No nyt on pohjalla käyty ja suunta muuttunut takaisin ylöspäin. Alkoholismi riistäytyi käsistä ja olen nyt hoidossa. Saas nähdä miten käy. On tullut tässä viime aikoina syvennyttyä omiin ajatuksiin ja itsensä huijaamiseen; alkoholisti ei meinaan voi myöntää itselleen olevansa alkoholisti - eihän tässä mitään ongelmaa ole, hyvin pystyn hallitsemaan juomiseni ja elämäni. Mutta ei se ole niin. Kyseessä on psykoosintapainen tila, jossa ihminen ei näe kokonaisuutta, ja mieli on vääristynyt. Alkoholismin myöntäminen itselleen ja oman avuttomuuden ymmärtäminen on melkoisen päräyttävä kokemus. Kyseessä on silti hetkellinen valaistuminen, koska kun edellisen kännin krapula ja morkkis alkaa unohtua, niin heti tulee mieleen, että "ei tässä nyt oikeasti tainnutkaan olla mitään ongelmaa". Tämän vuoksi olen nyt hoidossa, jossa pyrin muistamaan viimeisen kännini elämäni loppuun saakka.
Mieleen tuli verrata tuota oman alkoholismin huomaamista uskon menettämiseen. Vanhat palstalaiset varmaan muistavat kirjoituksiani, jossa kerroin uskoni menetyksestä. Oli kuin lattia olisi pettänyt altani ja olisin pudonnut johonkin täysin tuntemattomaan. Uskon menetys oli kipeä ja raaka kokemus. En voi suositella sitä kenellekään. Mutta oliko tuo uskon menetys henkisen elämäni kannalta hyvä vai huono asia? Enpä tiedä, olin varmasti onnellisempi aktiivimormonina. Kännipäissäni olen monta kertaa kuvitellut itseni jotenkin henkiseksi ihmiseksi, mutta en tiedä enää mikä olen, oli tuo oman voimattomuuden havaitseminen sen verran pysäyttävä tapahtuma. Tunne oli vähän samaa luokkaa kun uskon menettämisessä. Mutta alkoholismin myöntäminen on positiivinen asia, koska silloin sairaus on löydetty ja sille on parannuskeino. Uskon menetys on taasen täydelliseen turvattomuuteen putoaminen, josta ei ole näkyvissä parannuskeinoa.
Kun mietin asennettani MAP-kirkkoon ja sen opetuksiin, olin jollain tavalla kuin alkoholisti, joka ei nähnyt omaa tilaansa (älkää nyt hyvät ihmiset ottako tätä vertausta väärällä tavalla vastaan). Sitä ei voinut myöntää ongelmien olemassaoloa, koska panoksena oli niin suuret asiat. Vuosien satsaus kirkkoon on kuin alkoholistin vuosia kokoama viinaravasto, joka tuo turvaa vaikka mitä tapahtuisi. Mitä väliä sillä on mitä tapahtuu, minulla viina riittää vaikka loppuelämäksi (joka saattaa alkoholistilla olla melko lyhyt). Hmm. mitä väliä sillä on mitä maailmassa tapahtuu, minä olen turvassa MAP-kirkossa...? Onko tässä jotain samanlaista? Kyllä on, vaikkakin ihan erityyppistä riippuvuutta ja turvallisuuden ja mielihyvän hakua. Uskonto on oopiumia ihmisille, toiminta joka tuo mielihyvää ja turvallisuutta. Minäkin olisin voinut viettää turvallista ja ihanaa aikaa katselemalla viinavarastoani; avaamattomia singlemalttejakin on vielä 20 litraa ja punkkua 200 pulloa, puhumattakaan muista viinoista. Nyt olen menettänyt uskoni noihin viinoihin. Mitä helvettiä minä teen niiden kanssa. Ensimmäiseksi iskee viha: haluan tuhota ne, rikkoa pullot, kaataa viinat maahan ja kusta päälle. Toisaalta, maailmassa on ihmisiä, jotka ne mielellään keräisivät parempaan talteen. Maailmassa on ihmisiä, jotka voisivat käyttää niitä oikein, lasillinen silloin tällöin. Ei minun tarvitse niitä tuhota, olkoon siellä missä ovat, käyttäköön niitä kuka haluaa, minä en halua. Onko taas sama analogia kirkosta luopumiselle: kirkko on imenyt minulta kaiken, niin rahat kuin vapaa-ajan. Haluan tuhota koko kirkon, en voi hyväksyä, ett' joidenkin mielestä kirkkon on hyvä ja oikein, koska sehän tuhosi elämäni...? Mutta toisaalta, onhan niitäkin ihmisiä, jolle se sopii ja jotka suhtautuvat siihen oikealla tavalla.
