein alkoi hellittää kun parinkympin ohitin, mutta itsetuntoni on yhä rutisevan heikko ja mielestäni minulla on hyviä (mutta tyhmiä:/) syitä pitää ihmisiä loitolla. Vihaan niin paljon kehoani, etten tule koskaan saamaan seurustelusuhdetta. Ja sitten nuoriso/nuoret aikuiset eivät pidä minusta. Olen tullut siihen tulokseen, että minussa on jokin aura tai löyhkä joka saa kaikki automaattisesti inhoamaan minua. Nämä siksi, koska EN ole a) supersosiaalinen ja äänekäs sekä b) en omaa valtaisaa suhdeverkkoa, jonka kautta tutustua muihin ja oppia trendikkäitä asioita joista puhua pälpättää. Haluaisin pystyä tämmöiseen keskusteluun:
A: Plää plää plää
B: Nii joo plää plääOma stoori
A: Ha haToinen stoori
B: etc...
En ole kokenut MITÄÄN. Tuntuu että elämäni on mennyt hukkaan. Minulla on edessäni vain vanhuus... Voi luoja kuinka kaipaan muutosta. Voisinpa repiä ruman persoonamöykkyni ulos ja laittaa tilalle puhtaamman ja pelottomamman. Hyvä puoli on se, että olen onnistunutkin muuttumaan ja muuttamaan asioitani vähän paremmiksi. Toivoisin silti jonkinlaista maanjäristyksen kaltaista.
Haluan tuntea olevani normaali! Kunpa ihmiset puhuisivat minulle ja osoittaisivat pitävänsä seurastani! Kunpa tuntisin olevani tärkeä jollekulle perheeni ulkopuolelta. Pääsisinpä tästä itsesäälistäni! Musertavaa. Erosin kirkostakin ihan vain jotta näkisin muuttuisiko mikään. Eipä juuri auttanut. En juo, mutta hiljattain olen halunnut yrittää huumetia ja kokea jotain muuta kuin... tätä. Samaa paskaa ja heikkoutta. Mutta mistä helkkarista saa aineita kun ei uskalla liikkua ulkona kahdeksan jälkeen illalla?
Silleen.
Hei,
tuo kyllä kuulosti ihan todella paljon siltä että olisin itse voinut
tuon kirjoittaa itsestäni:
-hyvin valikoiva ihmisten suhteen, ketä haluan päästää lähelleni. En huoli
ketä tahansa, minusta on parempi olla yksin kuin huonossa seurassa
-En jaksa pinnallisia hauskanpitäjiä, joilla pitää aina olla kivaa. Jotka
kavahtavat vähänkin syvällisempää puheenaihetta ja vakavaa
keskustelukumppania
-Olen vain niin erilainen kuin suurin osa ihmisistä, etten kertakaikkiaan
ole samalla aallonpituudella valtaosan kanssa. Monet eivät ymmärrä minua,
eikä myöskään "tavallisen massaihmisen" seura viehätä minua.
-En myöskään osaa olla luonteva suurissa porukoissa, erityisesti
sellaisissa joissa en tunne ketään
-mutta en jotenkin vain osaa, pysty enkä halua mennä vieraille tai
puolitutuille ihmisille juttelemaan, esittäytymään ja tutustumaan. Se ei
vain tule minulta luontevasti eikä kuulu tyyliini.
-Olen introvertti ja hiukan syrjäänvetäytyvä, tarkkailijatyyppi.
-En pidä meteliä itsestäni joten jään aina päällepäsmärien, huomion
keskipisteiden ja puheliaimpien varjoon. En ole kiinnostunut pinnallisesta
smalltalkista, jota käydään yleisellä tasolla ryhmissä.
Itse haluaisin painottaa tuossa että juuri massaihmisen seura ja
pinnallisuus ei kiinnosta.
Olen kolmikymppinen mies, eli jos haluat kirjoitella, niin lähetä vaikka
meiliä osoitteeseen:
[email protected]_
(poista alaviivat osoitteesta).
Kuulostat ihan minulta. Kelaan ihan samoja. Hyvin lähellä täydellistä syrjäänvetäytymistä olen minäkin. Olen niin väsynyt tähän ainaiseen ponnisteluun pikkusieluisten ihmisten kanssa. Narsisti, katkera, vaikea persoona... Ei, ei en ole, vaikka moni pikkusielu minut niin määritteleekin. Olen oikeasti erittäin empaattinen ihminen. Arvelen että oma ennakkoluulottomuuteni ja empaattisuuteni vetää puoleensa magneetin tavoin pikkusieluja. Usein käy niin että auttaessani jotain, olenkin umpikusessa. Tai tehdessäni tasapuolisen kompromissin, jäänkin tappiolle. En osaa olla röyhkeä, en vaatia, en pullistella. Pakko vaan vetäytyä.
Minäkin olen tiputellut pikkuhiljaa ympäriltäni ihmiset jotka aiheuttavat minulle pahaa oloa. Pahaa oloa aiheuttaa minulle jatkuva piruilu, määräily, kaikkitietävyys, omakehu, leuhkiminen omalla menestyksellä, toisten halveksuminen yms. Itse olen mietiskelevää sorttia eikä minua edes kiinnosta asiat joita muut hehkuttaa.
