Pientä galluppia puskee... Moniko on jossain elämänsä vaiheessa tullut uskoon? Niin että ennen ei esim. ole ollut ihan varma onko Jeesusta ja Jumalaa (jos nyt puhutaan kristinuskosta) tai ei ole uskonut lainkaan. Minä en ole koskaan tullut uskoon, olen vain aina uskonut. Ensin oli lapsen usko, sittemmin suhde muuttui henkilökohtaisemmaksi.
Entä onko kukaan menettänyt uskoaan? En ole koskaan kuullut tällaisesta tapauksesta, paitsi hollywood elokuvissa. Mitä silloin tapahtuu? Ei kai yhtäkkiä voi alkaa ajatella ettei sitä Jumalaa nyt olekkaan. Vai tarkoittaako se sitä ettei enää usko jumalan hyvyyteen?
Toivoisin aiheeseen vastauksia ja asiallista keskustelua eikä mitään lapsellista nokittelua ja haukkumista.
Entä onko kukaan menettänyt uskoaan? En ole koskaan kuullut tällaisesta tapauksesta, paitsi hollywood elokuvissa. Mitä silloin tapahtuu? Ei kai yhtäkkiä voi alkaa ajatella ettei sitä Jumalaa nyt olekkaan. Vai tarkoittaako se sitä ettei enää usko jumalan hyvyyteen?
Toivoisin aiheeseen vastauksia ja asiallista keskustelua eikä mitään lapsellista nokittelua ja haukkumista.
Vastaukset 8
Vanhimmat
Olen adventistilahkolaisten lapsi ja käynyt esim. kouluani kahdeksan vuotta "kirkon kouluissa", jolloin ikäänkuin raamatun tarinat tuli jokseenkin tutuiks ja oppi pari hyödyllistä litaniaa, joiden avulla tutkia kirjaa, mutta en mä voi sanoo juur ymmärtäneeni itse uskosta sen kummempaa nuoruusaikoinani. (Me oltiin kuulema ainoo oikee uskonto ja Jumalan kansa maailmassa, mikä oli aika erikoinen kasvupohja ja tekijä ympäristöön nähden. Siitä on kestäny kasvaa ulos ja saavuttaa ees jonkinlaista tasapainoo.)
Mua kiinnosti aihe kyllä. Et kasteellakin kävin kahdeksannella luokalla, olin osallistunut johki 'kurssiinkin', et asioita käytiin läpi jne. Mut kyl se oli silti enempi sellasta ulkokohtasta asioiden tietämistä, kuin sisästä ymmärrystä itse asiasta.
Asiois vaikuttaa sekin, miten pieni ihminen muodostaa Jumalan kuvansa väistämättä alkuun vanhempiensa kuvan pohjalta, koska hänen koko maailmankaikkeutensa on kiinni vanhemmissa ja heistä riippuvainen. Et mun käsitykseni oli hyvin pitkään sellanen, että Jumala pikemmin vaan vartoo mun tekevän virheen päästäkseen siitä rankaseen, kuin että Jumala ois Isä, jonka syliin saa juosta jokaisen asian kans ja johon voi turvautua kaikessa hädässänsä...
Se ei tänäkään päivänä ole kovin helppo pala käsitellä, koska totuushan on juur päinvastoin! (Mut ite kyl yhä helpommin lymyän, kuin juoksen luo, kun on tottunu...)
Itse USKON katson saaneeni 90-luvun alulla, kun itse luin Matteuksen evankeliumia ja ensimmäistä kertaa totesin, että hyvänen aika, täällähän sanotaan... ja että Jumala rakastaa... ja että jokainen... Ja mus heräs melkonen halu huutaa kaikille et hei! Jumala rakastaa ja antaa anteeks yms. Mut en tienny mihin mennä sen uskoni kanssa.