Niin se vaan on, elämä on hyvin "suhteellista" ja subjektiivista. Toiselle sopiva on toiselle sopimaton. Minun pitää hyväksyä muiden juominen, mutta ymmärtää, että minulle se ei sovi. Minun pitää hyväksyä, että uskonto X on jollekin muulle sopiva, mutta ei minulle. Suosittelen tällaista näkökantaa muillekin, oman pienuutensa, avuttomuutensa ja tietämättömyytensä myöntäminen taitaa olla ensimmäinen askel oikeaan suuntaan. Mihin se tie vie, sitä ei kukaan tiedä. Hyvää jatkoa kaikille rakkaille palstalaisille, jotka ovat joutuneet lukemaan kännikirjoituksiani. Toivottavasti edes joskus olen onnistunut tuomaan jollekin mielihyvää.
Mieleen tuli verrata tuota oman alkoholismin huomaamista uskon menettämiseen. Vanhat palstalaiset varmaan muistavat kirjoituksiani, jossa kerroin uskoni menetyksestä. Oli kuin lattia olisi pettänyt altani ja olisin pudonnut johonkin täysin tuntemattomaan. Uskon menetys oli kipeä ja raaka kokemus. En voi suositella sitä kenellekään. Mutta oliko tuo uskon menetys henkisen elämäni kannalta hyvä vai huono asia? Enpä tiedä, olin varmasti onnellisempi aktiivimormonina. Kännipäissäni olen monta kertaa kuvitellut itseni jotenkin henkiseksi ihmiseksi, mutta en tiedä enää mikä olen, oli tuo oman voimattomuuden havaitseminen sen verran pysäyttävä tapahtuma. Tunne oli vähän samaa luokkaa kun uskon menettämisessä. Mutta alkoholismin myöntäminen on positiivinen asia, koska silloin sairaus on löydetty ja sille on parannuskeino. Uskon menetys on taasen täydelliseen turvattomuuteen putoaminen, josta ei ole näkyvissä parannuskeinoa.
Kun mietin asennettani MAP-kirkkoon ja sen opetuksiin, olin jollain tavalla kuin alkoholisti, joka ei nähnyt omaa tilaansa (älkää nyt hyvät ihmiset ottako tätä vertausta väärällä tavalla vastaan). Sitä ei voinut myöntää ongelmien olemassaoloa, koska panoksena oli niin suuret asiat. Vuosien satsaus kirkkoon on kuin alkoholistin vuosia kokoama viinaravasto, joka tuo turvaa vaikka mitä tapahtuisi. Mitä väliä sillä on mitä tapahtuu, minulla viina riittää vaikka loppuelämäksi (joka saattaa alkoholistilla olla melko lyhyt). Hmm. mitä väliä sillä on mitä maailmassa tapahtuu, minä olen turvassa MAP-kirkossa...? Onko tässä jotain samanlaista? Kyllä on, vaikkakin ihan erityyppistä riippuvuutta ja turvallisuuden ja mielihyvän hakua. Uskonto on oopiumia ihmisille, toiminta joka tuo mielihyvää ja turvallisuutta. Minäkin olisin voinut viettää turvallista ja ihanaa aikaa katselemalla viinavarastoani; avaamattomia singlemalttejakin on vielä 20 litraa ja punkkua 200 pulloa, puhumattakaan muista viinoista. Nyt olen menettänyt uskoni noihin viinoihin. Mitä helvettiä minä teen niiden kanssa. Ensimmäiseksi iskee viha: haluan tuhota ne, rikkoa pullot, kaataa viinat maahan ja kusta päälle. Toisaalta, maailmassa on ihmisiä, jotka ne mielellään keräisivät parempaan talteen. Maailmassa on ihmisiä, jotka voisivat käyttää niitä oikein, lasillinen silloin tällöin. Ei minun tarvitse niitä tuhota, olkoon siellä missä ovat, käyttäköön niitä kuka haluaa, minä en halua. Onko taas sama analogia kirkosta luopumiselle: kirkko on imenyt minulta kaiken, niin rahat kuin vapaa-ajan. Haluan tuhota koko kirkon, en voi hyväksyä, ett' joidenkin mielestä kirkkon on hyvä ja oikein, koska sehän tuhosi elämäni...? Mutta toisaalta, onhan niitäkin ihmisiä, jolle se sopii ja jotka suhtautuvat siihen oikealla tavalla.