Erilaisuuteni tuli ilmi jo elämänurani alkuvaiheessa. Koulukiusattu, sitäkautta myös aikuisena painuin aika pohjalle. Kovaa rämpimistä ja luovimista tasapaksussa ihmismassassa täysin erilaisena ihmisenä. Standardielämä ei ole minun juttu... Nyt elelen katkeamispisteessä pohtien miten jatkaa tätä standardielämää. Katselen vaihtoehtoja elämän standardilistalta. Ei näytä hyvältä. Uusi työpaikka? Talouskasvu, tuotantopalkkio, osakekurssit, plussapisteet, bonukset...
Otin muutaman lomapäivän töistä kun en vaan jaksanut lähteä kuuntelemaan sitä asiakkaiden samaa kitinää. Ei käy mikään kompromissi, ei joustot... Heti mulle kaikki nyt asenne ottaa aivoon. Kahvipöydän smalltalk, tarinat ulkomaanmatkoista, veneistä, autoista... Oksennan. Heti kun heittää jonkun syvällisemmän, kaikki vaikenee. Nykyään en enää istu missään, kehittelen aina jotain menoa. Ja mikä merkillisintä, olen oikeasti hyvin sosiaalinen ihminen?! Miten minulle näin kävi? Olen kohta erakko! En ole pitänyt juuri keneenkään enää aikoihin mitään yhteyttä. Hiljaisuus on minulle helpotus.
Rehellisesti sanottuna tämä ei voi päättyä standardien mukaan hyvin. Olen pähkinyt mitä teen. Vapaaehtoistyö, kaiken jättäminen, itsari, erakoituminen... Sattuu olemaan kuitenkin muutama huollettava, niitten takia olen toistaiseksi jaksanut pitää kulissia. Kuinka kauan vielä? En tiedä. Vaarallisen lähellä menen kuitenkin. Vai onko se niin vaarallista:)
Olen käynyt äärimmäisiä prosesseja itseni kanssa läpi etsien vastausta. Tunnen myös itseni melko hyvin. Olen henkisesti tarkkanäköinen. Ihmiset avautuvat kahdenkesken minulle harvinaisen usein jostain kumman syystä, jopa oudotkin. Pikkuskidistä asti olen ollut outo haaveilja. Elelen hämärän rajamailla. Töissä olen analyyttinen skeptikko, siviilissä shamaani. Paradoksi? Ambivalentti persoona? Olen joo...
Katselen maailmaa avoimin mielin ja hieman surullisena. Olen vaan kokenut viime vuosina että mitä enemmän aukaisen sieluni ovet, sitä enemmän sinne heitetään törkyä. Mitä enemmän olen rikki ja rakastan, sen enemmän hyeenat pyörivät ympärillä. Tuloksena on siis täysin päinvastainen tilanne mitä haen. Lämpö on vaarassa muuttua kylmyydeksi... Ihmiset näkevät materialistisen maailman, elävät sen lumoissa ja ehdoilla. Unohdetaan että on olemassa myös sielu ja henkiset arvot. Aika kuluu, kuolema lähenee vääjäämättä, luopuminen, suru... Mitä jää jäljelle?
Mutta yksinäisyys... sehän oli tämän keskutelun alkuperäinen aihe. Hiukan lipesin. Syitä siihen? Minä ja maailmankatsomukseni. Mietin liikaa. En usko valmiisiin patenttiratkaisuihin. En usko että on olemassa vain yksi tie. Kauneus on katsojan silmissä. Kavahdan ja vetäydyn, pois tästä oravanpyörästä. Olen outo ja erilainen, pelottavakin. Vetäydyn syrjään, jään yksin, minut jätetään yksin.
Jos sanoisin että aloittaja vaikuttaa aivan ainutlaatuiselta persoonalta, niin joutuisin sanomaan saman myös itsestäni:) Sanonpahan kuitenkin. Vaikutat hämmentävän hienolta tyypiltä. Olet ensimmäinen ihminen jonka voin kirjoittamasi perusteella sanoa olevan minulle sukulaissielu:)
"Sattuu olemaan kuitenkin muutama huollettava, niitten takia olen toistaiseksi jaksanut pitää kulissia."
Muuten uskon ja hyväksyn tekstisi, pidän sitä paikoin suorastaan lupaavana, mutta tätä kohtaa en niin mitenkään. Nousi niskavillat pystyyn.
Minun äitini pitää yllä kulissia, ja luultavasti kärsii siitä. Huoltaa huollettavia ja paiskii töitä. Nielee paskan kohtelun kotona ja töissä. Varmaan ajattelee, että ansaitsee sillä kärsimyksellä jotain hyvää joskus, mutta minä arvelen että kaikki mitä hän tulee ansaitsemaan on katkeruus. Hän tuskin tajuaa että odotan häneltä aivan helvetisti enemmän.
Pidän välini äitiini kylminä, ja olen varsin katkera hänelle. Hänen moraaliset kannanottonsa ovat myrkkyä minulle. En todellakaan tahdo omaksua hänen arvomaailmastaan enää mitään.
En usko pätkääkään siitä että joku oikeasti huollettavien takia pitäisi yllä kulissia. Se on silkka tekosyy. Kulissikäytösmalli on vahingollista nähtävää huollettavallekin.
Olen väsynyt ihmisiin, joten haluan olla yksin. Parhaani olen yrittänyt ja olla ystävällinen ja kiva mutta
AINA olen joutunut sylkykupiksi/kynnysmatoksi/likasangoksi mikä nyt vaan noista ilmaisuista käy. Olen sairastunut kiltteyteen ja liialliseen miellyttämiseen.