Taival on ollut tän kaiken kanssa kyllä todella mutkikasta ja mäkistä, hyvänen aika millasta se onkin ollut ja alusta asti on ollut se kuvitelma, että kun teen virheen, olen täysin anteeksiannon ulkopuolella, kun pitihän mun tietää jne... Että tää on kyllä melkosta koulua.
Yks tuttu alko puhuun mulle Jehovan todistajista, kun mä aina vaan höpötin uskon jutuista ja selitti, miten ja missä asioissa 'akut' oli väärässä ja olin innoissani, kun samalla saatoin antaa menneelle anteeks, mut en nytkään laiskana keskittyny Raamattuun, vaan omaksuin sen opin ja kasteellakin kävin, kun olin huolissani perheestäni ja annettiin ymmärtää, että ilman käy hullusti... No, heistä piti erota, kun palasin pahoille teilleni.
Hyvä kun tätäkään uskallan kirjottaa, kun ei viime päivät ole mitenkään nuhteettomasti menneet, enkä täydellinen ole. Mutta ei Jumala ja Jeesus käsittääkseni täydellisyyttä meiltä odotakaan. Eihän Jeesuksenkaan olisi muuten tarvinnut meidän syntiemme edestä kuolla ja Hän on kuitenkin niin SUURI, että uskallan kokemukseni sulle jakaa, kun tuosta uskosta kerran kysyt... eli vielä sen verran, kuin...
Viime kesänä MÄ TULIN USKOON. Koin "uudestisyntymän", niin ainakin luulen. Voi kuulostaa hassulta, mut olen aika yksin kaikkien näitten asioitten kanssa, enkä ole jutellut kenenkään pitempään uskossa olleen kanssa että olisin voinut varmistella asioita tms.
Olin aiemmin ihmetellyt, mitä kaduilla tarkoittivat sanoessaan, että oletko antanut itsesi Jeesukselle ja ottanut Hänet henkilökohtaiseksi Vapahtajaksesi yms. mutta nyt sitten rukoilin, että tehdään niin, koska tämä oman tahdon tie ei todellakaan enää kiinnosta. Olen tehnyt parannusta tavoistani ja hankkiuduin kasteelle Jeesuksen Kristuksen nimeen. Nyt toivoisin löytäväni hengellisen kotini, mutta aiempien kokemusten tähden on hieman arka luottamaan "ihmistekoisiin" yhteisöihin, eikä valmiiksi tiedä, missä olisi Jumalan omaa kansaa.
Kyl mä olen tos matkan varrella viritelly tiä millasia utopioita mustista aukoista ja astraalimaailmoista yms. Mut viime kädessä, kun jokunen kokemus on sellanen, et on todella joutunu selkä seinää vasten miettiin, uskonko Jumalan olevan ja Jeesuksen veren kattavan omankin syyllisyyteni, niin siihen olen palannut, silkasta Jumalan armosta!
Suosittelen lämpimästi Raamatun ilmottamaa totuutta jokaiselle ja vähän melkein varottaisinkin vielä toisaalta kaikesta siitä, mikä on muualla, koska siinä ei ihan oikeesti leikitä keveitten asioitten kanssa, että menettääkö ihminen uskonsa vai saako sen pitää. Onneks Jumala on uskollinen. Ja että itsekin viimein otin kuullakseni, kun Hän yhä kolkutteli, vaikka luulin jo olevani menetetty.
Jeesus rakastaa teistä jokaista ja on kuollut IHAN JOKAISEN puolesta!!!
Jumala toivoo kaikesta sydämestään, että te otatte tarjotun pelastuksen vastaan.
Jumala on ihmisenkaltainen sydämineen ja muine sisäelimineen? Hieman vaikeata käsittää aineettomalla kaikkivaltiaalla olevan minkäänlaista sydäntä maksasta ja munuaisista puhumattakaan, tai umpisuolesta!
