Luulin pienenä ja vähän isompanakin että rehellisyys maan perii! Luulin että Suomi on maailman paras paikka elää. Luulin että jos itse annan niin myös itse saan. Luulin että viranomaiset ovat luotettavia. Luulin että ne joita ihailin ovat hyviä. Luulin että ihailtavaa on sitkeästi yrittää. Luulin että ne jotka ovat hyviä saavat ansionsa mukaan. Luulitko Sinäkin?
Luulitkö sinäkin?
Luule enää en
8399
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 8
Vanhimmat
Ja olin oikeassa!
Enää en luule, vaan TIEDÄN että hyville ihmisille tapahtuu hyviä asioita :D
Kyllä luulin, ja oikeaksihan se luulo on osoittautunut. Ei ole parempaa paikkaa päällä maan.
Omat ongelmansa täälläkin on, selvähän se. Mutta kun on ehtinyt viettää aikaa melkolailla ympäri maailmaa, ja nähnyt mikä on meininki toisaalla, niin lopputulemana voi todeta että ei missään muualla asiat kokonaisuutena ole niin hyvin kuin täällä. Pysyvästi en vaihtaisi kotiani täältä mihinkään.
Minä en pienenä luullut mitään. Kun rakas, hyvä ja kiltti isäni kuoli ollessani viisivuotias, tiesin että mikään ei ole varmaa tässä elämässä. Kun äiti itki ja purki pahaa mieltään ja toivottomuuttaan ja väsymystään meihin lapsiin tiesin että vaikka on kuinka hyvä ja kiltti se ei auta mitään.
Kun rikkaiden kakara kiusasi, haukkui ja potki minua koulussa tiesin että ei täällä hyville laakeriseppeleitä jaella. Kun elämäntyöni tein siivoojana joka tunnetusti saa kaikkien kiukut ja pahat tuulet niskaansa tiesin että ei kannata alkaa työn sankariksi koska ainoastaan silloin siivooja mainitaan kun on valittamista.
Ja palkkaa sai niin paljon että siinä perhettä etenpäin viedessä joutui vielä hiljalleen kiihtyvään velkakierteeseen. Tiesin kun kuuntelin ukkoni karjahtelua käänipäissään että ei tämä hyvin pääty jos jään vaon odottamaan kohtaloni toteutumista. Kymmenen vuoden harkinnan jälkeen erosin ja niin minusta tuli halveksittu hylikö, yksinhuoltaja.
Tänä päivänä kun istun tässä naputtelemassa omassa kauniissa kodissani, työkykyni menettäneenä eläkeläisenä, lapset kunnollisia nuoria ja omillaan eläviä, ei pelkoa enää raivotautisesta pomosta, välit ex-mieheenkin kunnossa, nyt voin sanoa että sain enemmän kuin odotin. Nyt on hyvä mieli!
"Kun elämäntyöni tein siivoojana joka tunnetusti saa kaikkien kiukut ja pahat tuulet niskaansa tiesin että ei kannata alkaa työn sankariksi koska ainoastaan silloin siivooja mainitaan kun on valittamista."
Et sitten harkinnut vaikkapa lukiota ja sen jälkeen kauppaopistoa? Yo-merkonomin papereilla olisi työ ollut mielekästä ja palkkakin kohdallaan.
"Ja palkkaa sai niin paljon että siinä perhettä etenpäin viedessä joutui vielä hiljalleen kiihtyvään velkakierteeseen."
Palkka korreloi työn vaativuuteen, sen vaatimaan koulutukseen ja vastuuseen.
"Tiesin kun kuuntelin ukkoni karjahtelua käänipäissään että ei tämä hyvin pääty jos jään vaon odottamaan kohtaloni toteutumista."
Aviopuolison jokainen valitsee itse. Itse suosin raittiita perheeseensä sitoutuneita miehiä.
Luulin! Mutta nyt tiedän että näin ei ole, ja teen kaikkeni että pääsen tästä maasta pois!
Itseäsi joudut kuitenkin raahaamaan mukanisi minne menetkin.
En sitten harkinnut lukiota jne....koska silloin kun olin nuori oli maailma erilainen.
Yleensäkään lukioon, tai siis ensin yhteiskouluun, ei menty noin vain. Tavallisten perheiden mukulat kävivät kuusi vuotta kansakoulua, kaksi vuotta kansalaiskoulua ja jos kotoa kannustettiin niin sen jälkeen ammattikouluun. Meiltä ei kannustettu kouluun vaan töihin piti lähteä 15 vuotiaana. Sitä rataa sitten riitti siihen asti kun tuli aika perustaa perhe. Kahden lapsen äitinä ja perheen ainoana vastuullisena aikuisena ei ole enää niin helppoa lähteä opiskelemaan. Ei siihen tosin ollut enää siinä vaiheessa kovin motivaatiotakaan koska keski-ikäisen naisen ei ole helppoa vaihtaa alaa. Paitsi tietysti olisi voinut yrittäjäksi yrittää mutta ei sitäkään tehdä ilman rahaa ja luulen että se vaatii ihan oman ihmistyyppinsä kuka siinä pärjää.
No niin tai näin mutta sekin kyllä käy työstä kun päivät huhkii mopin varressa ja vapaa-ajat hoitaa kaikki perheen ja kodin asiat.
Tuskin kukaan tarkoituksella/tahallaan itselleen juoppoa ottaa. Näin vain joskus käy, se on elämää.
Joka tapauksessa olen nyt onnellinen ja tyytyväinen elämääni ja niinkuin jo sanoin, sain enemmän kuin ikinä luulin olevan mahdollista :)
Luulen edelleenkin 52-vuotiaana, että rehellisyys maan perii. Suomi ei millään ole paras paikka elää, mutta se on ainoa missä elän. Olen aina luullut, jos annan, en silti saa itse. Viranomaisiin voi luottaa siinä mielessä, he ovat velvollisia tekemään työnsä. Kuitenkaan heitä ei kannata ärsyttää. Ne joita ihailin, ansaitsevat sen.
On ihailtavaa sitkeästi yrittää, sekin ettei saa kehuja, koska se voi laiskistuttaa.
Omasta mielestäni ansaitsen kivuttoman lopun.