Joihinkin uskontoihin kuuluu osana peruskonsepti jonka mukaan usko on lahja korkeammalta tasolta esimerkiksi Jumalan kaltaiselta taholta. Itse konseptissa ei ole sinänsä vikaa mutta haluan haastaa asiaan liittyvän terminologian koska se tuottaa monenlaista hämmennystä mm. ateistien ja kristittyjen välillä.
Usko tarkoittaa käytännössä aina luottamussuhdetta johonkin. Esimerkiksi jos uskon että huomenna on tulossa aurinkoinen päivä, jokin saa minut tässä hetkessä luottamaan että huomenna on oikeasti aurinkoinen päivä. Kyse on luottamuksesta. Joskus tuo luottamus palkitaan ja joskus se petetään, huominen päivä ei ehkä olekaan aurinkoinen vaikka sen luotin olevan aurinkoinen.
Käytetään tuosta korkeammalta taholta saadusta uskosta esimerkkinä taas kristinuskoa koska se lienee suurimmalle osalle se tutuin uskonto. Kyseisen uskonnon oppien mukaan (ainakin sikäli kun monet niitä tulkitsevat) usko ei ole ihmisen päätös vaan Jumalan antama asia. Kyseinen asia voidaan toki tulkita monella tavalla mutta käytetään sitä keskusteluissa yleisimmin esiin tulevaa tulkintaa.
Konsepti siitä että Jumalaan voi uskoa vain jos saa ensin uskon Jumalalta on monella tavalla ristiriitainen ja muutenkin ongelmallinen. Ensinnäkin on selvää että ihmiset valitsevat uskonsa, eihän muuten olisi oikeastaan mitään järkeä levittää esim. Jumalan sanaa ihmisten kautta vai tietääkö joku ihmisen joka olisi tullut esim. kristityksi ilman että tälle olisi joku ensin kertonut mikä on kristinusko. Muutenkin järkevintä olisi se että Jumala antaisi aina uskon heti kelle tahansa joka on avoin sille. Ja muutenkin järjetöntä antaa ihmisten levittää Jumalan sanaa koska Jumala voi sitä levittää suoraan ihmisille uskon mukana.
Toinen suuri ongelma on se että jos ihminen uskoo tarpeeksi esim. rukoillaakseen Jumalaa vilpittömästi, on selvää että kyseisellä henkilöllä on jo usko joten miten hän voisi saada sellaisen Jumalalta? Ja koska usko on nimenomaan luottamussuhde, ei Jumala voi sitä yksinkertaisesti antaa ihmiselle. Jumala voi toki luottaa ihmiseen ja palkita ihmisen luottamusta Jumalaan mutta itse usko on aina ihmisen oma päätös. Jumala voi korkeintaan vain ylläpitää tätä luottamusta tai esimerkiksi testata sitä, mutta Jumala ei voi sitä antaa.
Kun näistä asioista keskustellaan, tulee yleensä esille että tuon Jumalalta saatu "usko" on itseasiassa enemmän ymmärrystä, tunnepohjaista kykyä käsittää esim. Jumalan ja tämän suunnitelman luonnetta paremmin. Tosin tämä ei anna kykyä selittää asioita järkevästi esim. ateistille mutta uskovalle itselleen tämä ymmärrys on käytännössä varmaa tietoa. Sinänsä minusta pitäisikin puhua nimenomaan Jumalalta saadusta ymmärryksestä, ei uskosta ja minusta terminologian pitäisi myös olla sen mukainen.
Olenko ainoa jonka mielestä erityisesti kristinuskon Jumalan tahto vedota tunteisiin ja uskoon on jotenkin outoa. Kristinusko näkee pitkälti tunteet hyvänä asiana kun taas lähes demonisoi ihmisen järjen. Tämä on huvittavaa sillä kristinuskoon liittyvän mytologian mukaan nimenomaan ihmisen tunteet ovat aina olleet se ongelmia tuottanut asia, synniltä ja muilta oltaisiin vältytty järjenkäytöllä. Saatana muutenkin todennäköisesti on aina vedonnut nimenomaan tunteisiin, ihmisen epävakaimpaan ja potentiaalisesti tuhoisimpaan osaa, joten eikö loogisesti Jumalan pitäisi vedota nimenomaan järkeen koska se olisi nimenomaan tehokkain tapa neutralisoida kaikki paha mitä maailmassa on.