Niin se vaan on, elämä on hyvin "suhteellista" ja subjektiivista. Toiselle sopiva on toiselle sopimaton. Minun pitää hyväksyä muiden juominen, mutta ymmärtää, että minulle se ei sovi. Minun pitää hyväksyä, että uskonto X on jollekin muulle sopiva, mutta ei minulle. Suosittelen tällaista näkökantaa muillekin, oman pienuutensa, avuttomuutensa ja tietämättömyytensä myöntäminen taitaa olla ensimmäinen askel oikeaan suuntaan. Mihin se tie vie, sitä ei kukaan tiedä. Hyvää jatkoa kaikille rakkaille palstalaisille, jotka ovat joutuneet lukemaan kännikirjoituksiani. Toivottavasti edes joskus olen onnistunut tuomaan jollekin mielihyvää.
Vastaukset 13
Vanhimmat
Peukkuja sinne! Määrätietoisella asenteella kohti onnellisempia seikkailuja!
Viisasta pohdintaa, oivaltamalla pääset selville vesille. - Toivottavasti sinulla on myös muitakin ystäviä kuin alkoholisteja tai mormonit?
mainitsemissasi ryhmissä on?
>Toivottavasti edes joskus olen onnistunut tuomaan jollekin mielihyvää.
Tuotti mielihyvää ajatella, että olethan ainakin saanut ostaa paljon alkoholia kymmenyksistä säästyneillä rahoilla...;-)
Tämä on sitä elämän tuskaa, et ole suinkaan yksin tuntemuksiesi kanssa. Tämä on osa ihmisen tavanomaista kehitysprosessia. Olet tiedostanut omasta tunneperäisestä hengellisyydestäsi niin paljon uusia piirteitä, ettei tietoinen todellisuutesi ole oikein kerinnyt kaikkea käsittelemään, samalla olet elänyt voimaksta sielullista luopumisprosessia. Todellisuuden ja tunteitesi virtaa olet adaptoinut etanolin avulla, se on varsin tehokasta-
Ilmeisesti olet tullut siihen vaiheeseen, että keskushermostosi on saavuttanut saturaation etanoolin avusta, seuraava askel on pohtia mahdollista pesäeroa koko etanoliin.
Jos elämän ajoittain karu todellisuus avautuu sinulle noin, onko sinulla mitään syytä yhä hakea yhteyttä tunteisiisi ja hengellisyyteesi etanolin avulla?
Sisätyisikö juurikin tuohon syy jonka vuoksi tuo etanoli ei sovi kaikille?
>>"Jos elämän ajoittain karu todellisuus avautuu sinulle noin, onko sinulla mitään syytä yhä hakea yhteyttä tunteisiisi ja hengellisyyteesi etanolin avulla?
KIRKKOKO tuhosi elämäsi?? Mieti tarkemmin.
Hyvä kun olet saanut apua. Onnea pyttyyn.
Mistä sellaisen käsityksen sait, että kirkko tuhosi elämäni? Vertasin vaan alkoholiriippuvuutta uskontoriippuvuuteen. Ei MAP-kirkko eläämääni tuhonnut, eikä tuhoa. Lapsuudessa ja nuoruudessa sain sen johdosta silti ylimääräistä ja täysin turhaa kärsimystä, joka ehkä omalta osaltaan johti minua pullon suuntaan. Lopullinen alkoholismin syy oli selkeästi se, että tykkäsin siitä. Tarpeeksi kun juo, niin sitten on juoppo eikä asia siitä enää mihinkään muutu.
Alkoholismi kuten fundamentalistinen uskontokin yms. on vakava tunne-elämän sairaus, joka aiheuttaa mm. jatkuvaa itsepetosta. Kumpikaan alussa mainituista ei sovi kaikille.
Meillä on tyypillinen hillittömyys, joka tekee mahdottomaksi noiden väkevien aineiden kohtuullisen käytön.
Mikäli alkoholin lisäksi uskonto aiheuttaa ongelmia, oman kokemukseni perusteella rohkenen ehdottaa aluksi omaan itseensä syventymistä. Itsetutkiskelu; olenko alkoholisti vai en? Tämä kysymys on tärkein, joka on todella sisäistettävä.
