Adventistit ja etiikka

Adventtikirkko ei 1950- ja 60-luvuilla ollut siinä määrin kiinnostunut eettisistä kysymyksistä, että minä olisin sen huomannut.

Ja saatavillani kuitenkin oli sapattikoululäksyvihkosten lisäksi Review, Youth's Instructor ja Signs of the Times ynnä melkoinen määrä adventistista kirjallisuutta. Tietenkin lisäksi kulloinenkin suomenkielinen seurakuntalehti (Aikain Vartija, Siionin Ystävä, Adventtiairut, tätä nykyä Nykyaika-niminen).

Oli kuitenkin poikkeuksia. Oli asioita, joihin yhdyskunnan oli _pakko_ ottaa kantaa. Kuten lähetyskentillä esimerkiksi moniavioisuus.

Kun lähetyssaarnaaja epätoivoisena kirjoitti pääjohtoon, että kasteelle olisi valmis tulemaan heimopäällikkö, jolla on parikymmentä vaimoa ja satakunta lasta,

mitä mainitun päällikön pitäisi tehdä vaimoilleen ja lapsilleen?

Tällaiseen kysymykseen pääjohdon oli pakko vastata.

Tavanomaisin vastaus käsittääkseni oli, että yhden niistä 20:stä vaimosta sai pitää. Sitä en mene sanomaan, pitikö sen olla ensiksi otettu vaimo vai se, jolla oli eniten lapsia.

Muut vaimot piti lähettää tiehensä ja jättää itse ansaitsemaan elantonsa, yleisimmin prostituutiolla.

Saivatko nuo ex-vaimot ottaa lapsensa mukaan vai oliko päälliköllä lupa erottaa äidit lapsistaan, siitä minulla ei ole varmaa tietoa. Käytäntö luultavasti vaihteli eri unioneissa.

Toinen, yleisempi ongelma oli ihan kotikentällä, USA:ssa, nimittäin kysymys avioerosta ja uudelleen avioitumisesta. Sen suhteen ei voitu vain kohautella olkapäitä, vaan joku kanta oli otettava. Mikä se kanta kulloinkin oli, sitä en nyt juuri tässä yhteydessä ryhdy selostamaan, mutta mahdollisesti myöhemmin, jos Herra suo.

Mutta kaikki muut kysymykset olivat liian kuumia pääjohdon vastattavaksi.

Kun sinne lähetti kirjallisen kysymyksen, vastauksen asiasisältö oli:

mitä se meille kuuluu, katso itse eteesi.

Tosin ihan noita _sanoja_ ei käytetty, vaan erinäisiä hurskaita fraaseja.

Jos kysymys sivusi lääketiedettä, kysyjää käskettiin kääntymään lääkärin puoleen. Jos kysyjä oli lääkäri, sitten vastaaja olikin hankalammassa välikädessä ja vastaus oli – sanoisinko vaikka välttelevä.

Jos kysymys sivusi juridiikkaa, kysyjää neuvottiin konsultoimaan kristittyä lakimiestä.

Mutta jos kysymys sivusi rahaa, kysyjää kehotettiin kääntymään piirikuntansa tai unioninsa rahastoinhoitajan puoleen.

Näin ainakin olen ymmärtänyt.

Eli johtopäätökseni noista vuosikymmenistä on se, että adventtikirkkoa suuremmat kirkot olivat paljon valmiimpia ja halukkaampia miettimään eettisiä kysymyksiä kuin a-kirkko.

Mutta jokainen käsittää, kenties Kantolaa ja perusinsinööriä lukuunottamatta, ettei moinen tilanne voinut jatkua loputtomiin.

Ja yksi toimenpide oli keskusteluyhteyden luominen adventistiälymystön ja pääjohdon välille.

Tuo ”keskustelukerho”, josta käytetään lyhennettä AAF, sai siunauksensa pääjohdon kevätkokouksessa 1969, ja jo saman vuoden lopussa ilmestyi Spectrumin ensimmäinen numero!