MItä mieltä ovat muut ateistit tästä asiasta? PItäisi uskoon liittyvää terminologiaa muuttaa? Ja saa sitä tähän ketjuun minun puolestani muutenkin avautua uskoon liittyvistä epäloogisuuksista.
Usko tarkoittaa käytännössä aina luottamussuhdetta johonkin. Esimerkiksi jos uskon että huomenna on tulossa aurinkoinen päivä, jokin saa minut tässä hetkessä luottamaan että huomenna on oikeasti aurinkoinen päivä. Kyse on luottamuksesta. Joskus tuo luottamus palkitaan ja joskus se petetään, huominen päivä ei ehkä olekaan aurinkoinen vaikka sen luotin olevan aurinkoinen.
Käytetään tuosta korkeammalta taholta saadusta uskosta esimerkkinä taas kristinuskoa koska se lienee suurimmalle osalle se tutuin uskonto. Kyseisen uskonnon oppien mukaan (ainakin sikäli kun monet niitä tulkitsevat) usko ei ole ihmisen päätös vaan Jumalan antama asia. Kyseinen asia voidaan toki tulkita monella tavalla mutta käytetään sitä keskusteluissa yleisimmin esiin tulevaa tulkintaa.
Konsepti siitä että Jumalaan voi uskoa vain jos saa ensin uskon Jumalalta on monella tavalla ristiriitainen ja muutenkin ongelmallinen. Ensinnäkin on selvää että ihmiset valitsevat uskonsa, eihän muuten olisi oikeastaan mitään järkeä levittää esim. Jumalan sanaa ihmisten kautta vai tietääkö joku ihmisen joka olisi tullut esim. kristityksi ilman että tälle olisi joku ensin kertonut mikä on kristinusko. Muutenkin järkevintä olisi se että Jumala antaisi aina uskon heti kelle tahansa joka on avoin sille. Ja muutenkin järjetöntä antaa ihmisten levittää Jumalan sanaa koska Jumala voi sitä levittää suoraan ihmisille uskon mukana.
Toinen suuri ongelma on se että jos ihminen uskoo tarpeeksi esim. rukoillaakseen Jumalaa vilpittömästi, on selvää että kyseisellä henkilöllä on jo usko joten miten hän voisi saada sellaisen Jumalalta? Ja koska usko on nimenomaan luottamussuhde, ei Jumala voi sitä yksinkertaisesti antaa ihmiselle. Jumala voi toki luottaa ihmiseen ja palkita ihmisen luottamusta Jumalaan mutta itse usko on aina ihmisen oma päätös. Jumala voi korkeintaan vain ylläpitää tätä luottamusta tai esimerkiksi testata sitä, mutta Jumala ei voi sitä antaa.
Kun näistä asioista keskustellaan, tulee yleensä esille että tuon Jumalalta saatu "usko" on itseasiassa enemmän ymmärrystä, tunnepohjaista kykyä käsittää esim. Jumalan ja tämän suunnitelman luonnetta paremmin. Tosin tämä ei anna kykyä selittää asioita järkevästi esim. ateistille mutta uskovalle itselleen tämä ymmärrys on käytännössä varmaa tietoa. Sinänsä minusta pitäisikin puhua nimenomaan Jumalalta saadusta ymmärryksestä, ei uskosta ja minusta terminologian pitäisi myös olla sen mukainen.