Lapsuutenkotini ei ollut uskovainen, muttta minua on Jumala vetänyt puoleensa niin kauan kuin muistan. Sitten noin 15-vuotiaana tajusin, että ottamalla Jeesus Kristus vastaan pelastajana pääseen sisälle uskoon. Niin sain rukoilla ja aloin todellakin tiedostaa olevansi uskossa.
Olen tullut rytinällä uskoon n. 30-vuotiaana. Siihen on syynsä :-D
Vauvana minut oli kastettu ja liitetty valtiokirkkomme jäseneksi. Vanhemanikaan eivät olleet uskovia vaan normi tapaluterilaisia. Sanoinkin joskus, että minut on rokotettu uskoa vastaan, kun ei-uskovat vanhempani kuitenkin väkivalloin pakottivat käymään pyhäkoulussa. Tosi on!
Jo nuorena aikuisena pidin itseäni 'tiedeuskovana', ellen peräti ateistina. Parikymppisenä erosin ev.lut. kirkosta, kun pidin sitä rehelllisempänä - enhän uskonut Jumalaan enkä perustanut lainkaan kirkosta.
Nykyään en osaisi kuvitella elämää(ni) ilman uskoa Jumalaan.
On maailmoja ja maailmankatsomuksia. Mä tunnustan Kristinuskoa ja buddhalaisuutta. Mä en tuomitse tai eristä. Mä olen valaistunut buddhalainen, se on ollut kansakuntien onni. Mä olen vakaumuksellinen kristitty, se on tehnyt elämästäni täydellisen elää. Miksi kysyt tällaistä? Tavoitteletko jotakin elämää suurempaa, mitä pieni ihminen, vain pelkkä atomi maailmassa, ei voi koskaan koetella tai saavuttaa rangaisten ja rakastaen itseään? Joskus on pakko myöntää sairaus uskonnossa, kysyt varmaan mitä se on? Mun mielestä kyse on uskonnollisen tien tai polun puuttumisesta. Siksi on yksi Jumala, mutta myös yksi maailma, jossa Jumala elää ja luo tuonpuoleista. Jumala on meissä itsessämme, me rakastamme toisiamme. Kuinka voisimme rakastaa enempi?
Et voi syödä sekä Jumalan että paholaisen pöydästä, koska toista vihaat ja toista rakastat. (Raamattu)
Olen helluntailaisen kodin lapsi ja pienenä tietysti uskoin Jeesukseen. Tulin uskoon 12-vuotiaana. En ole kuitenkaan oikein koskaan löytänyt seurakuntaa, johon kuulua. Välillä elin aika maailmallisesti. Sairastuin skitsofreniaan. Elämässäni on ollut myös muita vastoinkäymisiä. Siksi kadotin uskoni Jumalaan ja Jeesukseen. En enää tahtonut olla uskossa. Ehkä se kuitenkin oli kuin pienen lapsen uhittelua Jumalaa kohtaan: kiroilen, ellet anna sitä ja sitä...
Huomasin kuitenkin, että mieleeni alkoi tulla uudella tavalla pahoja ajatuksia, rikollisia ajatuksia, väkivaltaisia ideoita. Hyvin hitaasti ja hiljaa olen alkanut uudelleen rukoilla Jeesusta. Olen käynyt kokouksissa. Olen päässyt pahoista ajatuksista eroon.
jos olen hyvin rehellinen, epäilen yhä joskus Jeesuksen olemassaoloa ja koko kristinuskon totuutta. Siksi rukoilenkin, kuten 12-vuotiaanakin:"Jos sä olet Jumala olemassa, mä tahdon palvella sinua."
Hiljaa olen alkanut uudelleen rukoilla Jeesusta. En oikeastaan kaipaa mitään merkkiä Jumalalta. Tämä on minun tieni?
tavallaan molempia. lapsena oli jonkinlainen usko,teininä en uskonu,mutta voisin sanoa tulleeni kunnolla uskoon 18-vuotiaana eli 4v sitte :)