Muut asiat kuten perheen, työpaikan ja uskonnon, voi ja pitää jättää alkuvaiheessa sivuun. Kaikkia asioita ei voi ratkaista kerralla. MINÄ olen tärkein.
Muut asiat järjestyvät ikään kuin itsestään. Vai järjesteleekö niitä joku itseämme suurempi mahti? Lopulta sillä ei ole merkitystä. Tämäkin asia selviää, kunhan emme kiirehdi unohtaen itsemme. Kuulostaa itsekkäältä, mutta meidän on rehellisesti ja perusteellisesti juuri itsestämme löydettävä sekä hyvät että huonot puolemme. Muiden kuin itsemme vikojen tutkiminen ja tunnustaminen itsellemme eivät auta meitä vähääkään.
Rauhoittaaksemme itseämme voimme kokeilla rukousta esimerkiksi, "Luoja suokoon minulle tyyneyttä, hyväksyä asiat joita en voi muuttaa, rohkeutta muuttaa ne jotka voi ja viisautta erottaa nämä toisistaan."
Kyllähän minäkin aikoinaan hakeuduin noihin hoitoihin uskotellakseni perheelleni olevani nyt tosissani, kuten myös itse uskoin. Homma ei vaan toiminut omalla nerokkuudella. Lopulta oli pakko tunnustaa aidosti olevansa alkoholisti ja raitistuin, vaikken enää siihen edes itse uskonut, vielä vähemmän kukaan muu.
Sinä Exmoro olet nyt itsellesi tärkein. Aameeriikkaan ei kannata lähteä, - kaltaistastamme seuraa löytyy lähempääkin. ;
Terveisin Turust
on niin loistava palsta. Internet on mahtava. Kiva kuulla rehellistä puhetta. Tällästä ei kuule missään hymistelykokouksissa, jossa jauhetaan vaan sitä kuinka hieno joku uskonto on ja sitä rataa. Elämä on mahtavaa.
...asiantuntevista sanoistasi. Päivä kerrallaan mennään eteenpäin, vaikka tekisi mieleni jo siirtyä viikkoihin. Minä olen jo myöntänyt oman voimattomuuteni ja tunnustanut alkoholismini. On se vaan ihmeellistä, miten asian voi pitkään salata monilta ihmisiltä, mukaanlukien oman itsensä.
Minä olen juovasta alkoholistista täsmälleen yhden huikan päässä. Totinen tosi, sitä ei kyllä tee mielikään. Annoit aiheen vilkaista peruutuspeiliä, joka on elämälleni välttämätöntä. Kiitos itsellesi.
Turust
Kiitos Exmoro rehellisestä ja avoimesta kirjoituksestasi. Näitä asioita on todella syytä pohtia myös niidenkin, jotka eivät ole kokeneet omakohtaisesti tällaisia ongelmia ja riippuvuuksia. Olen itse aikanaan saanut koulutusta alkoholiriippuvaisten tukemiseen työpaikalla. Toimin tukihenkilönä ja siihen kuului myös koulutus. Kun sain tuota opetusta, niin täytyy myöntää, että myös oma suhtautumiseni alkoholismiin ja muuhunkin riippuvuuteen muuttui hyvin paljon. Ymmärrän paremmin, että kyse on sairaudesta, vaikkakin se syntyy tuon etanolin vaikutuksesta, jota itse käyttää. No syntyyhän monia muitakin sairauksia vaikkapa vääränlaisesta ruokavaliosta (esim, sydän ja verisuonisairaudet sekä diabetes.).
Yksi alkoholismista vapautmiseen tähtäävistä laitoshoidoista on myllyhoitoydistys. Siellä oli mielenkiintoinen ajatus ryhmän koostumuksesta, jotka tukevat alkoholistia pääsemään viinasta eroon. Ryhmään kuului lääkäri, sairaanhoitaja, pappi ja muistaakseni entinen alkoholisti. Lääkäri ja hoitaja, siksi, koska kyse on sairaudesta, pappi siksi koska pullossa on pullon henki ja entinen alkoholisti tukemassa pyrkimyksiään omien kokemusten rohkaisemana. Taisi ryhmään muistaakseni kuulua myös psykologi.
Tsemppiä vaan pyrkimyksillesi ja muista että sinä olet nyt itse tärkeä ja siksi toivon, ettei kukaan lyö sinua raamatulla päähän, vaan antaa sinulle aikaa ponnistella tuon tärkeän asian parissa. Nyt on sinun tulevaisuudestasi kysymys ja itse toivon, että onnellisuus ja tasapaino löytyy elämääsi.