Olen kauan miettinyt, mikä mättää, kun maahanmuuttajia ei haluttaisi hyväksyä. Eihän heitä nyt niin pilvin pimein täällä ole. Itse en tunne yhtäkään, joten ei ole omakohtaista kokemusta. Minä olen aina ajatellut, että kyllä Suomeen mahtuu.
Nyt olen viime aikoina miettinyt sitä, millaiseen maahan tullaan, kun paetaan vainoa ja kuolemaa. Päämäärällä ei ole sillä hetkellä merkitystä.
Mutta kun ruvetaan kotiutumaan uuteen paikkan, niin mikään ei ole samaa kuin kotimaassa. Ei niin mikään.
Kieli, asuinolot, sää, vaatetus, ruoka, uskonto, koulutus, työ, kaikki on muuta kuin ennen. Miten pakolaisen tai muuten maahan muuttaneen vierastyöläisen on mahdollisuutta sopeutua?
Ei ihme, että he takertuvat uskontoonsa, koska se on muuttumattomana tullut mukana. Fundamentalistinen ajattelutapa lisääntyy. Vanhemmat pelkäävät lastensa menevän hunningolle vieraassa kulttuurissa. Lapset ehkä ovat ainoat kielitaitoiset perheessä. He voivat muuttua, unohtaa menneet, hylätä kaiken entisen.
Millaisia ristiriitoja mahtaakaan näissä pakolaisperheissä olla. Luin juuri Anja Snellmannin romaanin, joka kertoo somaliperheen ongelmista ja vapautta kaipaavasta tyttärestä. Se pani minut ajattelemaan.
Miten maahamuuttajia koulutetaan uuteen elämänmuotoon? Tekeekö imaamitja muut uskonoppinet mitään heitä auttaakseen? Kielitaidottomuus on monilla aivan periaate. Varsinkaan naisille ei suotaisi uutta kieltä.
Snelmmannin kirjassa tulee ilmi, että usein tyttäret sen sijaan puhuvat suomea sujuvasti, mikä aiheuttaa suurta huolta perheen miesväelle, jonka on suojeltava tytärtä maailman houkutuksilta. Tytär lukee, seurustelee muiden kanssa, harrastaa. Menee valtaväestön mukaan.
Elämä muuttuu ahdistavaksi. Miten maahanmuttajien yhteisöt toimivat? Auttavatko he toisiaan? Tutustutetaanko heitä suomalaiseen yhteiskuntaan ja suomalaisuuteen?
Suvaitsemattomuus on molemminpuolista. Eivät kaikki ristiriidat ole pelkästään ymmärtämättömien suomalaisten vika. On mielestäni virhe yrittää sijoittaa täysin toisenlaisista oloista tulevia ihmisiä liian kaukaiseen maahan. Kaikki eivät edes halua omaksua uudesta maasta mitään.
Nyt olen viime aikoina miettinyt sitä, millaiseen maahan tullaan, kun paetaan vainoa ja kuolemaa. Päämäärällä ei ole sillä hetkellä merkitystä.
Mutta kun ruvetaan kotiutumaan uuteen paikkan, niin mikään ei ole samaa kuin kotimaassa. Ei niin mikään.
Kieli, asuinolot, sää, vaatetus, ruoka, uskonto, koulutus, työ, kaikki on muuta kuin ennen. Miten pakolaisen tai muuten maahan muuttaneen vierastyöläisen on mahdollisuutta sopeutua?
Ei ihme, että he takertuvat uskontoonsa, koska se on muuttumattomana tullut mukana. Fundamentalistinen ajattelutapa lisääntyy. Vanhemmat pelkäävät lastensa menevän hunningolle vieraassa kulttuurissa. Lapset ehkä ovat ainoat kielitaitoiset perheessä. He voivat muuttua, unohtaa menneet, hylätä kaiken entisen.
Millaisia ristiriitoja mahtaakaan näissä pakolaisperheissä olla. Luin juuri Anja Snellmannin romaanin, joka kertoo somaliperheen ongelmista ja vapautta kaipaavasta tyttärestä. Se pani minut ajattelemaan.
Miten maahamuuttajia koulutetaan uuteen elämänmuotoon? Tekeekö imaamitja muut uskonoppinet mitään heitä auttaakseen? Kielitaidottomuus on monilla aivan periaate. Varsinkaan naisille ei suotaisi uutta kieltä.
Snelmmannin kirjassa tulee ilmi, että usein tyttäret sen sijaan puhuvat suomea sujuvasti, mikä aiheuttaa suurta huolta perheen miesväelle, jonka on suojeltava tytärtä maailman houkutuksilta. Tytär lukee, seurustelee muiden kanssa, harrastaa. Menee valtaväestön mukaan.
Elämä muuttuu ahdistavaksi. Miten maahanmuttajien yhteisöt toimivat? Auttavatko he toisiaan? Tutustutetaanko heitä suomalaiseen yhteiskuntaan ja suomalaisuuteen?
Suvaitsemattomuus on molemminpuolista. Eivät kaikki ristiriidat ole pelkästään ymmärtämättömien suomalaisten vika. On mielestäni virhe yrittää sijoittaa täysin toisenlaisista oloista tulevia ihmisiä liian kaukaiseen maahan. Kaikki eivät edes halua omaksua uudesta maasta mitään.
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.