Olenko ainoa jonka mielestä erityisesti kristinuskon Jumalan tahto vedota tunteisiin ja uskoon on jotenkin outoa. Kristinusko näkee pitkälti tunteet hyvänä asiana kun taas lähes demonisoi ihmisen järjen. Tämä on huvittavaa sillä kristinuskoon liittyvän mytologian mukaan nimenomaan ihmisen tunteet ovat aina olleet se ongelmia tuottanut asia, synniltä ja muilta oltaisiin vältytty järjenkäytöllä. Saatana muutenkin todennäköisesti on aina vedonnut nimenomaan tunteisiin, ihmisen epävakaimpaan ja potentiaalisesti tuhoisimpaan osaa, joten eikö loogisesti Jumalan pitäisi vedota nimenomaan järkeen koska se olisi nimenomaan tehokkain tapa neutralisoida kaikki paha mitä maailmassa on.
MItä mieltä ovat muut ateistit tästä asiasta? PItäisi uskoon liittyvää terminologiaa muuttaa? Ja saa sitä tähän ketjuun minun puolestani muutenkin avautua uskoon liittyvistä epäloogisuuksista.
Vastaukset 9
Vanhimmat
Hyvä Watson, teet asiasta ihan liian monimutkaista.
'Usko on lahja Jumalalta' on yksinkertainen aivopesukikka jolla aivopesu yritetään naamioida joksikin ihan muuksi kuin se onkaan ja yritetään ikäänkuin nousta muiden samaa harjoittavien yläpuolelle, tämä taitaa olla enimmäkseen helluntailaisten käyttämä kikka.
Eli lyhyesti, aivopesun naamioinen.
Eipäs. Usko todellakin on lahja Jumalalta, ja jos sinulla on uskoa, mutta et ota Jeesusta vastaan, silloin käännät selkäsi myös Jumalalle, koska Hän vaatii että uskoa pitää olla, se riittää!
Aivan liian monimutkaista, usko on toisten ihmisten suorittaman aivopesun tulos ja Jumala ei tarvitse ihmisten uskoa yhtään mihinkään, mutta ne aivopesijät saavat siitä elantonsa, sen jälkeen kun uskossa oleva rupeaa kantamaan heille rahaa.
Uskoa voidaan toki pitää lahjana Jumalalta jos se todella on jotain mitä Jumala on saanut aikaan. Valitettavasti siihenhän koko homma kaatuukin eli uskon alkuperään. Kristinusko voi olla yhtä hyvin ihmisen, saatanan, pahojen henkien, väärien jumalien, keijujen, metsänhenkien, peikkojen, jättiläisten tai joulupukin tuotosta.
Oletko hetkeäkään ajatellut, että tuo päättelyketju on ensimmäisenkään uskovaisen ulottuvissa? Jos olet, pelkään että olet syyllistynyt ankaraan uskovaisten yliarviointiin.
Olen usein ollut huomaavinani, että usko on kantajalleen tunnetason ilmiö ennemminkin kuin loogisen tason ilmiö, jollaisena johonkin asiaan uskomista helposti pidetään.
Tunetasolla mielikuvitusolento voi lahjoittaa uskon mielikuvitusolennon olemassaoloa kohtaan. Siksi uskonnon kontekstissa on ihan relevanttia puhua saadusta uskosta. Viis siitä onko se järjellisen kuuloista todellisessa maailmassa elävien korvissa. Uskoa ja uskomistakaan ei tarvitse lähteä muuttamaan tunnepohjaiseksi luuloksi ja sellaisen ympärille kehittyneeksi uskomusjärjestelmäksi. Riittää kun objektiivinen tarkkailija tietää, että uskovat uskovat uskovansa kun tuntevat siten.
aivan puutaheinää,liirumlaarumia ,vailla mitään järkevää.
Jälleen kerran, jos osaisit lukea ymmärtäisit
Auttaisi kovasti kritiikkisi uskottavuutta jos oikeasti esittäisit vasta-argumentteja jotka osoittaisivat missä tekstini menee pieleen. Yksikin esimerkki riittäisi.